Viimeiset vanhukset
Mustionjoessa elää enää 800 jokihelmisimpukkaa eli raakkua. Uusia raakkuja joessa ei ole syntynyt 1950-luvun jälkeen. Mutta Ikean muovilaatikoissa kasvaa pieniä mustiolaisia, jotka odottavat siirtoa Mustionjokeen.
Pohja tulee vastaan runsaan kolmen metrin syvyydessä. Virtaus on kohtalainen, vesi sameaa.
Kesällä joenpohjassa on ollut vihreämpää, nyt sielläkin on talvi. Näkyy paremmin: kiviä, hiekkaa, mutaa. Kuolleita ja eläviä vesikasveja.
Simpukoita.
Mustionjoki virtaa Karjaan läpi. Siinä elää seitsemän erilaista suursimpukkalajia. Samanlaista jokea ei löydy mistään Suomesta, tuskin muualtakaan Pohjoismaista.
Pohjassa on pystyssä muita suurempia, munuaisen muotoisia simpukoita. Ne ovat raakkuja.
Aikaisemmin Suomessa oli kymmeniä jokia, joiden pohjaa raakku peitti kauttaaltaan.
Hyvissä olosuhteissa eläin viihtyy jopa kolmessa kerroksessa päällekkäin. Neliömetrillä saattaa elää tuhat raakkua. Tutkijat tietävät pohjoisesta Suomesta vieläkin kirkasvetisiä jokia, joissa asuu yli satatuhatta yksilöä.
Simpukat saavat vedestä ruokansa. Yksi raakku voi suodattaa kiduksiensa lävitse viisi ämpärillistä vettä vuorokaudessa. Samalla se puhdistaa jokivettä.
Mustionjoessa elää enää noin 800 raakkua. Vajaa kymmenen vuotta sitten niitä oli vielä kaksi kertaa enemmän.
Sama ongelma on muuallakin.
Makean veden simpukkakannat ovat kutistuneet kaikkialla maailmassa.
Aiemmin raakku oli levittäytynyt laajalle Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Venäjällä. Silti se on monelle vieras eläin.
Vuosikymmeniä sitten simpukka kiinnosti ihmistä nykyistä enemmän.
Silloin se tarjosi mahdollisuuden rikastumiseen.
Raakuista on löytynyt monenlaisia helmiä. Punertavia, violetteja, mustia, rusehtavia. Halutuimpia ovat olleet valkoiset.
Raakun toinen nimi on jokihelmisimpukka. Helmi syntyy, kun simpukan sisään joutuu hiekanjyvä tai pikkukivi.
Kuorensa suojissa simpukan liha on pehmeä. Hiekanjyvä taas on terävä, ja jos sellainen joutuu kuoren sisään, eläin alkaa erittää sen päälle helmiäistä. Samaa ainetta, jota sen kuorikin on.
Läpikuultavan kerroksen kerrallaan.
Vähitellen syntyy helmi.
Raakuista on löytynyt monenlaisia helmiä. Punertavia, violetteja, mustia, rusehtavia.
Kaikkein halutuimpia ovat olleet valkoiset ja läpikuultavat helmet. Erityisesti pyöreät. Täydellisen pyöreän helmen on tunnistanut siitä, että posliinilautaselle asetettu helmi ei heitä varjoa mihinkään suuntaan.
Puolipyöreistä helmistä on niistäkin voinut saada hyvän hinnan. Niitä on istutettu esimerkiksi sormuksiin.
Suomessa helmestystä oli eniten pohjoisessa, mutta myös etelässä oli hyviä raakkujokia. Tammerkoski esimerkiksi.
Jotta helmen saa käsiinsä, raakun kuori pitää vääntää auki. Se tappaa eläimen.
Helmenkalastus yleistyi 1930-luvulla, kun sukellusvarusteet kehittyivät. Simpukoiden kerääminen nopeutui.
Helmestäjillä on ollut karkea kaava: halpa helmi löytyy joka sadannesta raakusta, arvokkaampi joka tuhannennesta. Oikein arvokasta helmeä varten on täytynyt aukoa kymmenentuhatta kuorta.
Tällaisella tahdilla isonkin joen pohja tyhjenee nopeasti.
