85 miljoonaa

Helinä Ääri on monesti miettinyt, voisiko ottaa broilerin.

Ääri on kolmekymppinen pienkanalan omistaja Maskusta. Hänen pihassaan merenrannassa elää neljä kukkoa ja kaksi kanaa. Kukot ovat valkoisenkirjavia ja seurallisia, ja koska niitä on monta, ne kiekuvat usein.

Ääri päästää ne kanalasta ulos vasta aamuyhdeksältä.

Punaruskean kukon, Kapteenin, hän etsii syliinsä monta kertaa päivässä ja panee sille kosteuttavia silmätippoja. Kukolla on kai synnynnäinen kuivasilmäisyys.

Sekarotuiset kanat tulivat Maskuun kaksi vuotta sitten. Pohjoissuomalainen kotikanala ilmoitti lopettavansa, ja sieltä Ääri sai ne. Samalla tavalla hän on hankkinut kaikki lintunsa, ”pitoon tai pataan” -tyyppisellä ilmoituksella.

Voisiko hän ottaa myös broilereita? Kun kerran on äidin kanssa rakennettu kanala ja kuusikymmentä neliötä katettua ulkotarhaa.

Ei se helppoa olisi. Ääri ei tiedä yhtään pihamaata, jossa tepastelisivat broilerit.

Broilereita kasvaa Suomessa valtavat määrät. Joka vuosi niitä syntyy – ja kuolee – lähes 85 miljoonaa kappaletta. Broileri on Suomen yleisin lintu.

Mutta mitä siitä oikeastaan tietää – muuta kuin reseptejä? Tietääkö, kuinka vanhaksi se elää tai mitä se oppii? Nukkuuko se orrella toinen aivopuolisko valppaana niin kuin kana? Onko se ylipäätään kana vai jo aivan toinen eläin?

Tavallaan broileri on kaikkialla ja ei missään, kuten Ääri sanoo. Harva suomalainen näkee sitä elävänä, mutta hyvin moni syö. Jos tasan jaetaan, jokainen kansalainen nielee noin 29 kiloa broileria vuodessa, kertoo Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton tilasto. Se on enemmän kuin mitään muuta lihaa.

Ääri tietää broilereista paljon, koska on vastikään kirjoittanut tutkijakollega Tiina Ollilan kanssa tietokirjan. Ääri on tehnyt broilerista väitöskirjansakin: Lihateollisuuden kanat suomenkielisessä proosassa ja sarjakuvassa. Hän on taustaltaan kirjallisuudentutkija.

Miten hän voisi saada pihaansa broilereita?

Maatalousnäyttelystä saatettaisiin periaatteessa tarjota tipuja, jos ne olisivat olleet siellä esillä. Tuotantotilalle tällaisia lintuja ei vietäisi, koska eläintautien riski olisi liian suuri.

Muuta tapaa Ääri ei oikein keksi. Broilerinpito ei ole pienkasvattajien toimintaa. Keskimäärin suomalaisella tilalla on 80 000 lintua, suurin tila Satakunnassa voi pitää yli 400 000:ta lintua.

Sitä paitsi kasvattajat ovat yleensä sopimustuottajia. Se tarkoittaa sitä, että suuret lihatalot, kuten Atria tai HK Foods, ohjaavat koko ketjua. Hautomoyritys toimittaa poikaset, ja lihatalo hakee linnut pois, kun ne ovat valmiita teurastettaviksi.

Broilereiden vanhemmat taas tulevat aina ulkomailta. Ääri ja Ollila tutustuivat vaiheisiin, kun kirjoittivat kirjaansa. Karkeasti ottaen se menee näin:

Emobroilerit ja siitoskukot rahdataan Suomeen päivän ikäisinä, keltaisina untuvikkoina. Yleensä ne tuodaan Ruotsista, sillä siellä on Aviagen-nimisen jalostusyrityksen pohjoismainen haara. Broilereiden vanhempia myy vain muutama suuryritys maailmassa. Brittiläistaustainen Aviagen, samaan konserniin kuuluva Hubbard ja yhdysvaltalainen Cobb-Vantress.

