Huono äiti
Mihin saakka eläimiä voi inhimillistää? Kirjailija katseli sääksikameroita ja yritti selvittää, voiko ihminen koskaan todella ymmärtää muita lajeja.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Olen itkenyt tänä kesänä kerran. Se tapahtui elokuun ensimmäisenä päivänä, ja syy löytyy jostain päin Satakuntaa suolta, jonka sijaintia en tiedä. Tuossa kauniissa suomaisemassa suunnilleen keskipäivän aikaan Jouko todennäköisesti kuoli. Järkytyin pahasti ja myöhemmin iltapäivällä aloin itkeä.
Jouko oli sääksenpoikanen Luonnontieteellisen keskusmuseon kamerapesällä numero 4, ja se oli kuoriutunut kesäkuun alkupuolella.
Elokuun ensimmäisenä päivänä pesälle tuli merikotka.
Ihminen on laji, joka on tavattoman kiinnostunut muista eläimistä. Nykyaikainen tekniikka antaa aina vain paremmat mahdollisuudet kiinnostuksen toteuttamiseen. Kun mursu eksyi Suomen rannikolle, sen tekemisiä saattoi seurata suorana lähetyksenä.
Itse olen katsellut verkosta sääksiä. Linnunpesien kameraseuranta on suosittua, ja sääksi, kaloja syövä petolintu, on erityisen katsottu laji. Onko suoraa lähetystä tarkkailemalla mahdollista oppia ymmärtämään sääksiä?
Luonnontieteellisen keskusmuseon viittä pesäseurantaa voi katsella Sääksilive.fi-sivustolla. Tänä kesänä neljässä pesässä oli poikasia. Seuraajille katselu voi olla myös yhteisöllinen kokemus, sillä pesien tapahtumia ruoditaan jatkuvasti chat-keskustelussa.
Perusasiat sääksien käytöksestä oppii melko helposti. Tietty hälytysääni tarkoittaa, että lähistöllä on tunkeileva lajikumppani. Toisenlainen huuto kertoo hengenvaarasta, kuten merikotkasta tai kanahaukasta. Naarasemo kantaa vastuun hautomisesta, mutta koirasemo pääsee hautomaan silloin, kun se on tuonut naaraalle kalan. Koiras hoitaa kalastuksen myös poikasten kuoriuduttua.
Analysoin sääksiä, kiinnyn niihin ja toisinaan jopa keksin niille vuorosanoja. Jotkut tilanteet pesällä ovat ihmissilmin katsottuna koomisia. Vaikka kuinka tuijottaisin sääksiä, voinko kuitenkaan koskaan todella ymmärtää niitä?
Eläinten inhimillistämisestä keskustellaan silloin tällöin julkisuudessa Stena-mursun tapaisten aiheiden yhteydessä. Mutta mitä se edes on?
Lyhyt vastaus olisi tällainen: eläimen inhimillistäminen tarkoittaa muunlajisen eläimen näkemistä ihmisen kaltaisena.
Sellainen vastaus on tiiviydessään käyttökelvoton. Muutenkin keskustelu eläinten inhimillistämisestä on usein pinnallista. Puhutaan koirien talvivaatteista tai siitä, voiko kissasta käyttää hän-sanaa.
Eläinten inhimillistämistä on sen olettaminen, että eläimillä on samankaltaisia tunteita ja tarpeita kuin ihmisillä. Tätä käsitystä tiede tukee ainakin joidenkin eläinryhmien kohdalla ja ainakin joidenkin tunteiden suhteen.
Inhimillistäminen on sitäkin, että ihminen ajattelee tunnistavansa muunlajisen yksilön tunteet ja tarpeet. Tässä ollaan jo kaltevammalla pinnalla. Tulkitsemme parhaiten lajikumppaniemme eleitä ja ilmeitä. Sääkset ja muut petolinnut näyttävät ihmissilmään yleensä hieman kiukkuisilta. Koiraa kapeasilmäisempi susi tulkitaan viekkaaksi.
Inhimillistettäessä muunlajiselle eläimelle annetaan usein samanlainen yksilönarvo kuin ihmiselle. Tämä toteutui Stena-mursun kohdalla: sitä pyrittiin auttamaan, jotta se saisi jatkaa elämäänsä.