”Jos haluamme pelastaa Suomen helmisimpukan tuholta, on meidän viipymättä ryhdyttävä tarmokkaisiin toimenpiteisiin, ennen kuin sen viimeiset rippeet ovat ehtineet kuolla sukupuuttoon”, kirjoitti professori Torild Brander vuonna 1955 Luonnon tutkija -lehdessä.
Samana vuonna laji rauhoitettiin pyynniltä.
Raakkukanta ei silti elpynyt. Kului vuosikymmeniä ennen kuin tutkijat ymmärsivät, että helmenkalastuksen lisäksi eläintä uhkasi moni muukin asia.
Ihminen on kulkenut Mustionjoen törmillä jo pitkään, ensimmäiset todennäköisesti joitakin satoja vuosia ajanlaskun alkamisen jälkeen.
Ympäröivä maa sopii viljelyyn, on myös metsää ja kulkuyhteys merelle. Vanha valtaväylä, Tukholmasta Pietariin ulottuva Kuninkaantie, kulkee joen yli.
Teollisuuttakin Mustionjoen varrella on ollut niin pitkään kuin sellaista on Suomessa ylipäänsä ollut.
Rautaa alettiin valmistaa 1600-luvulla. Sitä varten tarvittiin vesivoimaa ja puutavaraa.
Koskia valjastettiin patoamalla ja perattiin uittoa varten. Pohjaa muokatessa ihminen ei juuri varonut raakkua.
Teollisuudesta päätyi jokeen metallihilettä, romua ja muuta jätettä, myöhemmin kemikaaleja.
Ympäristö muuttui, mutta olosuhteet säilyivät raakulle riittävän hyvinä. Vanhimmat padot sulkivat joen vain osittain.
Lohet ja taimenet nousivat edelleen Itämerestä ylös Mustionjoelle kutemaan.
Raakku tarvitsee kaloja. Simpukka loisii toukkana kalan kiduksella.
Eläin sinnitteli 1950-luvulle, mutta silloin ihmisestä alkoi todella koitua ongelmia.
Alajuoksun ensimmäisen vesivoimalan kohdalla joessa oli kaksi uomaa, joista toinen virtasi vapaana ja toinen oli padottu. Vuonna 1953 koko virta haluttiin vesivoiman käyttöön. Vaelluskalat eivät enää päässeet nousemaan jokeen.
Se oli raakun lisääntymiselle tuhoisaa. Sen toukille kelpasivat ainoastaan vaeltavat lohikalat.
Eikä kalojen reitin sulkeminen ollut ainoa ihmisen aiheuttama vastus.
Neljä vesivoimalaa muuttivat vesistön. Joki allastui, siitä tuli järvimäisempi.
Lähellä rantaa oleva maa otettiin viljelyskäyttöön. Tulvat ja sateet huuhtovat mullalla olevalta pellolta ravinteita ja irtomaata jokeen. Pohja alkoi liettyä.
Pohja on raakulle elintärkeä. Toukkavaiheen jälkeen pikkusimpukan pitäisi irrottautua isäntäkalasta ja alkaa elää pohjassa. Se joutuu kuitenkin helposti kalanruoaksi.
Sen vuoksi raakunpoikanen kaivautuu soraan, jopa puolen metrin syvyyteen. Siellä se elää viitisen vuotta.
Alla kerrotaan, millainen on simpukan elämä.
Simpukka tarvitsee happea. Sitä saa syvällä soravaipassakin, jos vesi virtaa ja pohja on riittävän puhdas.
Nyt niin ei ole. Mustionjoen pohjassa soran lomassa on niljaa ja mutaa, jotka tukkivat raot.
Elämisen edellytykset ovat hävinneet sekä simpukoiden toukilta että pieniltä poikasilta. Eikä aikuistenkaan eläinten tilanne ole hyvä.
Tutkijoille on ollut jo pitkään selvää, että ilman lohikaloja raakku ei lisäänny. Toukat etsivät turhaan isäntäkaloja ja nääntyvät sitten hengiltä.
Niinpä 1950-luvun jälkeen Mustionjoella on kasvanut vain yksittäisiä raakkuja alimman padon edustalla. Nyt jäljellä on enää vanhuksia.
Tutkijat laativat suunnitelman kannan pelastamiseksi: joesta kerättäisiin raakun toukkia talteen. Sen jälkeen toukat lähetettäisiin Norjaan, paikalliseen tutkimuslaitokseen.
