Turhaa kirjaa ei ole

Kirja on ele, joka vakuuttaa: tämän asian täytyy säästyä unohdukselta. Ideana ja esineenä kirja on eräänlainen suojaloitsu. Se toimii, vaikka kirja sisältäisi roskaa.

Lehden viesti on erilainen. Se sanoo: vaipukoon tämä paperinippu tekstisisältöineen viikossa unholaan. Niinpä jos tahtoo lehtien säilyvän, täytyy ne sidottaa vuosikerroiksi. Täytyy muuttaa lehdet kirjoiksi.

Lukemista koskevassa ”huolipuheessa” on tapana rationaalisen aikuisen äänellä todeta, etteivät kirjat sentään mitään ”taikakaluja” ole. Niitä ne kuitenkin ovat.

Kirjahyllyissäni on näkyvillä paikoilla naurettavia teoksia: Aakkosellinen tietokirja. Neuvostoliitto asiantuntijoiden kuvaamana, Who’s Who Among Finnish-Americans, useita Henry de Montherlantin teoksia repaleisina Livre de Poche -editioina, Hall Cainen Kristitty-romaanin suomennos vuodelta 1898…

Näen nämä niteet joka päivä, mutta minulla ei ole mitään aikomusta lukea niitä, ei ainakaan jos lukeminen määritellään huonosti.

Sosiologi Riie Heikkilän taannoisessa selvityksessä lukemisen ”lakkaamisesta” ja suomalaisten uuslukutaidottomuudesta viitataan ohimennen tutkimukseen, jonka mukaan pelkkä kirjojen läsnäolo lapsuudenkodissa ennakoi ”kulttuuriosallistumista” aikuisuudessa. Näin tapahtuu, vaikka noita kirjoja ei koskaan luettaisi.

En pidä havaintoa hämmästyttävänä. Kirjat säteilevät.

Kannattaisi siis määrätä täydet kirjahyllyt lain nojalla pakollisiksi yksityiskodeissa. Ennen pelättiin tv-luvan tarkastajia; nyt pitäisi pelätä kirjahyllyratsioita. Lukutaitoa ei kuitenkaan kyseltäisi. Nopeasti havaitsisimme taiteiden harrastamiseen liittyvän eriarvoisuuden vähenemisen yhteiskunnassa. (En ole vakavissani, koska en usko ehdotukseni läpimenoon. Maamme viimeaikainen kulttuuripolitiikka pyrkii pikemminkin kitkemään sivistysharrastuksen sieltä, missä sitä vielä esiintyy. Ratkaisu eriarvoisuuteen toki sekin.)

Kirjoista luopuminen on aina kohtalokas virhe. Turhaa kirjaa ei ole. Eräässä muutossa hankkiuduin eroon laatikollisesta kirjoja. Puolen vuoden kuluttua etsin niistä yhtä.

Hyllyissäni olevat hassut kirjat, joita en aio lukea, pysyvät kiehtovina, pitävät valppaana: voisin löytää niistä Vastauksen… Tällaista vaikutusta ei ole muilla kodin esineillä, ei lehtipinoilla eikä perintöryijyillä eikä varsinkaan erikokoisilla näytöillä.

Ehkä tämä on kirjallisuuden ammattilaisen kokemus. Voisin väittää suhtautuvani kirjoihin kylmän välineellisesti; nehän ovat työkalujani. Kuitenkin juuri siksi tiedän, millaisia ne todella ovat. Ja kuten putkimiehen elämä riippuu jakoavaimesta, elän minä kirjoista. Näin tiiviissä suhteessa ei ole tilaa kyynisyydelle eikä romantisoinnille.

On uutisoitu, että vanhaa painettua kirjallisuutta – mitä tahansa, vaikkapa Cainen ja Montherlantin romaaneja – on alettu skannata tekoälyn rehuksi. Ovatko digijättiläiset siis havahtuneet turhien kirjojen arvoon? Eivät. Ne vain paljastavat kyynisen, lapsekkaan käsityksensä lukemisesta: kirjojen ”sisältö” otetaan talteen ja kuoret heitetään pois.

Tosilukeminen on toisenlaista. Se ei ole haltuunottoa eikä kertasuoritus; kirjaa ei lueta niin kuin omena syödään. Frekventatiiviverbit kuvaavat lukemista paremmin: lueskella, oleskella kirjojen säteilyssä; ymmärtää jotakin, olla paljon ymmärtämättä; tietää, että on olemassa muutakin kuin omat ajatukset.