Eläinten yksilöllisyys tunnustetaan myös antamalla niille nimi. Jouko-sääksellä oli neljä päivää aiemmin kuoriutunut sisar Una. Sen äiti oli nimetty Nupuksi ja isä Niiloksi.
Sääksien kohdalla nimeäminen helpottaa keskustelua. Jos Joukosta olisi käytetty nimen sijaan sen renkaassa näkyvää koodia UNJ, olisiko eläintä inhimillistetty jotenkin vähemmän?
Toisaalta inhimillistäminen on sitä, että eläimen ajatellaan reagoivan tilanteisiin ihmisen tavoin. Usein kun Nuppu jakoi kalasta paloja poikasilleen, Una alkoi nokkia Joukoa. Seuraajat tulkitsivat tapahtumat näin: Una halusi kaiken ruoan, joten se pelotteli veljeään. Una oli ahne ja itsekäs. Jouko taas oli sinnikäs: monesti se kiersi Nupun toiselle puolen ja sai lopulta kalaa siinä missä siskokin. Toisaalta Jouko istui pesällä usein pää painuksissa. Sen ajateltiin mököttävän Unan nokkimisen vuoksi.
Elokuun ensimmäistä seurasi sekasorto. Una-poikanen käy pesällä, mutta emoja ei näy. Keskustelussa vaaditaan, että Unalle vietäisiin ruokaa.
Sääksiä seuraavien keskustelussa inhimillistämisen kirjo on runsas. Jotkut osallistujat esimerkiksi odottavat sääksiltä samanlaista moraalia kuin ihmisillä on.
Nuppu on vuonna 2018 syntynyt sääksinaaras. Viime kesänä se pesi Ahti-koiraan kanssa Luomuksen kolmospesällä. Kun tänä keväänä Ahtia ei kuulunut takaisin, Nuppu muutti nelospesälle ja aloitti pesinnän kokeneen Niilo-koiraan kanssa.
Joidenkin keskustelijoiden mielestä Nupun olisi pitänyt odottaa Ahtia kauemmin.
Viimevuotinen pesintä oli ilmeisesti Nupun ensimmäinen. Toisten mielestä Nuppu oli itsekäs ja huono äiti: se söi Ahdin tuomasta kalasta toisinaan itse ensin ja ruokki poikasia vasta sitten.
Tämä on mielestäni sellainen eläinten inhimillistämisen muoto, johon liittyy eniten vaaroja. Ajattelen, että seurauksena eläinyksilöitä ja kokonaisia lajeja arvotetaan sen mukaan, miten ne vaikuttavat toteuttavan ihmisten ihanteita.
Helposti inhimillistettävä ja mukavaksi inhimillistetty ansaitsee suojaa, muut saavat mennä. Tämä näkyy vaikkapa siinä, millaisten eläinlajien suojeluun ihmiset lahjoittavat rahaa. Eläinsuojelujärjestöt hyödyntävät varainkeruussaan pandoja ja saimaannorppia, mutta eivät loispistiäisiä tai kääpiä.
Käyn puhumassa linnuista entisen opettajani kanssa. Hannu Pietiäinen on juuri jäänyt eläkkeelle yliopistonlehtorin virasta Helsingin yliopiston biotieteellisestä tiedekunnasta. Hän siivoaa huonettaan Viikin kampuksella. Se on ”yllättävän rankkaa”. Hyllyillä ja tietokoneella on koko elämäntyö. Pietiäinen on tutkinut ennen kaikkea viirupöllöjä: rengastanut ja punninnut poikasia, kerännyt pesiltä erilaisia näytteitä.
Neljäkymmentä viirupöllöjen parissa vietettyä vuotta ovat olleet tutkijalle fyysisesti rankkoja. Toisin kuin useimmat sääkset, viirupöllöt puolustavat pesäänsä aggressiivisesti. Pietiäisenkin kasvot pöllö on viiltänyt auki. ”Täräys poskeen, ja putosin polvilleni.” Tuona kertana Pietiäinen oli vasta sonnustautumassa suojavarusteisiin: kypärään silmäsuojineen. Loukkaantuminen ei jäänyt uran ainoaksi.
