Katkera, kielletty, syntinen
Puraiset hedelmää – ja viet samalla vedet kaivosta ja puut metsästä. Onko viatonta hedelmää edes olemassa?
Tatuoikaa ihooni avokado.
Niin halusi helsinkiläinen Erika keväällä 2018.
Vasempaan käsivarteen. Kolmetoista kertaa kuusi senttiä, halkaistu, kivi kuopassaan.
Hedelmä viestii kasvissyöjälle sopivaa symboliikkaa, ja terveellisiä rasvahappoja pursuava avokado on 26-vuotiaalle kantajalleen henkilökohtaisestikin rakas: jo puolitoista vuotta hän on syönyt sitä päivittäin. Joka aamu hän levittää leivän päälle avokadoa, sitruunamehua, seesaminsiemeniä ja hampunsiemeniä.
Se on juuri sellainen avocado toast, jonka eri versioista Instagramin käyttäjät ovat jakaneet toisilleen viime vuosina jo liki miljoona kuvaa.
Avokado on nyt länsimaisten nuorten aikuisten hittihedelmä. Hipsteriherkku, millenniaalinen maku.
Avokadoravintolaan pääsee jo niin New Yorkissa kuin Amsterdamissakin. Suomessakin sen tuonti on tällä vuosituhannella yli kymmenkertaistunut, 700 tonnista 8 400 tonniin.
Kiivain suosion nousu nähtiin 2013, pian sen jälkeen kun ravintoloitsija Alexander Gullichsen oli lanseerannut avokadopastan reseptin, jota media hehkutti.
Koko kansan herkku se ei silti vieläkään ole: suomalaisen keskimääräinen annos on nyt pieni avokado kerran kuussa (ja joinain kuukausina ei sitä yhtäkään).
Helsinkiläisen Samulin avokado on jo vuodelta 2015. Se on nilkassa. Puolikas, ilman kiveä.
Se toinen puolikas, kiven kanssa, on tyttöystävän pohkeessa.
Silloin he söivät paljon avokadoa. Nyt sitä kuluu vähemmän, sillä Samuli tietää, mitä avokadon räjähdysmäisesti lisääntynyt käyttö on aiheuttanut maailmalla.
Ongelmia. Tai sanoisiko, grandes problemas.
Avokadopoliisista, päivää!
Miehillä on kypärät, rynnäkkökiväärit, viimeisen päälle virka-asut ja virkamerkit. He partioivat meksikolaisen Tancítaron kaupungin aluetta, mutta Meksikon valtio heitä ei käske.
Kun avokadon kysyntä kasvoi Yhdysvalloissa 1990-luvulla, Meksikon avokadonviljelijät vaurastuivat. Maata riivaaville rikollisryhmille se oli kuin kutsu ruokapöytään. Äkisti maksukykyisiksi muuttuneita tilallisia ja heidän perheenjäseniään alettiin siepata lunnasrahojen kiristämiseksi.
Viljelijät saivat tarpeekseen ja alkoivat vuonna 2006 palkata yhteisöjensä suojaksi yksityisiä turvajoukkoja.
Avokadopoliisi on ollut eräänlainen menestystarina. Tancítaron kaupunki saa nauttia meksikolaisittain korkeasta elintasosta ja harvinaisesta turvallisuudesta.
Samalla avokadopoliisi pitää yllä valtiota valtiossa. Niin oikeudenkäyttö kuin luonnonsuojelukin ovat viljelijöiden käsissä. He päättävät oikeasta ja väärästä, ja he voivat surutta raivata alueen vanhoja mäntymetsiä uudeksi viljelysmaaksi. Paikallinen tutkimuslaitos on syyttänyt avokadonviljelijöitä myös holtittomasta torjunta-aineiden käytöstä, joka aiheuttaa työntekijöille terveysongelmia.
Meksikon avokadot viedään pääasiassa Yhdysvaltoihin, jossa oma tuotanto ei riitä alkuunkaan vastaamaan muotihedelmän kysyntään.
Suomalaisten polttavin eettinen avokado-ongelma sijaitsee Chilessä. Se on Espanjan jälkeen Suomen toiseksi tärkein avokadomaa, josta tuotiin viime vuonna puolitoista keskikokoista avokadoa jokaista suomalaista kohden.
Chilessä vesivarat on yksityistetty, ja paikoin avokadontuottajat ohjaavat jokivettä omaan käyttöönsä niin paljon, että joet kuivuvat. Pohjavesiäkin on käytetty niin runsaasti, että niihin ulotutaan enää yhä syvemmillä porakaivoilla.
Tärkeimmällä avokadoalueella Petorcassa on maaseutuväestöä, joka ennen otti kaiken talous- ja kasteluvetensä joista ja tavallisista kaivoista. Nyt he saavat vesikiintiönsä säiliöautoilla, eikä se riitä viljelyyn. Sekä viljelijät että maan elintarvikeomavaraisuus kärsivät.
Myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty on havahtunut tilanteeseen: vedenryöstöä vastustavaa kansalaisaktivistia Rodrigo Mundacaa on uhkailtu ja painostettu, järjestö kertoo.