Siellä on tutkittu ja kasvatettu raakkuja altaissa jo vuosia. Laji on vähentynyt Norjassakin.
Toimeen tartuttiin elokuussa 2016.
Simpukat tuottavat toukkia vain hetken ajan alkusyksyllä. Siksi tutkijat yrittivät olla paikalla täsmälleen oikeaan aikaan.
Osa ryhmästä oli Jyväskylän yliopistosta. Toiset sukelsivat raakkuja pintaan, muut odottivat rannalla.
Joesta nostettuja simpukoita pidettiin hetki kuivalla maalla, niitä häirittiin tarkoituksella.
Sen jälkeen simpukat laskettiin sankoihin. Stressin pitäisi saada naarassimpukat päästämään runsaasti toukkia veteen.
Tutkijat odottivat. Joessa oli myös kokeeksi kaloja sumpuissa, jos niiden kiduksille päätyisi toukkia.
Tulos: ei yhtäkään.
Yksi terve ja hedelmöitynyt raakkunaaras voi laskea veteen monta miljoonaa toukkaa. Mustionjoen raakut eivät jostakin syystä enää vain tuottaneet niitä.
Raakut olivat toki jo vanhoja, suurin osa satavuotiaita. Eivät kuitenkaan ikäloppuja – raakkujen elinajanodote on siinä 120 vuoden paikkeilla. Ja Lapista on löydetty kuoret, jotka on kasvattanut yli 270-vuotias raakku.
Toukkia olisi pitänyt vielä syntyä.
Sukeltajat olivat kertoneet, että raakkuja peitti vihreä matto. Se oli tavallista runsaampaa kasvustoa, vesisammalta ja järvisientä.
Maton alta raakkuja oli vaikea erottaa kivistä.
Tutkimusavustajana hankkeessa työskennellyt Hanna Suonia piti kädellään yhtä pohjasta sukellettua eläintä.
Niin hän oli tehnyt aiemminkin, Kuusamossa.
Hän oli nähnyt, miten käteen otettaessa raakku vetää heti jalkansa pois näkyvistä ja sulkee kuorensa.
Mustionjoen raakku oli hidas. Se veti jalkaansa suojaan verkkaan.
Eikä se näyttänyt hyvältä.
Jalka oli melkein läpinäkyvä, vetelämpi kuin niillä raakuilla, joita hän oli aiemmin pidellyt. Terveen raakun jalka on vahva, kimmoisa ja vaalea.
Eläin vaikutti laihtuneelta.
Sehän voi todella huonosti, Suonia tajusi. Huonommin kuin he olivat ajatelleet.
Mustionjoelta ei löytynyt toukkia lähetettäväksi Norjaan, vain huonokuntoisia aikuisia.
Suonia sanoi ääneen mieleensä tulevan ajatuksen: Eivätkö he voisi yrittää kuntouttaa niitä itse?
Kaikki piti ideoida nopeasti. Altaat, suunnitelmat, rahoitus. Jyväskylän yliopistolla on sentään Konneveden tutkimusasemalla sopiva halli.
Hallissa on aiemmin tutkittu esimerkiksi kaloja. Rakennus on järven rannalla, sieltä simpukoiden altaisiin pumpataan nykyisin vettä.
Luonnonsuojelualue alkaa vierestä. Vesi on niin puhdasta kuin vain voi olla.
Simpukka-altaita on nyt neljä. Raakkuja on tuotu Mustionjoen lisäksi kolmesta muustakin joesta.
Veden syvyydeksi raakuille riittää muutama kymmenen senttimetriä. Vettä juoksutetaan altaissa ympäri niin, että syntyy pieni virta.
Mustionjoen raakut seisovat sorapohjassa pystyssä.
”74.”, lukee yhden raakun kyljessä valkoisella. Eläimiä on numeroitu tietojen keräämistä varten.
Sorassa näkyy uria. Raakut saattavat öisin liikuskella altaassa joitakin kymmeniä senttejä.
Keskellä allasta on noin viiden senttimerin korkuinen muovireuna, joka estää soraa tai simpukoita putoamasta vedenpoistoaukkoon.
Eräänä aamulla Suonia löysi aukon suulta simpukan. Se oli yöllä kammennut itsensä reunan yli.
