Ei täällä ole mitään

Heinäkuun lopussa tutkija Marko Juntunen seurasi uutisia Ceutasta ja ajatteli samaa kuin monta kertaa ennenkin. Missä oli kokonaiskuva?

Yhtäkkiä kymmeniätuhansia marokkolaisia oli pyrkinyt Espanjan hallitsemaan kaupunkiin Marokon pohjoisosassa. Yli sata nuorta oli kuollut matkalla, osa hukkumalla, osa kiivetessään raja-aitojen yli. Mutta Euroopassa keskusteltiin vain rajapolitiikasta.

Pääministerit vaativat rajojen vahvistamista, riitelivät Espanjan siirtolaispolitiikasta ja lupasivat estää ”ihmissalakuljettajia horjuttamasta unionin ulkorajojen koskemattomuutta”.

Eikö kellään ollut tarvetta ymmärtää, mitä marokkolaisessa yhteiskunnassa tapahtui, että tällainen oli mahdollista, Juntunen mietti.

Ceutaan lensi toimittajia, mutta he viettivät paikalla vain pari päivää ja haastattelivat rajan ylittäneitä marokkolaisia ilman yhteistä kieltä. Kukaan ei kysynyt: monettako kertaa yrität rajan yli? Miten olet elänyt elämäsi? Missä siskosi tai veljesi on? Millaista teillä on kotona?

”Kaikki se jäi. Kaikki se jää aina.”

Sinänsä Ceutan tapaus ei ollut Juntusesta mitenkään yllättävä. Hän on Lähi-idän tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa, ja tutkinut pitkään Marokkoa ja siirtolaisuutta. Ihmisiä lähtee Välimerelle koko ajan, varsinkin kesällä. Nyt vain mittaluokka hämmensi, yli seitsemänkymmentä­tuhatta ihmistä yhdellä kertaa.

Juntunen soitteli tutuille marokkolaisille tutkijoille ja toimittajille ja luki paikallisia verkkokeskusteluja, analyysejä ja Facebookin siirtolaisuusryhmien kommentteja. Hän kiinnitti huomiota siihen, että Marokossa kukaan ei puhunut trolleista tai ulkopuolisesta vaikuttamisesta.

Sellaisesta löytyi kyllä viitteitä. Mahdollisesti Venäjällä toimivat tilit olivat levittäneet valetta, jonka mukaan Ceutaan saisi jäädä, jos sinne onnistuisi pääsemään.

Marokkolaisesta näkökulmasta valeuutisten sisältö ei kuitenkaan ollut olennainen. Oli itsestään selvää, että ihmiset olivat koko ajan lähtövalmiudessa. Erilaisia valheita levisi verkossa kaiken aikaa, periaatteessa melkein mikä tahansa olisi saattanut käynnistää samanlaisen reaktion.

Tilannetta ei voinut ymmärtää, jos ei ymmärtänyt pidempiä kehityskulkuja.

Larache ei ollut turistikaupunki kuten Tanger tai Tétouan, mutta se oli täynnä kahviloita. Niissä Marko Juntunen istui vuonna 1998 tekemässä väitöskirjaansa.

Kahviloita saattoi nähdä kaikkialla Espanjan siirtomaa-aikana rakennetussa keskustassa. Teehuoneita, terasseja, lisää kahviloita – aivan liikaa kahviloita sen kokoisessa kaupungissa.

Mutta ne olivat täynnä ihmisiä. Virkamiehiä klubitakeissa ja värikkäissä solmioissa, lähikylien miehiä raskaissa villakaavuissa, nuoria miehiä farkuissa ja pänttääviä lukiolaisia vihkojensa ylle kumartuneina.

Juntunen oli saapunut Marokkoon ensimmäisen kerran seitsemän vuotta aiemmin, samana vuonna 1991, kun Espanja oli ottanut käyttöön viisumipakon marokkolaisille maahantulijoille. Sitä ennen marokkolaiset nuoret olivat voineet vain mennä rajan yli, käydä kausitöissä Andalusian maatiloilla ja palata syksyllä kotiin rahoineen.

Nyt lehdissä oli alettu kirjoittaa puisilla avoveneillä hukkuneista nuorista. 1990-luvun mittaan Larachen kaupunkia ja koko ympäröivää provinssia oli alettu kutsua Marokossa ihmissalakuljettajien maaksi.

Vielä tuohon aikaan kaupungissa oli isoja aaltopeltislummeja. Larachen väkiluku oli kasvanut niin nopeasti, ettei kaikille yksinkertaisesti riittänyt asuntoja.