Joskus pöllöemo syöksähtelee kahden puun välillä ja iskee jokaisella syöksyllä kypärään. Sellaiseen ei totu: kokemus on tutkijalle pelottava.
”Hyvä etten itkenyt, kun kerrankin komensin itseäni kiipeämään pesälle”, Pietiäinen sanoo.
Mutta voiko pöllöt oppia tuntemaan – paitsi lajina, myös yksilöinä? Erääseen Pietiäisen projektiin kuului, että kahdellatoista viirupöllön pesällä käytiin kesän ajan päivittäin punnitsemassa poikaset. Silloin viimeistään kävi selväksi, että linnut ovat yksilöitä. ”Toiset ovat niitä kypärän hakkaajia, ja toiset ovat rennompia.”
Joskus aikoinaan linnut nähtiin käytökseltään jäykkinä. Niiden ajateltiin vastaavan tiettyyn ärsykkeeseen aina tietyllä mallilla. Sääksikameroista välittyy hyvin toisenlainen kuva. Kuten Hannu Pietiäisen kohtaamat viirupöllöt, sääksetkin vaikuttavat reagoivan asioihin kovin yksilöllisesti.
Aina eräälle tietylle pesälle mennessään Pietiäinen kutsui emoa. ”Pöllö, pöllö, pöllöö!” hän huusi, ja lintu vastasi napsauttamalla nokkaansa. Siitä tutkija tiesi, missä suunnassa emo oli, ja osasi varoa.
Eräällä kerralla pöllö kuitenkin vastasi huuteluun tömähtämällä suoraan niskaan. ”Olo oli pettynyt”, Pietiäinen muistelee. ”Oli kuin ystävien välinen luottamus olisi rikottu.”
Pietiäisen mielestä tiede on parhaillaan omaksumassa käsitystä siitä, että eläimillä on tunteet. Hän sanoo sitä ”isoksi mullistukseksi”.
”Jokainen koiranomistaja on kyllä tiennyt, että koiralla on tunteet ja se voi olla empaattinen.” Pietiäinen ajattelee sitä jonkinlaisena ”jaettuna nisäkkyytenä”.
”Mutta eläimen inhimillistäminen ei tuo siihenkään mitään lisäarvoa”, hän korostaa.
Olemme yhtä mieltä siitä, että lintujen tieteellinen tutkiminen on sekin väistämättä inhimillistämisen vinouttamaa. Tutkimme linnuista asioita, jotka ovat oleellisia ihmisnäkökulmasta käsin.
Sääkset näkevät maailman konkreettisesti hyvin eri tavoin kuin me. Niiden ei tarvitse nousta kovinkaan korkealle ilmaan, kun ne jo näkevät kymmenien kilometrien päässä siintävät kalastusvedet. Linnut kykenevät näkemään uv-valon ja esimerkiksi erottamaan sen avulla, onko horisontin takana maata vai vettä.
Miten osaisimme kysyä oleellisia kysymyksiä, kun tutkimme olentoja, joiden kokemusmaailma poikkeaa näin paljon omastamme?
Joukon kohtalosta on kulunut 11 päivää, kun käyn tapaamassa Luonnontieteellisen keskusmuseon intendenttiä Jari Valkamaa. Hän on lintututkija, joka on vastuussa Sääksilive-sivustolla näkyvästä kameraseurannasta.
Elokuun ensimmäistä seurasi sekasorto nelospesällä. Jäljelle jäänyt Una-poikanen käy pesällä, mutta emoja ei näy. Niilo-koiraankin pelätään menehtyneen. Chat-keskustelussa vaaditaan, että Unalle vietäisiin ruokaa. Sen arvellaan nääntyvän nälkään.
Haluan kuulla tilanteesta asiantuntevan arvion chatin pelonsekaisen spekuloinnin sijaan. Enimmän ajan keskustelusta olen kuitenkin itse äänessä. Siihen nähden, kuinka paljon katselen sääksiä, pääsen puhumaan niistä liian harvoin.