Voimat riittävät myös lajitoverin työntämiseen pois tieltä, jos on tarve.
Kuoret ovat raollaan, niiden lomasta näkyy kaistale kustakin valkoisesta eläimestä. Kuoren suuaukossa huljuu harmahtavia lyhyitä hapsuja.
Ne ovat suodatuselimet, sifot.
Kun käden vie lähelle sifoja, simpukka vetää haitulat suojaan ja sulkee kuorensa.
Ainakin silloin, kun käsi on jonkun muun kuin Suonian. Raakuilla on hajuaisti, ja näyttää siltä kuin ne tunnistaisivat hoitajansa.
Norjalaiset tutkijat olivat onnistuneet saamaan huonokuntoisia raakkuja lisääntymään parhaimmillaan vuoden kuntoutuksen jälkeen. Konnevedellä onnistuttiin kahdessa vuodessa.
Puhdas vesi ja sora auttoivat. Lihoneet vanhukset olivat kuteneet huomaamatta, mutta Suonia huomasi, että toukkia kertyi altaan pohjaan.
Tarvittiin äkkiä kalanpoikasia.
Toukkia yritettiin tartuttaa sekä lohiin että taimeniin. Ei tiedetty, kumpaa tämä kanta suosisi.
Toukat voivat olla niin heikkoja, että ne eivät jaksa pysytellä kiduksilla. Mutta näistä iso osa jaksoi. Viime talven aikana ne loisivat ja kasvoivat moninkertaisiksi.
Kesällä kalat siirrettiin pienempiin altaisiin. Veden poistoputkissa oli suodattimet, johon toukat jäivät, kun olivat pudottautuneet.
Oikeastaan ne olivat jo simpukoita, vaikka niin pieniä, että ne näkyivät kunnolla vain mikroskoopilla.
Lastentarha, Suonia esittelee pientä varastoa.
Hyllyillä on kymmeniä muovilaatikkoja riveissä ja päällekkäin. ”Mustionjoki”, ”Ähtävänjoki”. Lapuista näkyy, kumman joen simpukoita rasiassa elää. Kahden muun kannan lisääntyminen ei ole vielä onnistunut.
Rasioiden vesi pitää vaihtaa kolmesti viikossa. Samalla Suonia kerää kuolleet pikkusimpukat pois pipetillä. Niitä löytyy muutamia silloin tällöin.
Konnevedellä vanhat raakut ovat lihoneet ja niistä on tullut terhakoita. Jopa kuorten vauriot ovat korjaantuneet.
Moni asia on pitänyt opetella kantapään kautta.
Mikä veden lämpötila sopii raakulle missäkin vaiheessa vuotta? Mitä raakunpoikasille voi syöttää? Miten simpukasta näkee, voiko se hyvin?
Muutaman kerran on meinannut käydä huonosti. Kun järvellä tuuli, pumput täyttyivätkin äkkiä hyytävästä vedestä. Simpukat pääsivät palelemaan. Ja kun raakuille hankittiin kalkkia, joukossa olikin magnesiumia. Simpukat olivat vähällä myrkyttyä.
Suonia huomasi kummallakin kerralla, että jokin on nyt huonosti. Sitten piti vielä selvittää, mikä.
Raakut söivät pitkään ravinneliuoksia, joita on tilattu Yhdysvalloista. Varsinaisesti nesteet on tarkoitettu sinisimpukoille. Konnevedellä aiotaan testata, miten raakuille maittaa kotimaisesta levästä tehty ruoka.
Monessa on onnistuttu. Vanhoista raakuista on tullut terhakoita.
Niiltä ovat parantuneet jopa vauriot, joita pidettiin pysyvinä.
Osan kuorissa oli esimerkiksi koloja, todennäköisesti kemikaalien aiheuttamia syöpymiä. Konnevedellä raakut ovat alkaneet korjata kuoriaan.
Ensimmäiset nuorista simpukoista selviävät Mustionjoessa todennäköisesti vasta muutamien vuosien päästä.
Raakkuja ei ole kuitenkaan tarkoitus kasvattaa pysyvästi. Tavoitteena on, että jokeen palaisi elinvoimainen, itsekseen lisääntyvä kanta.
