Mikä on oikeaa lukemista, Riie Heikkilä?

Helsingin keskustakirjasto Oodin naksahteleva ääniteos kutsuu sisään. Aulassa liukuhihna imaisee kirjoja tasaista tahtia.

Kirjat lentelevät robotisoidulta liukuhihnalta laatikoihin ja jakautuvat eri kirjastoihin. Tekoälyjärjestelmä muokkaa kunkin toimipisteen valikoimia kysynnän mukaan.

Oodiin saapuva sosiologi Riie Heikkilä on kiinnostunut kirjastojen tehokkuusajat­telusta. Hänellä on päättymässä Koneen Säätiön rahoittama hanke Kulttuuripääoman uusjako algoritmien aikakaudella.

Osa kirjastoista käyttää algoritmeja, osa ei. Jo aiemmin on toteutettu ”kellutusta” eli aineisto ei palaudu alkuperäiseen kirjas­toon vaan jää sinne, minne lukija on sen palauttanut. Ajan myötä toimipisteiden valikoimat mukautuvat.

Jos Heikkilän kotikulmilla Käpylässä ihmiset lainaavat paljon runoutta ja palauttavat teokset Käpylän kirjastoon, siitä alkaa tulla paljon runoutta sisältävä kirjasto.

Esimerkki on kuvitteellinen. Tutkijalle lainausdataa ei annettu, mutta hän tietää, että tiettyihin kirjastoihin menee enemmän lastenkirjoja, toisiin vieraskielisiä kirjoja.

Kirjastoilla on tarve varmistaa verorahojen tehokas käyttö. Hyvät kirjat kiertävät, ja algoritmi voi ehdottaa hyllyssä seisovia poistoon.

Heikkilän mukaantämä sopii hyvin yhteen julkisen hallinnon tehokkuusajattelun kanssa.

”Se on kaukana ajatuksesta, että kirjasto on laajasti sivistävä paikka, jossa on paljon sellaista, mistä en etukäteen tiedä kiinnostuvani.”

Riie Heikkilä rakastaa kirjastoja. Lähikirjasto on hänelle arjen turvapaikka ja kodin jatke, jonne hän esimerkiksi lasten ollessa pieniä vetäytyi välillä kodin hälinästä.

Tutkimuksessaan hän on havainnoinut kirjastoja ja haastatellut kirjastonhoitajia.

Joidenkin mielestä algoritmit ovat vieneet tehtävän, josta he eniten tykkäsivät: kirjojen valinnan.

Toiset kertoivat, että algoritmi ei suosi hitaasti kiertäviä aineistoja, kuten klassikkoja, vaan ”vahvistaa massojen makua”.

Osa suhtautui algoritmeihin myönteisesti. Ne auttavat priorisoimaan, tehostavat kiertoa ja ovat ihmistä neutraalimpia kirjavalinnoissa: kun algoritmi mukautuu asiakkaiden makuun, kirjastoista voi tulla todellisia mukavuusalueita.

Heikkilän mukaan sama mukavuusalueajattelu vallitsee kulttuurissa muutenkin. Suoratoistoalustat tarjoa­vat juuri minulle kuratoitua musiikkia ja elokuvia. Kiireisessä elämässä on kynnys tarttua kulttuurituotteeseen, joka saattaa tuottaa pettymyksen.

”Yhteiskuntaa leimaa tehokkuuden ajatus: enhän vain tuhlaa aikaa mihinkään, mistä en tykkää.”

Kaunokirjallisuuden Heikkilä löysi kunnolla vasta yliopistossa ranskan opiskelijana. Vaikka lapsuuskodissa sairaanhoitajaäiti ja arkkitehti-isä suhtautuivat myönteisesti kirjallisuuteen, innostus heräsi ym­päristössä, jossa kaikki tuntuivat lukevan paljon.

”Havahduin, että on olemassa kokonainen maailma, joka on vain siellä kirjoissa.”

Hän lähti opiskelemaan kirjallisuustiedettä ennen kuin jatkoi sosiologian pariin. Osti antikvariaatista kirjoja ja kasvatti kokoelmaansa: ranskalaista kirjallisuutta ja myöhemmin muun muassa suomalaista modernismia.

”Nykyään minusta on tullut niin fakkiutunut tekemään töitä, että luen Hesarissa kehuttua tai Finlandia- ja Nobel-palkittua.”

Siis sellaista, mitä joku toinen on määritellyt hyväksi.

Heikkilää on tutkijana pitkään kiinnostanut se, miksi osa ihmisistä ei lue tai lukee hyvin vähän. Hän sai kesällä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon kirjastaan Miksi lakkasimme lukemasta? (Gaudeamus, 2024). Siinä hän purkaa lukemisen vähenemistä ja pohtii, onko huolipuheelle aihetta.