Suomalainen kauppakin on tietoinen chileläisten avokadojen ongelmallisuudesta. S-ryhmä ei osta avokadoja Petorcan alueelta. Kesko selvittää parhaillaan osana laajempaa vesiriskien arviointia, onko sen käyttämien chileläisten tuottajien toiminta vastuullista.
Avokado on janoinen hedelmä, mutta ei kaikkein janoisin. Kilo viikunoita kuluttaa 3 350 litraa vettä.
Yksi maailmassa tuotettu avokadokilo vaatii keskimäärin 1 981 litraa vettä. Se on hedelmistä janoisimpia, mutta vielä enemmän kuluttaa kilo luumuja (2 200 litraa), taateleita (1 300 litraa) tai viikunoita (3 350 litraa).
Yksi pienimmistä vesijalanjäljistä taas on yllättäen vesimelonilla: 235 litraa.
Se yksin ei tee avokadosta syntistä hedelmää ja vesimelonista viatonta. Jos laskee kalorien vesijalanjäljen, punnukset tasoittuvat. Tolkullisen 200 kilokalorin annoksen saa vesimelonista samaisella 235 litralla vettä, mutta avokadoistakin jo 300 litralla.
Olisi myös tiedettävä, paljonko vedenkulutus on tietyllä tuotantoseudulla, ja onko siellä vedestä pulaa vai riittääkö sitä yllin kyllin. Jos riittääkin, alentaako vedenotto pohjavesien pintoja? Käytetäänkö fossiilista pohjavettä, joka ei uusiudu?
Kysymysten kanssa pähkäilee parhaillaan esimerkiksi Kesko. Sillä on ollut monivuotinen projekti tunnistaa vedenkäytön kannalta ongelmalliset tuotteensa, mutta projekti on venynyt, koska olosuhteet on selvitettävä tuottaja tuottajalta.
Suomalaisten yhteenlasketusta vesijalanjäljestä kolme prosenttia johtuu hedelmistä, kertoo Maailman luonnonsäätiö WWF.
WWF on myös löytänyt maailmasta paikkoja ja tuotteita, joissa suomalaisten kulutus kuormittaa paikallisia vesivaroja ongelmallisen paljon. Vehnä, maissi ja puuvilla ovat tavallisimpia kuormittajia, mutta joukossa on yksi hedelmäkin: se viinirypäle, joka kasvaa Tajo-joen valuma-alueella Espanjassa ja Portugalissa.
Myös Helsingin yliopistossa on arvioitu, miten suuri uhka Suomeen tuotavien viljelyskasvien vedenkäyttö on luonnon monimuotoisuudelle. Tutkijat käyttivät vuoden 2010 tietoja.
Potentiaalisten pahisten kärkikymmenikössä on viisi hedelmää: espanjalainen mandariini ja sen muunnokset, yhdysvaltalainen rypäle ja luumu, egyptiläinen appelsiini ja eteläafrikkalainen rypäle.
Pitäisikö vain pitäytyä banaaneissa?
Niissä on kyllä paljon hyvää. Vesijalanjälkikin banaanikiloa kohti on ainakin avokadoon verrattuna kohtuullinen: 790 litraa.
Pakkaustensa suhteen banaani on hedelmistä viattomimpia – pahvilaatikot kierrätetään, ja juuri koskaan sitä ei myydä pakattuna muuhun kuin omaan kuoreensa. Eikä sille välttämättä tarvitse edes hedelmäpussia, ei sen paremmin biohajoavaa, kestomallista kuin muovistakaan.
Ilmastollekaan se ei ole niin paha kuin voisi pitkistä rahtimatkoista kuvitella.
Yksi banaani saa laivamatkasta synnikseen vain gramman sadasosien verran hiilidioksidipäästöjä. Jatkokuljetukset satamasta sen sijaan rasittavat sitä. Jo 1 000 kilometrin rekkamatka vaikkapa Helsingistä Kittilään tuottaa banaania kohti yhtä paljon kasvihuonekaasupäästöjä kuin koko 10 000 kilometrin laivamatka Costa Ricasta Helsinkiin. Lentäen banaani etenisi samalla ilmastovaikutuksella vain sata kilometriä.
Lentäen banaaneja ei tuoda, eikä kovin paljon muitakaan hedelmiä. Toukokuussa 2018 suomalainen saattoi tosin löytää kaupastaan kovaan kilohintaan ainakin turkkilaisia, lentoteitse tuotuja kirsikoita.
Banaania on myös usein tarjolla reilun kaupan vaihtoehtona, jonka hintaero tavalliseen ei ole suomalaiselle kohtuuton. Sen tuottajat saavat tavanomaista paremman hinnan ja reilumman kohtelun, mikä ei banaanin väkivaltaisessa historiassa ole ollut mikään itsestäänselvyys.
Cienaga, Kolumbia, kuudes joulukuuta 1928.
Torin jokaisesta neljästä kulmasta, rakennusten päältä, osoitti konekivääri alas aukiolle.
Oli sunnuntai, kirkonmenot olivat päättyneet, ja aukion täyttivät banaanityöläiset perheineen.