Vielä Mustionjoki ei ole raakulle sopiva elinympäristö. Jos halutaan, että simpukan kanta elpyy, joen tilaa täytyy parantaa ja kalojen palata.
Muutoksia on jo tehty. Rahaa ovat antaneet niin Euroopan unioni, valtio, säätiöt kuin lähikunnatkin.
Jos kaikki menee hyvin, ensi keväänä Itämereltä nousee Mustionjokeen lohikaloja ensimmäisen kerran yli 60 vuoteen.
Kahden alimman vesivoimalan ohi on rakennettu betoniset kalaportaat.
Kalateitä onkin jo ehditty odottaa. Rakentamista ehdotettiin ensimmäisen kerran jo yli 30 vuotta sitten.
Ylempien voimaloiden kalatiet ovat vasta suunnitteilla. Toisen kohdalle toivotaan luonnon uomaa jäljittelevää kalatietä.
Sellaisen pohjalle voisi rakentaa raakullekin sopivia asuinpaikkoja.
Lisäksi sivupuroja pitäisi kunnostaa. Ihminen on oikonut ja perannut niitä. Kalat ja simpukat kaipaisivat kivikkoja ja mutkia.
Puron kunnostamiseen tarvitaan kuitenkin maanomistajalta lupa.
Kaikki eivät ole olleet halukkaita yhteistyöhön. Osa maanomistajista pelkää, että luvassa on rajoituksia ojittamiseen.
Pohjan liettyminen on edelleen ongelma.
Tällä hetkellä raakunpoikaset on tarkoitus asuttaa Mustionjokeen laatikoissa. Niistä soran pystyisi pesemään puhtaaksi vaikka käsin.
Samoin tutkijoiden on tarkoitus pestä joessa vielä asuvat aikuiset yksilöt vihreästä mössöstä. Ehkä tiskiharjalla.
Joen tila saattaa jatkossa myös huonontua.
Ilmastonmuutoksen vaikutusta on vaikea arvioida. Vedet lämpenevät. Leudot vuodet lisäävät talvisateita pelloille.
Lisäksi sisävedet tummuvat, muuallakin kuin Suomessa. Ei tarkkaan tiedetä, mistä se johtuu, mutta vaikutukset näkyvät lämpötilassa ja pienissä eliöissä. Mikrobeissa, levissä. Ehkä myöhemmin muissakin lajeissa.
Vaikka kaikki onnistuisi, menee noin 15 vuotta, ennen kuin Konnevedellä nyt syntyneet poikaset ovat sukukypsiä.
Siinä ajassa melkein kaikki nykyisin pohjassa elävistä raakuista ehtivät todennäköisesti kuolla.
Lajin ja ihmisen yhteiselo ei ole tähän mennessä sujunut hyvin.
Nykyisin lähes kaikki Euroopan kannat ovat hävinneet, muualla tilanne on kartoitettu huonosti. Saksassa tiedetään olevan jäljellä yksi kanta, joka lisääntyy.
Nykyihminen on lajina alle puoli miljoonaa vuotta vanha. Raakkuja taas on ollut runsaat sata miljoonaa vuotta. Sama simpukkalaji elää Suomen ja Pohjois-Amerikan itärannikon joissa, eikä makean veden eläin leviä meritse.
Kanta on ollut yhteinen, mantereet vain ovat repeytyneet erilleen ja Atlantin valtameri syntynyt.
Raakut ehtivät elää dinosaurusten kanssa kymmeniä miljoonia vuosia.
Nyt ne tarvitsevat jonkun vaihtamaan vetensä kolme kertaa viikossa. Ja elävät varastossa, Ikean neljän litran muovirasioissa.
Juttuun on haastateltu professori Jouni Taskista Jyväskylän yliopistosta ja tutkija Jaakko Leppästä Helsingin yliopistosta. Lisäksi on haastateltu luontokartoittaja Esko Vuorista, hankepäällikkö Juha-Pekka Vähää Länsi-Uudenmaan vesi- ja ympäristö ry:stä, erikoistutkija Heikki Mykrää Suomen ympäristökeskuksesta, Raaseporin kaupungin vastaavaa katupäällikköä Piia Nordströmiä, asiantuntija Panu Oulasvirtaa Alleco Oy:stä sekä kirjailija ja luontokartoittaja Anni Kytömäkeä.