Teema juontuu 2010-luvun taitteesta, jolloin hän teki väitöskirjaa suomalaista makua kartoittavassa hankkeessa.

Kävi selväksi, että maku ei ole sattumanvarainen asia vaan yhteiskunnallisesti järjestäytynyt ja hierarkkinen.

Ooppera, turhaa hienostelua! Tosi-tv, yäk!

”Maulla markkeeraat, millainen ihminen et ole ja millainen haluat olla.”

Ilmeni myös, että moni ei koe osallistuvansa kulttuuriin ollenkaan. Heikkilä ajat­teli, että he ansaitsevat oman tutkimuksen.

Sen jälkeen Heikkilä alkoi tutkia lukemista ja lukemattomuutta. Aiempaa tutkimusta tehdessä oli käynyt ilmi, että juuri kirjat ovat aihe, joka saa ihmisten pulssin kohoamaan: oli kyse sitten innostuksesta tai kouluajoilta kumpuavasta kirjakammosta.

”Monilla tuntui olevan aika vähän sanottavaa kuvataiteesta tai oopperasta, mutta lukeminen oikein nostatti tunteita kaikilla.”

Blaadi blaadi blaadi, lörpön lörpön lörpön, ja siinä saa sitten kannesta kanteen sammoo jahnoomista. Ei, kuka niitä jaksaa semmosia tutkia.

Näin kuittasi Heikkilän haastattelema mies kaunokirjallisuuden merkityksen itselleen.

Heikkilä yllättyi uhmasta, jota etenkin jotkut miehet ilmaisivat. Jotkut olivat ivallisia, haastoivat Heikkilää ja pistivät haastattelun leikiksi. Helsinkiläinen yliopistonainen toi kenties mieleen kulttuuritietoa tenttaavan opettajan.

”Selkeni, että kyse ei ole pikku maku­asioista, vaan tämä on todella in the flesh.”

Hän haastatteli ihmisiä, joiden taustat ennustavat vähäistä kulttuuriosallistumista: matala koulutus, pienellä paikkakunnalla asuminen, työelämän ulkopuolella oleminen tai työntekijäammatti.

Kaikkia kirjat eivät tietenkään kiinnosta, mutta mistä tulee joidenkin voimakas vastustus? Heikkilä arvelee, että ihmiset kokevat symbolista altavastaajan tunnetta. 1980-luvulle asti oli tunne, että sosiaalinen nousu on mahdollista kenelle vain.

”Sen jälkeen on purettu yhteiskunnan rakenteita, on enemmän tuloeroja, äänestäminen on eriytynyt ja koulujen segregaatio lisääntynyt. Perinteinen työväenluokka on menettänyt arvokkaan aseman. Näen, että uhmakas puhetapa on vastareaktiota.”

Jotkut toivat esiin ulkopuolelle jäämistään: olin ennen lukija, mutta kirjat eivät enää puhu minulle.

Suuri osa lukee silti jotain, Heikkilä havaitsi. Jos eivät muuta, niin Bilteman kuvastoa tai Aku Ankkaa.

Osa haastateltavista osoittautui hyvin kulttuurimyönteisiksi ja luki paljon, joskaan ei aina sellaista, mitä kirjallisissa piireissä arvostetaan.

Lukemishuoleen liittyykin arvoasetelmia. Kuka määrittelee, mikä on oikeaa lukemista?

Joillekin lukeminen oli puhdasta rentoutumista ilman mitään halua laajentaa kulttuurisia resursseja. Joku luki samoja Harry Pottereita uudelleen ja uudelleen. Joku tarttuu kirjaan sattumanvaraisesti, jos sellainen kirjaimellisesti osuu käteen, lehtiroskiksesta tai naapurilta.

Lukemisen vähenemisestä on tutkittua tietoa.

Vuonna 1991 korkeasti koulutetuista 40 prosenttia oli lukenut yli kymmenen kirjaa puolen vuoden aikana, peruskoulun käyneistä 21 prosenttia. Vuonna 2017 korkeakoulutetuista yli kymmenen kirjaa oli lukenut enää 18 prosenttia ja peruskoulun käyneistä 8 prosenttia.

Vähän lukevien joukko kasvaa. Vuonna 1991 korkeasti koulutetuista 24 prosenttia oli lukenut 0–2 kirjaa puolessa vuodessa, peruskoulun käyneistä 54 prosenttia. Vuonna 2017 heitä oli korkeasti koulutetuista 41 prosenttia ja peruskoulun käyneistä peräti 70 prosenttia.

Edes lapsiperheen lukuhetket eivät ole pyhiä. Vanhemmista enää alle kaksi kolmesta lukee lapsilleen viikoittain.