Käytännössä siis kaikki maailman broilerit tulevat kolmen yrityksen siitoslinnuista. Yrityksiltä on turha kysyä, miten linnut on tarkalleen ottaen jalostettu. Perimät ovat arvokkaita liikesalaisuuksia.

Kun untuvikot sitten on laivattu tänne, ne kuljetetaan erillisille emotiloille. Kasvatetaan sukukypsiksi ja pannaan kukot asialle. Emot munivat munat, mutta eivät koskaan näe, mitä niistä kuoriutuu. Munat kerätään pois ja viedään hautomakoneisiin. Ja kun tiput ovat maailmassa, ne lastataan samana päivänä laatikoihin ja ajetaan lihatiloille kasvamaan.

Siitä alkaa syöttökanan taival.

Niin, jos Helinä Äären pihakanalaan tarjottaisiin muutama tipu, ottaisiko hän?

Ei välttämättä.

Ennen 1950-lukua Suomessa ei tunnettu koko broileria. Edes sellaista sanaa ei ollut olemassa.

Oli vain kukkoja ja vanhoja kanoja, jotka munivat ja jotka sen jälkeen tapettiin ruoaksi. Ei tosin merkkipäivien ruoaksi. Lihaa pidettiin sitkeänä ja kuivana, turhan työläänä laittaa.

Amerikassa syötiin erilaista kanaa. Maissilla ja soijalla ruokittua mureaa kananpoikaa, joka teurastettiin nuorena. Sitä ei tarvinnut hauduttaa tuntikausia padassa, sen kun paistoi vaivattomasti grillissä.

Kerrotaan, että ensimmäiset broilerit salakuljetettiin Suomeen. Vuorineuvos Juuso Walden rahoitti jalkapallojoukkue Valkeakosken Hakaa ja kun Euroopassa pelattiin turnauksia, Walden ohjeisti pelaajia tuomaan matkalaukuissaan munia.

Hän halusi kokeilla uudenlaista tuotantoeläintä, ja niin halusivat pian muutkin. 1960-luvulla yleisötapahtumissa grillattiin jo broileria.

Broil on englantia ja tarkoittaa grillaamista. Siitä ruokatalo Saarioinen kehitti eläimelle nimen. Vuonna 1959 se jätti patentti- ja rekisterihallitukseen sanasta turvaleima-anomuksen. Oli tärkeää olla mainostamatta kananlihaa, sillä tämä oli uutta, broiler-nimistä tuotetta.

Broilerit eivät koskaan olleet pientilojen eläimiä. Eikä niitä kasvatettu pihamailla. 1970-luvulla Hannes Kariniemellä oli jo hallit, joissa kasvoi 120 000 lintua.

Silloin suomalaiset söivät alle kilon broileria vuodessa. Vuonna 1995 lähes yhdeksän kiloa – hunajamarinoidut suikaleet olivat tulleet markkinoille – ja 2020-luvun koittaessa yli 25 kiloa. Viime vuonna noin 30 kiloa.

Suomalaisille maistuu broileri, kuten Siipikarjaliiton sivuilla sanotaan.

Voisiko yhden broilerin elämää seurata? Katsoa, mitä se tekee ja miten se kasvaa?

Aikaakaan ei kuluisi kohtuuttomasti, sillä Suomessa broileri elää 36 vuorokautta. Viiden viikon ikäisenä se teurastetaan. Se tosiaan on kananpoika, sillä luonnossa se seuraisi vielä monta viikkoa emoaan.

Joillakin tiloilla voi kyllä vierailla. Esimerkiksi Atria ilmoitti muutama vuosi sitten, että sen sopimustilalle on avattu ”kanala showroom”. Harvinainen mahdollisuus päästä seuraamaan broilereiden elämää ikkunasta. Kesäkuisena avajaispäivänä lasin takana ”vilisti 14 400 muutaman päivän ikäistä keltaista untuvikkoa”.

Yksittäistä poikasta on seasta vaikea erottaa. Saati että saman linnun löytäisi seuraavalla viikolla.

Broilereilla ei ole omaa numeroa tai tunnistetta. Niitä ei yksilöidä millään tavalla. Säädökset – jotka luetaan valtioneuvoston asetuksesta – määrittävät, kuinka paljon lintuja saa kasvattaa neliömetrillä, mutta luku ilmoitetaan kiloina. 42 kilogrammaa per neliömetri.