Samaan aikaan teollisuutta oli lähtenyt, 2 700 työpaikkaa oli kadonnut, ja työttömiä oli valtavasti. 40 prosenttia kaupungin asukkaista, yliopistotutkinnon suorittaneista 72 prosenttia, oli vailla työtä.

Epävirallisesti heitä työllisti kuitenkin uusi, harmaa taloudenala. Sillä työskenteli väärennettyjen passien, viisumien ja työlupien kauppaajia, tulkkeja ja kääntäjiä, salakuljettajia ja lukematon määrä välikäsiä.

Tätä Juntunen tutki, salakuljettajien ja siirtolaisten maailmaa.

Hän jutteli miesten kanssa satoja tunteja. Pääasiassa he olivat miehiä, sillä väitöskirjassa käsiteltiin miesten välisiä suhteita ja maskuliinisuuden muotoja alueella, josta siirtolaisia lähti runsaasti Eurooppaan. Ja vaikka naisiakin lähti, suurin osa siirtolaisista oli miehiä.

He kertoivat Juntuselle onnistuneista ja epäonnistuneista yrityksistään Välimeren yli.

Oli kiehtovaa, mihin kaikkeen rajan sulkeutuminen oli vaikuttanut. Se oli synnyttänyt kokonaan uudenlaisen kansanperinteen, uuden maailman, jossa eteneminen vaati jatkuvaa ”järkkäilyä”.

Kaikki Marokossa vaati ylipäätään järkkäilyä. Työpaikan saaminen, ajokortin uusiminen, säällinen elämä – mikään ei onnistunut ilman rahaa ja suhteita.

Jos esimerkiksi halusi saada viisumin, oli hankittava joukko erilaisia todistuksia. Sitä varten täytyi tuntea joku, joka tunsi jonkun, joka oli töissä rekisterivirastossa. Tälle piti tietenkin maksaa, muuten paperia saisi odottaa ehkä ikuisesti.

Jopa konsulaatin edessä jonottamisesta piti maksaa. Katujengit partioivat eurooppalaisten konsulaattien edessä ja myivät jonoon paikkoja. Jos rahaa oli paljon, pääsi ehkä kärkeen.

Työttömälle nuorelle viisumin saaminen oli käytännössä mahdotonta. Sitä saattoi silti yrittää hankkimalla opiskelupaikan Espanjasta, hakemalla viisumia vieraillakseen sukulaisten luona, avioitumalla maassa virallisesti asuvan kanssa tai hankkimalla oikean tai väärennetyn työsopimuksen Espanjasta.

Jos viisumia ei saanut, saattoi turvautua vain laittomiin keinoihin. Hankkiutua satamakaupunkiin ja yrittää kätkeytyä siellä Espanjaan lähtevän rahtilaivan tavarakonttiin, kalastaja-alukseen tai turistibussiin. Jotkut piiloutuivat rekkojen akselitilaan odottamaan, että ne ajaisivat laivaan.

Keinot vaihtuivat jatkuvasti, ja nuoret vaihtoivat niistä keskenään tietoa. Joku kertoi Juntuselle nähneensä, miten pikkupojat harjoittelivat metsässä riippumista, jotta jaksaisivat pysytellä tuntikausia rekan alla.

Ne, joilla oli varaa, saattoivat maksaa salakuljettajille, joiden veneet lähtivät suoraan Marokon rannikolta, Larachestakin. Vaikutti selvältä, että sataman santarmit tiesivät salakuljettajien toiminnasta, mutta eivät puuttuneet siihen kunhan saivat korvauksen.

Venematka oli vaarallinen, mutta miehet sanoivat Juntuselle: Ei ole valinnanvaraa, ei täällä ole mitään.

Kun Juntunen kysyi yhdeltä nuorelta mieheltä, eikö tämä pelännyt kuolemaa, tämä sanoi, ettei sillä loppujen lopuksi ollut väliä. Elämä Marokossa oli hidasta kuolemaa.

Marokko ei ole mikään kriisivaltio, josta ihmisten olisi paettava sotaa tai humanitaarista katastrofia. Päinvastoin, se on Afrikan vakaimpia maita.

Maa on kehittynyt paljon etenkin kahdenkymmenen viime vuoden aikana, mutta se näkyy lähinnä hyväosaisen vähemmistön elämässä.

Eurooppalaiset yritykset valmistavat Marokossa korkean teknologian tuotteita, kuten Renaultin autoja ja Airbus-lentokoneiden osia. Maahan virtaa rahaa Euroopasta, Kiinasta ja Persianlahden maista. Inflaatio on matala, ja talous kasvaa ennusteiden mukaan tänä vuonna jopa viisi prosenttia.

