Matkalla tuntemattomaan
Ville Ahonen on epätavallinen, parhaimmillaan häikäisevä lauluntekijä, Tero Alanko kirjoittaa.
Minä ja Ville Ahonen -yhtye julkaisi kaksi ainutlaatuista albumia, jotka välttelivät rockin kliseitä ja perinteistä miehisyyttä. Niiden jälkeen Ville Ahonen katosi musiikkikuvioista noin kymmeneksi vuodeksi.
Viimeaikaisia lauluja on moniselitteinen nimi. Viittaako se siihen, että Ahonen on tehnyt enemmän lauluja kuin nyt julkaistavat? Mitä niille on tapahtunut?
Ensimmäinen näyte Viimeaikaisilta lauluilta oli Laulu seireenille, versio lauluntekijä Tim Buckleyn salaperäisestä ja kauniista Song to the Siren -kappaleesta. Buckley aloitti uransa aika perinteisen folkin parissa, upposi syvälle jazziin, avantgardeen ja psykedeliaan, palasi maan pinnalle ja kuoli huumeiden yliannostukseen 1975. Häntä voi hyvällä syyllä kuvailla kulttiartistiksi.
Buckley käytti ääntään poikkeuksellisin tavoin. Välillä hän lauloi matalalta, välillä hyppäsi falsettiin, välillä mörisi, välillä ulisi – hiukan kuin John Coltrane soittaessaan saksofonia. Myös Ahonen käyttää ääntään aika pidäkkeettömästi. Se onkin levyn keskeinen elementti.
Viimeaikaisten laulujen taustalla on mies ja kitara, mutta niiden sovitukset ovat ihan muuta kuin folkia. Monet kappaleet ovat muodoltaan vapaita ja niiden taustalla kuullaan ääniä pienestä tuulenvireestä myrskyn puhkeamiseen.
Albumin ovat tuottaneet Matti Ahopelto ja Artturi Taira, jotka soittavat bassoa, pianoa, sähkökitaraa, syntetisaattoria, selloa ja saksofonia. Yhtyeeseen kuuluvat myös jazzrumpali Erik Fräki ja äänitaiteilija Olli Aarni, joka soittaa kanteletta ja ”sähkösoittimia”.
Albumin jokainen hetki ei ole unohtumaton, mutta parhaimmillaan työryhmä tavoittaa jotain maagista. Ehkä Viimeaikaisten laulujen lähin suomalainen sukulainen on Pekka Strengin utuinen Kesämaa (1972), vaikka Ahosen sanoitukset ovat suorempia ja raadollisempia, eivät keveitä tunnelmakuvia.
Ahonen kuvaa saatekirjeessä musiikkinsa muutosta ”siirtymänä melodraamasta johonkin rukouksen kaltaiseen, missä mystiikka ei ole koriste, vaan laulujen sydän”. Sanoituksia hallitsevat sekä varmuus että ihmettely. Tämän täytyy olla näin, tästä en tiedä mitään.
Vakaa ja keskittynyt päätösraita Älä pelkää elämää lienee levyn helpoimmin lähestyttävä kappale, kuin muistutus epäröivälle itselle: Anna sydämesi mennä rikki / uudestaan ja uudestaan. Se on millä tahansa mittarilla häikäisevä laulu, jonka voivat löytää ja josta voivat tulla riippuvaisiksi yhtä lailla itseään etsivät nuoret kuin kaikenlaista kokeneet keski-ikäiset musiikinrakastajat.
Ville Ahonen: Viimeaikaisia lauluja. All Day Entertainment, 2026.