Kuinka monta viisiviikkoista eläintä siihen mahtuu? Kuudestatoista kahteenkymmeneenkahteen, Helinä Ääri ja Tiina Ollila ovat laskeneet. Se on sen verran, ettei lattiaa juuri näy, he toteavat.

Toisenlaistakin näkemystä löytyy. Yliopistonlehtori Pia Vennerström sanoo, että Suomessa broilerilla on paljon väljempää kuin muissa maissa. ”Paljon enemmän tilaa per lintu paljon pidemmän aikaa.”

Vennerström opettaa Helsingin eläinlääkäriopiskelijoille siipikarjan terveydenhuoltoa.

”Tilaa on hyvin aivan viimeisiin päiviin asti. Silloinkin linnut pääsevät liikkumaan, syömään, juomaan ja nukkumaan ongelmitta.”

Broilerin pitää kasvaa. Muuta tehtävää sillä ei oikein ole.

”Mä löysin just yhden julkaisun…” Anna Valros sanoo ja etsii tietokoneeltaan kuvaa.

”Tämä havainnollistaa hyvin, mitä jalostus saa aikaan.”

Valros on eläinten hyvinvointitieteen professori. Hänen työhuoneensa on Viikissä Helsingin yliopiston kampuksella.

Kuvassa vasemmalla on vuoden 1957 broileri. Silloin lintu oli jalostettu sellaiseksi, että se painoi kuoriuduttuaan 34 grammaa ja neljän viikon ikäisenä 316 grammaa. Kahdeksan viikon iässä se oli 905-grammainen, vielä suhteellisen sulavalinjainen kana.

Kun tullaan kuvan oikeaan laitaan ja vuoteen 2005, näky on aivan toinen. Neljän viikon ikäinen broileri painaa 1,4 kiloa ja kahdeksan viikon ikäinen jo 4,2 kiloa. Se seisoo lievässä etukenossa ja jalat harallaan, koska sen rintalihas on niin iso – kuluttajat pitävät rintafileestä.

Jos lapsi kasvaisi tällaista vauhtia, 3,5-kiloinen vauva painaisi kahden kuukauden iässä yhtä paljon kuin jääkarhu, yli 330 kiloa.

Kuvan lintu on Ross 308 -merkkinen broileri. Rotu, voisi sanoa, mutta rotu se ei varsinaisesti ole. Ross 308 on Aviagen-yrityksen jaloste. Juuri niitä Suomessakin kasvatetaan eniten.

”Mä puhun hybrideistä. Kun broilerithan on tuotteita.”

Muutos on valtava, Valros sanoo ja katsoo kuvaa. Se on julkaistu Poultry Science -nimisessä tiedelehdessä.

”Ja samaan aikaan rehuhyötysuhde on parantunut.”

Tällainenkin luku lasketaan, ja broilerilla se on alle kaksi. Syötät broilerille vajaat kaksi kiloa rehua, ja se kasvaa sillä kilon. Tuottaa siis kilon lihaa. Sika tarvitsee tähän lähemmäs kolme rehukiloa.

Valros huokaisee.

”Herättää hirveän ristiriitaisia ajatuksia. Ympäristönäkökulmasta broilerintuotannossa on paljon hyvää. Jos me halutaan ihmisille lihaa, broileri kasvaa nopeasti vähällä rehulla. Lääkitystarve on pieni, koska linnut pystytään suojaamaan halleissa.”

”Mutta jos taas ajatellaan, että eläimen hyvinvointi on yksilön kokemus…”

Broilereilla on lukuisia terveysongelmia, vaikka ne ovat vielä pieniä poikasia. Joitakin vaivoja on vähemmän kuin aiemmin, mutta niitä on. Kävelyvaikeuksia, nivelongelmia, sydämen vajaatoimintaa, vesipöhöä. Käytännössä ne kaikki johtuvat siitä, että se kasvaa niin nopeasti.

Yksittäistä lintua ei tiloilla hoideta. Jos päivittäiskierroksella huomataan, että hallissa on kuollut lintu, se kerätään pois. Jos joku näyttää kituvan liikaa, se tapetaan. Isketään kovaa päähän tai murretaan niska.