Suurimpiin kaupunkeihin rakennetaan korkeita, virtaviivaisia bisneskeskittymiä. Niitä yhdistävät uudet, monikaistaiset moottoritiet.

Tangerista pääsee Rabatin kautta Casablancaan ja Marrakechiin myös Afrikan ensimmäisellä luotijunalla. Sen nimi on Al Buraq, kuten yliluonnollisella ratsulla, jolla profeetta Muhammed taittoi taivasmatkan Mekasta Jerusalemiin ja sitten seitsemänteen taivaaseen.

Vuonna 2030 Marokko isännöi Espanjan ja Portugalin kanssa jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, ja niitä varten on käynnistetty lisää megahankkeita. Lentokenttiä, teitä ja areenoita.

Silti tuhannet nuoret vuodesta toiseen pyrkivät henkensä kaupalla pois maasta.

Tilanne on ristiriitainen, Marko Juntunen sanoo.

Marokossa on hyvin hierarkkinen, jakautunut yhteiskunta. On ökyrikas eliitti, pikkuinen keskiluokka ja valtava köyhien enemmistö, eivätkä ne ole keskenään missään tekemisissä.

Väestö on kasvanut nopeasti, ja yli puolet marokkolaisista on alle 35-vuotiaita. Joka kolmas heistä on työn ja koulutuksen ulkopuolella.

Toimettomilla nuorilla on niin paljon aikaa, että siitä kerrotaan vitsejä. Kuten: Miksi marokkolaiset nuoret tilaavat kahvilassa aina kahvin, josta puolet on maitoa ja puolet kahvia? Siksi, että he juovat ensimmäisen puolikkaan aamupäivällä, käyvät kotona syömässä lounaan ja tulevat sitten juomaan toisen puolikkaan.

Eivät köyhät nuoret käytä luotijunaa, eikä Casablanca Business City kohenna heidän tilannettaan millään tavoin, Juntunen sanoo.

”Luotijuna on hyvä esimerkki siitä, mihin valtio panostaa, eli tähän kaupunkien ketjuun pohjoisesta etelään. Se on hyödyllinen Marokko, jota kehitetään.”

Ketjun ulkopuolella on toinen Marokko, jota valtion kehitysohjelmat eivät koske.

Työpaikan saamiseen ei riitä edes yliopistotutkinto, sillä hakijoita on enemmän kuin avoimia paikkoja. Julkisiin virkoihin on melkein mahdotonta päästä ilman suhteita ja lahjuksia. Monilla on sellainen olo, etteivät he kuulu yhteiskuntaan, Juntunen sanoo.

”Nuoret käyttävät tällaista sanaa kuin ghurba. Se tarkoittaa syvää vieraantumista. He puhuvat, että me ollaan vieraita omalla maallamme, jotakin, mikä ei kuulu tänne.”

Toinen tärkeä termi on hogra. Se tarkoittaa nöyryytystä, valtaa pitävien ylenkatsetta ja halveksuntaa.

”Silloin kun olet osaton yhteiskunnasta ja verkostojen ulkopuolella, et ole mitään. Et ole minkään arvoinen.”

Jo Rabatin yliopistossa lehtori sanoi: Tohtorin tutkinnolla ei tee mitään. Sinulla pitää olla Schengen-viisumi.

Myöhemmin Larachessa Juntunen näki itse. Oleskelulupa Espanjassa oli kovaa valuuttaa avioliittomarkkinoilla.

Nuoret miehet, jotka olivat onnistuneet asettumaan virallisesti Espanjaan, palasivat kesällä Gibraltarinsalmen yli. Kotona heillä oli vientiä, mutta he kohtasivat myös uusia ongelmia.

Juntunen kuunteli tarinoita siitä, miten siirtolaisuus vaikutti ihmissuhteisiin.

Mistä saattoi tietää, ettei tyttö halunnut naimisiin vain saadakseen avioliiton kautta pysyvän oleskeluluvan? Ehkä tällä oli jo poikakaveri Sevillassa, ehkä oikea syy oli päästä tämän luo.

Ne, jotka olivat saapuneet Espanjaan luvatta tai jääneet viisumin umpeuduttua, elivät paperittomina. He eivät päässeet käymään kotona, sillä laittomasti maassa olevat paljastuivat rajalla heti.

He elivät Euroopassa jatkuvassa väli­tilassa ja epävarmuudessa. Kaikki kontaktit kantaväestön kanssa olivat riskialttiita, koska kuka tahansa saattoi ilmiantaa paperittoman viranomaisille. Turvaa ja suojaa oli haettava kavereista, mutta kun liikkui porukalla, oli näkyvämpi.

