Hupenevan lukemisen arvoitus

Kun olin yläasteella, koulussamme järjestettiin lukemiseen kannustava tempaus.

Aina kun oppilas sai kirjan loppuun, hän ilmoitti siitä pienellä lapulla koulun kirjastoon. Jos lappuja ilmestyisi tietyssä ajassa tietty määrä, koulun rehtori ajaisi partansa.

Kyseessä oli yksi lukemattomista yrityksistä saada suomalaiset lukemaan enemmän. Tempauksesta on jo yli kolmekymmentä vuotta. Sen jälkeen huolestuminen suomalaisten lukemisesta on ilmeisesti kasvanut.

Kiinnostavassa ja hyvin kirjoitetussa kirjassaan Miksi lakkasimme lukemasta? sosiologi Riie Heikkilä tutkii lukemista ja erityisesti lukematta jättämistä.

Kun lukemisesta kannetaan julkisuudessa huolta, tarkoitetaan yleensä nimenomaan kirjojen lukemista. Kirjoja yläasteen tempauksessakin laskettiin, ei esimerkiksi lehtijuttuja. Nykyäänhän ihmiset lukevat runsaasti esimerkiksi somepäivityksiä ja tekstiviestejä.

Teokseen kootut tilastot kyllä osoittavat, että niin kirjojen kuin lehtien lukeminen menee alamäkeä monella tapaa.

Huoli lukemisesta ei siis ole aiheetonta. Erityisesti nuoret ikäluokat lukevat yhä harvemmin kirjoja. Samalla koulutus ennustaa lukemista yhä vahvemmin.

Ymmärtääkseen lukemisasenteita Heikkilä on käynyt haastattelemassa ihmisiä, joiden taustat viittaisivat vähäiseen kulttuuriosallistumiseen. Haastateltavilta löytyi erilaisia puhetapoja.

Osa puhui lukemisesta hyvinkin positiivisesti ja korosti sen arvoa. He toivoivat jälkikasvunsa lukevan paljon. He usein myös harmittelivat oman lukemisensa vähäisyyttä. Tällaista olen itsekin huomannut, kun kirjoista tulee ihmisten kanssa puhe. Harva sanoo huokaisten, että kyllähän sitä pitäisi katsoa enemmän tv-sarjoja tai kuunnella enemmän popmusiikkia. Kirjojen lukemisesta puhutaan velvollisuudentuntoisemmin. Kirjat syyllistävät, mikä voi olla niille jonkinlainen imago-ongelma.

Jotkut haastateltavat taas puhuivat lukemisesta nimenomaan nautinnon ja elämysten kautta. Nämä lukijat eivät viitanneet siihen, että lukeminen tekisi kenestäkään sivistyneempää ja viisaampaa. Lukeminen voi heidän elämässään rentouttaa, tuoda lohtua tai auttaa pakenemaan arjesta.

Kun julkisuudessa suomalaisten toivotaan lukevan enemmän, tässä kohtaa voi kysyä, minkälaiset lukemista koskevat ajatukset toiveiden takana vaikuttavat.

Riittääkö, että ihminen tarttuu romaaniin saadakseen mielihyvää tai jaksaakseen paremmin?

Vai halutaanko myös, että lukeminen koetaan velvollisuudeksi? Että sen uskotaan sivistävän ihmistä? Kuinka paljon on ylipäänsä olemassa parempaa ja huonompaa lukemista?

Oli myös haastateltavia, jotka suhtautuvat korkeakulttuuriseen lukemiseen kielteisesti. Heidän vastauksissaan korostuivat kirjojen tylsyys, paksuus, pakollisuus ja ikävät koulumuistot lukemisesta. Kirjoja lukevat snobit ja tosikot. Puheessa kuului uhmaa.

Miksi lakkasimme lukemasta? on aika lukijaystävällisesti kirjoitettu, kuten aiheeseen sopii. Teoreettisemmatkin jaksot ovat helposti lähestyttäviä.

Teos syventää lukemisesta käytävää keskustelua. Oman nimensä kysymykseen se ei anna kovin iskevää vastausta. Mitä ilmeisimmin syitä on monia. Yksi syy lukemisen vähenemiseen saattaa olla se, ettei kirjojen lukemisella ole nuorempien ikäluokkien parissa enää niin suurta statusarvoa.

Lukemiseen kannustavat projektit eivät välttämättä tavoita ihmisiä, jotka lukevat vähän, Heikkilä epäilee.

Sama ongelma nähdään joskus myös terveyskampanjoilla. Ne eivät välttämättä tavoita ihmisiä, jotka syövät epäterveellisesti ja liikkuvat harvoin. Helposti käy niin, että koulutetut kaupunkilaiset suunnittelevat kampanjoita toinen toisilleen.

En tiedä, kuinka paljon yläasteellamme toteutettu projekti lisäsi oppilaiden lukemista ja ketkä nimenomaan alkoivat lukea entistä enemmän.

Muistaakseni emme saaneet tarvittavaa rajaa rikki. Silti rehtori taisi myöhemmin ajaa partansa. 

Riie Heikkilä: Miksi lakkasimme lukemasta? Sosiologinen tulkinta lukemisen muutok­sesta. 236 sivua. Gaudeamus, 2024.