Valros sanoo, että kolme ensimmäistä viikkoaan broileri käyttäytyy aika samalla tavalla kuin munivan kanan poikanen. Sehän on kesykanasta jalostettu lintu. Se pyrähtelee, tutkii tienoita, nokkii ja kuopii. Jos sillä olisi emo, se seuraisi tämän esimerkkiä. Se olisi tunnistanut emon heti kuoriuduttuaan – äänestä – ja leimautunut siihen. Epäselvää on, mihin broileri leimautuu, mutta ensimmäiset viikot se silti on utelias ja leikkisä.

Sitten tapahtuu jotain, ja broileri muuttuu. Ei tietenkään jokainen lintu, mutta populaatiotasolla. Näin tutkimukset ovat osoittaneet.

”En nyt halua käyttää sanaa apaattinen, mutta vähemmän aktiivinen siitä tulee. Sen jälkeen broileri lähinnä möllöttää ja syö.”

Syytä ei tarkkaan tunneta.

”Onko sitten jalostuksella saatu aikaan lintu, joka ei hirveästi tee mitään.”

Vaikka ei tee mitään, silti tuntee. 2000-luvulta saakka tutkijat ovat tienneet, että kanoilla on perustunteita, samankaltaisia kuin ihmisillä.

Ja vaikka jalostus on muokannut broileria, sen aivot ovat edelleen pitkälti samanlaiset kuin punaviidakkokanan. Tuon kesykanan ketterän esivanhemman, joka yhä elää Aasian bambutiheiköissä ja metsänreunoissa. Aivot ovat elin, joka muuttuu evoluutiossa hämmästyttävän hitaasti. Ne ovat myös elin, jossa tunteet syntyvät.

Niin kuin ilo ja tyytyväisyys. Ne ovat perustunteita, joita kana kokee, sanoo Helena Telkänranta, eläinten käyttäytymistieteen tohtori ja tietokirjailija.

Kun kana etsii ruokaa – tätä se luontaisesti tekee yli puolet valoisasta ajasta – se kokee kiinnostunutta iloa. Kun se löytää siemenen, hyönteisen tai madon, se tuntee tyytyväisyyttä.

Telkänranta jatkaa listaa: kiintymys.

Kana muistaa yli kaksikymmentä lajitoveriaan ja solmii pysyviä suhteita. Se nukkuu usein kaverinsa vieressä. Toinen kana ei ole sille valkoinen vaan violetin ja valkoisen kirjava. Kana nimittäin näkee ultravioletin, värin, joka on sateenkaaressa violetin alla, mutta jota ihminen ei näe.

Leikkisyys, seksuaalisuus.

Suru, pelko, aggressio.

”Kaikkia näitä perustunteita broileri tuntee”, Telkänranta sanoo.

”Eivätkä ne ole pelkkiä reaktioita, vaan kokemuksia, joilla on eläimelle itselleen väliä. Jotka tuntuvat hyvältä tai pahalta.”

Kognitiivisesti vaativampia tunteita broilerilla sen sijaan ei ole. Sellaisia, joissa pitäisi pystyä ajattelemaan oman toimintansa vaikutuksia. Pahantahtoisuus, syyllisyys, häpeä.

Telkänranta on kirjoittanut monta palkittua kirjaa siitä, millaista on olla eläin. Millaista on olla kissa, koira tai vaikka papukaija. Millaista on olla broileri?

Telkänranta vastaa näin:

”Joskus ajatellaan, että eläimet tottuvat niihin oloihin, missä ne ovat. Ettei niillä ole enää luontaisia käyttäytymistarpeitaan. Mutta niin ei valitettavasti käy.”

Tuotantohallin tasaisella lattialla kananpoika tuntee tarvetta pyrkiä ylös nukkumaan. Luonnossa se pyrähtäisi matalalle oksalle, myöhemmin korkeammalle. Se eläisi parinkymmenen kanan parvessa ja tietäisi varhain roolinsa. Oksalla se istuisi muiden kanojen kanssa tiiviissä rivissä, mutta ruokaa hankkiessaan pitäisi välimatkan. Se kulkisi vaihtelevassa maastossa ja tutkisi kaikkea nokallaan.