”Ja sitten tulee kilpailuasetelma”, Juntunen sanoo. ”Jos sulla on neljä kaveria, ne rupeaa heti riitelemään ja kilpailemaan, kuka saa työpaikat.”

Lisäksi työehdot olivat surkeat. Juntunen on käynyt Andalusiassa Almerían kasvihuonealueella, joka on niin suuri, että se näkyy avaruuteen asti. Siellä työskenteli paperittomia kaikkialta Afrikasta. Kolmekymmentä miestä yöpyi yhdessä hylätyssä kasvihuoneessa. Ei työsopimuksia eikä puhettakaan työsuojelusta.

Ja aina oli vaara joutua karkotetuksi.

Toivo oli erilaisissa laillistamishankkeissa, joita Espanjassa järjestettiin 2000-luvulta alkaen. Paperittomalla oli mahdollisuus laillistaa asemansa, jos hän pystyi täyttämään kriteerit. Ne olivat yleensä sidoksissa maahantulopäivään, pysyvään työpaikkaan ja vakaaseen asuntomarkkinatilanteeseen.

Juntunen tapasi ihmisiä, jotka olivat yrittäneet Eurooppaan monta kertaa. Yksikin oli päässyt Välimeren yli yksitoista kertaa, nähnyt Eiffel-tornin, jäänyt aina kiinni ja tullut palautetuksi takaisin. Hän asui nyt Marokossa kadulla.

Euroopassa kadullakin oli parempi. Aina löytyi jokin avustusjärjestö, jonka varassa voi elää.

”Kaikesta siitä karuudesta huolimatta Eurooppa on mahdollisuus”, Juntunen sanoo.

Jos ei Espanja, niin Ranska, Sveitsi, Britannia. Euroopasta palautetut nuoret saattoivat kysyä Juntuselta vaikka mitä mieltä hän oli Kanadasta. ”Unelma on se juttu. Jossain aina elää ajatus vihreämmästä niitystä.”

Marokkolaiset eivät luota poliitikkoihin. Miksi luottaisivat?

Maassa on kokeiltu vasemmistolaista suuntausta ja nationalismia, maallisia ja islamistisia puolueita. Aina tulee joku, joka lupaa oikaista kansakunnan selkärangan ja lopettaa korruption. Silti mikään ei muutu.

Marokko on perustuslaillinen monarkia. On monipuoluejärjestelmä ja vaaleilla valittu parlamentti. Mutta niiden toimintaa valvoo kuningas. Hän ja häntä ympäröivä eliitti määräävät politiikasta. Kuningasperheen omistamat sijoitusyhtiöt toimivat kansantalouden kaikilla keskeisillä sektoreilla ja hallitsevat pankkeja, mediaa, maataloutta ja energiaa.

Vaikka marokkolaiset ovat tavattoman tyytymättömiä, he eivät kritisoi kuningasta, vaan aina poliitikkoja, Marko Juntunen sanoo.

Yhtäältä ihmiset ovat ylpeitä kuningashuoneesta, joka on maailman vanhimpia. Katsotaan, että Muhammad VI polveutuu suoraan profeetan huoneesta ja kuningashuonetta ympäröi baraka, jumalallinen armo ja karisma.

Toisaalta kuninkaan arvostelu on lailla kielletty. Kuningasta ei saa piirtää, hänen puheitaan ei saa ruotia eikä häntä saa kritisoida. Perustuslakiin on kirjattu, ettei hänen kunniaansa saa loukata.

”Kuninkaan persoona on koskematon”, Juntunen sanoo.

”Se tarkoittaa, että häntä ei saa karrikoida, ei sanallisesti eikä kuvallisesti.”

”Ja minun pitää nyt olla varovainen.”

Jos tutkija kritisoi Suomen mediassa Marokon kuningashuoneen politiikkaa tavalla, joka ”on liikaa”, hän voi saada maahantulokiellon.

”Ja sitä mä en halua.”

Sen sijaan Juntunen kertoo anekdootin.

Hänen marokkolainen ystävänsä vietti viime vuonna viikon Suomessa. Oli mielenkiintoista, mitä hän valokuvasi, kun he kiertelivät kaupungilla. Pieniä yksityiskohtia kadulla, koirapuistoja.

Ystävää nauratti erityisesti se, että koirapuistoissa oli pienille ja isoille koirille erilliset aitaukset. Miten paljon se kertoi suomalaisesta yhteiskunnasta!

”Muistan, kun me keskustelimme siitä, mitä politiikassa täytyy tapahtua, että pienille ja isoille koirille rakennetaan omat aitaukset. Kun Marokossa automaattisesti ajetaan rekalla polkupyörän päälle, jos pyörä ei väistä.”

