Kirjailija, kuvanveistäjä ja puut

2 MIN

Puun sielu on kustantajansa mukaan Nelli Hietalan ”kunnianhimoisin ja henkilökohtaisin” romaani. Teos törmäyttää biofiktion ja autofiktion: rinnatusten kulkevat tuokiokuvat kuvanveistäjä Eva Ryynäsen (1915–2001) elämästä ja minämuotoinen tarina kirjailijasta, joka miettii elämäänsä uusiksi toipuessaan sairaalassa kasvaimesta.

Eri aikakausien naistaiteilijoita yhdistää puu. Ryynänen muistetaan puuveistoksistaan. Lieksan Vuonislahdessa on nähtävyytenä hänen ateljeensa, jota romaanissakin kuvataan – sekä Ryynäsen elinajassa että nykyhetkessä. Minäkertoja taas oppii puiden avulla irrottautumaan kroonisesta häpeästä. Lohjalla kasvavasta Keisarinmännystä tulee hänelle sanaton terapeutti.

Tämä kasvukertomus muodostaa Puun sielun rungon (näin sanoakseni) ja kiinnostavimman sisällön. Kertoja ymmärtää järkiajattelun riittämättömyyden ja kääntää katseensa kielen tuolle puolen, kehoon ja vaistoon. Vieraillaanpa loppupuolella jopa shamanismikurssilla harjoittelemassa intuitiivista ajattelua. Kertoja siis löytää luonnon, myös oman ”luontonsa”. Sana on vanhassa suomessa merkinnyt yksilön sisäistä tulta tai sopusointua itsensä kanssa.

Tähän nähden itämerensuomalaiseen mystiikkaan olisi voinut sukeltaa vielä paljon syvemmälle. Eva Ryynänen hyödynsi teoksissaan mytologiaa, ja tämä kyllä tuodaan esiin, mutta minäkertojan tarinan kanssa nämä jaksot keskustelevat ihmeen vähän. Sama ongelma vaivaa Ryynäs-jaksoja ylipäätään. Ne jäävät minäkerrontaan verrattuina etäisiksi.

Puu materiaalina puolestaan on kiveen verrattuna eläväistä, mutta se on silti kuollutta puuta, jota Ryynäsen kaltainen taiteilija jalostaa harkitsemaansa muotoon. Ei sitä kesytöntä luontoa, josta minäkertoja löytää merkityksen.

Katseen kääntäminen luontoon turvan ja rauhan paikkana on nykyään yleistä, mutta usein silloin unohdetaan luonnon toiset kasvot: välinpitämättömyys kärsimyksestä ja kuolemasta. Niin nytkin – siitä huolimatta, että juuri sairaus olisi tarjonnut tähän mahdollisuuden.

Kiehtovia havaintoja Hietala on kyllä tehnyt, kuten pohtiessaan männyn eroavaisuuksia symmetriseen ja pitkäoksaiseen kuuseen: Poikkeus on kohta, josta pääsee lähelle ja sisään. Sisältä käsin olentoa voi sekä ymmärtää että vahingoittaa.

Jos tällainen rohkeasti assosioiva kerronta olisi läpäissyt koko romaanin, se olisi luultavasti ratkaissut monta ongelmaa. Nyt jää vaikutelma, että kirjailijalla tai hänen autofiktiominällään on etsintä vielä hivenen kesken. 

Nelli Hietala: Puun sielu. 223 sivua. Aula & Co. 2026.