Nuorten vähäisen lukemisen syyksi osoitetaan mutu-pohjalta kännykkää. Heikkilä kyseenalaistaa tämän ja aikoo jatkossa tutkia, miksi nuoret eivät lue.

”Siitä on helppoja arvauksia, mutta olen ihan varma, että löytyy jokin enemmän yhteiskunnallinen juttu, kun asiaa kaivaa.”

Paljon lukevilla on tietynlainen harha. Koska lukeminen antaa itselle valtavasti sisältöä elämään, lukutoukilla on käsitys, että se antaisi yhtä paljon muillekin, jos nämä vain ryhdistäytyisivät ja tajuaisivat ottaa kirjan käteen.

Niin se ei mene, eivätkä kaikki saa kirjoista irti samaa.

Kyse ei ole yksilöiden reipastumisesta, Heikkilä sanoo. Lukemisella on julkinen historia: julkisella panostuksella koulutukseen, peruskouluun ja kirjastoihin on saatu köyhimmätkin lukemisen piiriin.

”Kotoa saatu lukemisen malli vaikuttaa paljon, mutta koulu ja kirjasto korjaavat jälkiä, jos kotona ei ole ollut yhtäkään kirjaa tai kirjoista on puhuttu rumasti.”

Koulutuksesta ja kirjastoista ei Heikkilän mielestä pitäisi leikata, jos halutaan, että ihmiset pääsevät lukemisen iloon mukaan.

Kirjoista nauttiminen vaatii lukemisen rutiinia ja pitkää altistumista. Usein se vaatii myös sosiaalisia ympyröitä, joissa samat asiat kiinnostavat muitakin.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bour­dieu keksi käsitteen kulttuurinen pääoma. Teo­rian­ mukaan yhteiskunnan hierarkias­sa korkealla olevat määrittelevät hyvän maun. He hallitsevat käyttäytymiskoodit ja ymmärtävät taiteen nyansseja. Päällepäin viattomilla makukysymyksillä ihmiset paljastavat asemansa.

Bourdieuta on kritisoitu. Teoria kuvaa yhteiskuntaluokkia sellaisina kuin ne olivat historiallisessa Ranskassa. Uudemman teorian mukaan jokainen sukupolvi synnyt­tää oman kulttuurisen pääomansa. Tässä tullaankin teineihin ja huolipuheeseen: ehkä kirjat vain eivät edusta nuorelle sukupolvelle kulttuurista pääomaa.

”Jos mietin, saisivatko omat teini-ikäiset lapseni pisteitä kaveriporukassa sillä, että lukevat Alastalon salissa, niin tuskin”, Heikkilä sanoo.

”Onko sinulla mitään aavistusta siitä, mitä aion tehdä sinulle?’ hän kysyy silittäen leukaani.

Syvimmissä, salatuimmissa syövereissäni piileskelevät lihakseni kiristyvät autuaallisesti. Kipu on niin suloista ja terävää että minun tekee mieli sulkea silmäni, mutta tuijotan hypnoosissa hänen kiihkeitä silmiään.”

E. L. Jamesin eroottinen bestseller Fifty Shades of Grey ilmestyi suomeksi vuonna 2011. Riie Heikkilä on suomentanut sen, ja paljon muuta.

Heikkilä kääntää kakkosammattinaan viihteellistä kirjallisuutta. Hän suomentaa muun muassa Marianne Cedervallin hyvän mielen dekkareita, Mulvalldsin murhat -sarjaa. Hänen näppäimistöllään ovat syntyneet myös Thomas Eriksonin itseapukirjojen suomennokset Idiootit ympärilläni, Psykopaatit ympärilläni ja Narsistit ympärilläni.

”Sosiologille self help -maailma on vähän ärsyttävää. Minulla on tieteellinen maailmankuva, enkä välttämättä usko tuollaiseen yksilökeskeiseen ajatteluun”, Heikkilä myöntää.

Heikkilän mielestä viihde ja taide asetetaan turhaan vastakkain. Hän on aina halunnut kääntää nimenomaan viihteellisiä romaaneja, koska se on vastapainoa tutkijan työlle.

”Viihteessä ei ole mitään sellaista, miksi sitä pitäisi aliarvioida. Tarinat ovat tosi vetäviä ja koukuttavia.”

Fifty Shades of Greyta hän muistelee hauskimpana, eniten kieli poskessa tekemänään käännöstyönä. Hän paahtoi sen valmiiksi kuudessa viikossa joulumarkkinoille.

”Moni sanoi, että käännös oli melkein parempi kuin alkuperäinen, joka oli hyvin toisteinen. Olin varioinut vähän enemmän.”