Sitä ei kannata kokeilla, mutta niin se on.

”Ja se ärsyttää ihmisiä. Vaikka olisi miten fiksu, miten täydelliset paperit yliopistosta, niin jollet ole osa eliitin renkaita, et mahdu siihen systeemiin.”

Syyskuussa 2025 anonyymi ryhmä perusti uuden kanavan Discord-nimiselle keskustelualustalle. Kanavan nimi oli GenZ 212. Siitä saattoi päätellä, keitä siihen kuului. Z-sukupolvi ja Marokon suuntanumero.

Perustajat olivat seuranneet nuorten suurmielenosoituksia eri puolilla maailmaa. Ne olivat alkaneet vuonna 2024 Bangladeshissa ja levinneet sitten muualle Aa­siaan, Etelä-Amerikkaan ja Itä-Eurooppaan.

Sielläkin nuoret olivat kyllästyneet työttömyyteen, eriarvoisuuteen, korruptioon ja heikkenevään demokratiaan ja alkaneet organisoida isoja mielenosoituksia sosiaalisessa mediassa.

Marokkolaiset valitsivat Discordin, koska maan viranomaiset eivät tunteneet sovellusta. Ensimmäiset protestit järjestettiin isoissa kaupungeissa. Mielenosoittajat huusivat iskulauseita: Täällä on stadioneita, mutta missä ovat sairaalat? He vaativat parempaa koulutusta ja terveydenhuoltoa, halvempia asuntoja, julkista liikennettä ja nuorisotyöttömyyden vähentämistä.

Protestit laajenivat nopeasti. Kun GenZ 212 -kanavalla oli aluksi ollut vain tuhat ihmistä, heitä oli nyt yli 250 000. Mitään vastaavaa ei ollut nähty Marokossa arabi­kevään jälkeen.

Mellakat muuttuivat väkivaltaisiksi. Mielenosoittajia ja virkavaltaa loukkaantui. Poliisi ajoi 19-vuotiaan opiskelijan päälle Oujdassa, mikä synnytti uusia protesteja.

Lopulta turvallisuusjoukot hajottivat kokoontumiset, pidättivät kymmeniä ihmisiä ja rajoittivat ulkona liikkumista niin, että protestit tyrehtyivät.

Lokakuun lopussa hallitus lupasi käynnistää uudistusohjelman, parantaa julkisia palveluita ja luoda nuorille lisää vaikutusmahdollisuuksia.

Mielenosoittajat eivät olleet vakuuttuneita. Heidän mielestään uudistuksilla ei ollut merkitystä, jos samalla ei puutua korruptioon.

Alun perin Marko Juntunen lähti Marokkoon oppimaan arabiaa. Hän oli silloin nuori sosiaaliantropologi.

Hän oli suorittanut Helsingin yliopistossa arabian peruskurssin. Lukuvuodessa tuhat sanaa ja peruskielioppi – ”ne olivat työläimmät opintopisteet, joita mulla on ikinä ollut”.

Sitten hän oli innostunut hirveästi Marokon arabiasta ja löytänyt kurkustaan joukon kokonaan uusia äänteitä.

Juntunen pääsi ensin yhdelle ja sitten toiselle kesäkurssille Mohammed V:n yliopistoon Rabatissa ja tutustui marokkolaisiin ystäviin. He viettivät yhden elokuun eräällä pienellä leirintäalueella, hengailivat poikaporukalla teltassa ja joivat Espanjasta salakuljetettua punaviiniä.

Kaikki illat he puhuivat. He kävivät läpi kaikki nuoren miehen elämään liittyvät ­asiat: naiset, parisuhteet, tulevaisuuden, sen, oliko todellinen rakkaus mahdollista ilman todellista demokratiaa.

Myöhemmin Juntunen alkoi ymmärtää, miten tämä kaikki liittyi siirtolaisuuteen.

Marokko oli hyvin patriarkaalinen yhteiskunta. Miehellä oli juridinen vastuu perheen elättämisestä, ja pojilla oli kovat paineet täyttää yhteiskunnan rooliodotukset.

He kertoivat Juntuselle, millaista se oli. Kun ei saanutkaan töitä, vaikka perhe oli nähnyt paljon vaivaa yliopistokoulutuksen eteen.

”Se äidin katse, että sä alat olla kolmekymppinen, ja istut vieläkin työttömänä kotona. Se viiltää rintaa.” 

Jutun lähteenä on käytetty Marko Juntusen väitöskirjaa Between Morocco And Spain: Men, migrant smuggling and a dispersed Moroccan community (2002).