”Broilerin ulkomuoto on muuttunut villiin kantamuotoon verrattuna, mutta yllättävän vähän se, mitä sillä on korviensa välissä. Tämä tulee tuotantoeläinten käyttäytymistutkimuksessa yhä uudestaan esiin”, Telkänranta sanoo.

”Ja sitten on tietenkin vielä kivuntunto. Se on linnuilla ihan yhtä voimakas kuin meillä nisäkkäillä.”

Juuri kipua Helinä Ääri on miettinyt eniten.

Jos hän voisikin kasvattaa broilereita ulkotarhassaan meren rannalla, mitä tehdä kivulle? Äären näkemyksen mukaan broilerit kärsivät jatkuvasti.

”Ei ole mikään henkilökohtainen ajatus. Kaikki tutkimukset viittaavat siihen.”

”Broileri on jalostettu niin ääripiirteiseksi, ettei sillä keholla kivuitta eletä.”

Hän voisi kyllä huolehtia päivittäisestä kipulääkityksestä, mutta riittäisikö sekään?

Kuinka kauan broilerit ylipäätään eläisivät?

Maatiaiskana voi elää kymmenvuotiaaksi, mutta broilerista on vaikea sanoa.

Suomessa on useita eläinten turvakoteja: Tuulispää Somerolla, Saparomäki Porvoossa, Kuura Kokemäellä, Aurora Rovaniemellä. Yksikään niistä ei ole hoitanut broilereita, ne vastaavat, kun asiaa kysyy.

Auroran toiminnanjohtaja Riina Mattila ei edes ottaisi niitä vastaan.

Broileri on niin pitkälle jalostettu lintu, ettei sitä ole suunniteltu elämään, hän kirjoittaa sähköpostiin. Toki jollekin voisi tarjota viikon pari vapaata ulkoilua.

Eläisikö broileri vuoden? Emobroilerit ovat sen ikäisiä, kun ne teurastetaan. Mutta emojen ruokintaa rajoitetaan ankarasti – käytännössä niin paljon, että niillä on jatkuva nälkä. Jos ei rajoitettaisi, ne voisivat syödä itsensä hengiltä. Ja vähintäänkin kasvaa niin isoksi, ettei parittelu onnistuisi. Broilerille on jalostettu loputon ruokahalu.

Silti alalla sanotaan, että broilerin hyvinvointi on koko tuotannon perusta. Ainoastaan terveet linnut tuottavat laadukasta lihaa, kuten Siipikarjaliitto toteaa. Suomessa kasvavat ”maailman terveimmät broilerit”. Antibiootteja ei käytetä, tartuntatauteja ei juuri esiinny. Jalkapohjat ovat yleensä terveet. Tämä on kansainvälisesti käytetty mittari: onko jalkapohjan iho tulehtunut vai ei.

Ääri ei näitä seikkoja kiistä. Monia asioita tehdään aidosti paremmin kuin muualla, hän sanoo.

Mutta kun yksittäistä eläintä ajattelee, se ei juuri lohduta.

Ikkunasta näkee koko hallin. Se on loisteputkilla valaistu ja lähes jalkapallokentän pituinen. 92 kertaa 22 metriä.

Ross 308 -broilerit ovat olleet hallissa nyt kahdeksan vuorokautta. Opetelleet nokkimaan rehunsa ruokintakaukalosta ja vetensä nippajuottimesta. Vaappuneet ruskealla turvepehkulla ja kerääntyneet betoniseinän viereen viilentymään. Kasvattaneet siipiensä kärkiin valkoisia nuoruussulkia.

Niitä on 32 000. Ne painavat 200 grammaa, ja kun kuukauden kuluttua lähtevät, noin 2,5 kiloa. Silloin, viimeisinä päivinä on tiivistä, sanoo huittislainen kasvattaja Kalle Mahlamäki.

Hän näyttää tilaansa mielellään. Pieni showroom rakennettiin seitsemän vuotta sitten.

Jos Suomi vähentäisi broilerinkasvatusta, vaikka puolittaisi sen, toinen puoli tulisi ulkomailta, Mahlamäki sanoo.

Katsokaa vaikka käyriä. Suomalaiset syövät broileria.