Kuinka paljon linnut pystyvät muuttamaan käytöstään? Onko mahdollista, että sääksiemot ruokkivat Unaa jossain muualla kuin pesällä? Valkama pitää sitä mahdollisena mutta epätodennäköisenä. Puhumme Nupusta ja arvailemme, että jos Niiloa ei ensi keväänä näy, Nuppu saattaa yrittää valloittaa takaisin aiemman pesänsä. Sen numero kolmosen, jossa tänä kesänä ovat onnistuneesti pesineet Tiuku ja Tuulos.
”Se olisi harmi”, Valkama sanoo, mutta lisää kiireesti: ”Tämä on juuri sitä arvottamista, jota ei pitäisi tehdä.”
Olen mielestäni oppinut sääksistä valtavasti verkkolähetyksiä tuijottamalla. Voisiko tieteellistä tutkimustakin tehdä katselemalla lintuja kamerasta?
”On niiden kautta jo saatu paljon tietoa”, Valkama sanoo. ”Esimerkiksi yksilöiden liikkumisesta tai poikasten kuolinsyistä. Ennen poikasten määrä nähtiin vasta rengastuksessa eikä ollut mitään tietoa siitä, kuinka monta niitä oli alun perin kuoriutunut.”
Mutta monimutkaisempia, tilastollisesti kestäviä päätelmiä kameraseurannalla on toistaiseksi vaikea tehdä. Kameroita on niin vähän. ”Joskus tekisi kyllä mieli laittaa opiskelija katsomaan läpi tallenne koko pesimäkaudesta.”
Kiintyykö sääksitutkija tutkittaviinsa? Kyllä ja ei. Kuten Hannu Pietiäinen korosti, tutkija näkee tilastot: esimerkiksi kuoriutuneista viirupöllöistä vain viidennes selviää pesimään asti. Realismi auttaa pitämään tunteet kurissa.
Myös eettisesti kestävien päätösten tekeminen vaatii realismia. Unasta huolestuneet olivat ottaneet yhteyttä eläinsuojeluvalvojaan. Yhdessä hänen kanssaan Valkama päätti, että pesälle ei viedä ruokaa. Hän luottaa, että Una osaa jo kalastaa. Pesiä ei haluta häiritä.
Tunteita ei silti voi välttää. Valkama myöntää olevansa surullinen siitä, ettei ykköspesällä pitkään pesinyt Ossi enää palannut tänä keväänä.
”Koko kameraprojekti tavallaan syntyi Ossin ympärille.”
Haastattelun lopuksi Valkamakin sanoo olevansa tyytyväinen, että on päässyt puhumaan nelospesän tapahtumista.
Kuinka Joukon elämä sitten päättyi – vai päättyikö edes? Varmuutta ei ole.
Oli aurinkoinen keskipäivä. Toinen sääksiemoista hälytti: lähistöllä oli vihollinen. Jouko katsoi ylös taivaalle ja syöksyi ensilennolleen. Siihen asti katselijat olivat nähneet Joukon koko elämän.
Jouko liisi kamerakuvan ulottumattomiin. Kuului merikotkan metallinen kirskahdus, kuului suurten siipien ääni. Kuului jotain, jonka voi tulkita sääksenpoikasen vikinäksi. Mitään ei näkynyt.
Äänistä päätellen merikotka viihtyi paikalla pitkään. Jossain vaiheessa kuului myös kanahaukan huuto. Emosääkset hälyttelivät. Una sentään kävi välillä pesällä kameran edessä, katseli tarkkaavaisesti ympärilleen ja lennähti sitten taas pois.
Joukoa ei ole näkynyt kuvassa sen koommin. Jari Valkama ajoi seuraavana päivänä parin tunnin matkan suolle ja haravoi sen läpi. Ei höyhentäkään.
Minulle Joukon kohtalo on metafora sille, että me emme havaitse kuin kapean kaistaleen todellisuudesta, vaikka luulemme näkevämme kaiken.
Miksi meitä kiinnostavat kauheasti muunlajisten eläinten tekemiset? Miksi ihmiset tuijottavat niin tiiviisti sääksikameroita tai mursun pelastusyrityksiä?
Oikeastaan me inhimillistämme myös toisiamme – yritämme tulkita toisten ihmisyksilöiden mielenliikkeitä omasta ihmisyydestämme käsin.
Katselemalla muita eläimiä ja tulkitsemalla niitä ihmiset toteuttavat luontoaan.