Kolumbian banaanityöläiset olivat olleet suurlakossa sinä syksynä. He vaativat kahdeksantuntista työpäivää ja terveydenhuoltoa, ja että amerikkalainen United Fruit, nykyisen Chiquitan edeltäjä, maksaisi heille palkan rahana ostokuponkien sijaan.
Yhdysvallat uhkasi lähettää sotalaivan kukistamaan lakkoilua – kommunismia! Kolumbian hallitus kiirehti rauhoittamaan Yhdysvaltain intressejä vahingoittaneet lakot oman armeijansa voimin.
Armeija antoi varoituksen, mutta aukiolla oli tungosta eivätkä ihmiset ehtineet poistua. Sotilaat avasivat tulen.
Kukaan ei tiedä, moniko kuoli. Kymmeniä tai tuhansia. Joka tapauksessa Kolumbia ajautui väkivallan, sissisodan ja heikon demokratian kierteeseen, jonka jälkimainingit riivaavat sitä yhä.
Banaaneja sieltä viedään edelleen, Suomeenkin viime vuonna 20 tonnia.
Nykypäivänkin banaanilla on kuolemansyntinsä.
Lähes kaikki kaupan banaanit ovat olleet 1960-luvulta lähtien yhtä lajiketta, Cavendishia. Banaanin koko maailmanlaajuinen tuotanto- ja kauppaketju on viritetty juuri sen ominaisuuksiin. Kun uusia Cavendish-plantaaseja perustetaan vastaamaan globaaliin kysyntään, paikallisia banaanilajikkeita häviää. Cavendish on yksipuolinen absurdiuteen asti: se ei tee siemeniä, vaan jokainen banaani on toisensa klooni.
Panamantauti, sama tappava sienitauti, joka 1960-luvulla tuhosi banaanin edellisen valtalajikkeen, on muuntunut ja tuhoaa nyt vääjäämättömästi Cavendish-viljelmiä Aasiassa. Parannuskeinoa ei tunneta, ja tauti jää maaperään pitkäksi aikaa. Muutamien vuosien tai vuosikymmenten kuluessa se saavuttaa maailman kaikki tuotantoalueet.
Uutta maailmankauppaan soveltuvaa lajiketta kehitetään kiivaasti, mutta kukaan ei vielä tiedä, minkä makuisia, kokoisia ja värisiä banaaneita nykypäivän lapset syövät aikuisina, jos syövät ollenkaan.
Amerikkalaiset saanevat pian maistaa pinkkiä ananasta. Euroopassa geenimanipuloituja hedelmiä ei myydä.
Kun Pink Lady -omenat saapuivat suomalaisiin kauppoihin 2000-luvun taitteessa, moni asiakas huomasi heti yhtäläisyyden banaaneihin. Samalla tavalla kuin Chiquita-yhtiö oli 1960-luvulla keksinyt liimata joka banaaniin tarran erottaakseen ne täysin samanlaisista kilpailijoiden banaaneista, Pink Ladytkin erotti toisista punakirjavista omenoista, koska jokaisessa niistä luki Pink Lady.
Pink Ladynä tunnettua lajiketta kasvatetaan lisenssien turvin ympäri maailmaa, ja jokaisesta hedelmästä kilahtaa pieni provisio tavaramerkin haltijalle, Australian omenan- ja päärynäntuottajain liitolle. Vastapalvelukseksi liitto markkinoi brändiä, pitää yllä laatuvaatimuksia ja taistelee oikeustaistelut tavaramerkkioikeuksien rikkojia vastaan.
Ladyllä on omat nettisivut, jossa kerrotaan miksi se on ”niin paljon enemmän kuin omena”. Maku on tietenkin erityisen hyvä, muoto erityisen pyöreänlainen, ja vitamiinejakin se sisältää.
Se on Lontoon maratonin virallinen omena, ja sen kylkiäisenä on myyty yhden omenan vetäviä suojapussukoita. Sillä on myös oma fanikerho ja lapsille suunnattu oma Pinkids-brändinsä, jonka alla myydään valikoituja, pieneenkin käteen sopivan pienikokoisia hedelmiä.
Lady ei ole enää maailman ainoa tavaramerkitty omena, mutta suurin se on yhä.
Laadun ongelma on siinä, mitä se ei ole: pääsääntöisesti sitä ei ole tuotettu luonnonmukaisesti. Jos toivoo ihmisten suosivan luomua, ei-luomun massiivinen markkinointi ei näyttäydykään enää ihaltavana tai harmittomana.
Omena on yksi harvoista hedelmistä, jonka geenimuuntelun tuotokset ulottuvat kuluttajalle saakka. Yhdysvalloissa tuli syksyllä 2017 kauppoihin Arctic-omena, joka geeniteknologian ansiosta ei rusketu joutuessaan tekemisiin ilman kanssa.
Amerikkalaiset saanevat ostaa lähitulevaisuudessa myös hedelmälihaltaan vaaleanpunaista ananasta. Ugandassa on myönnetty myyntilupa GM-banaanille, joka sisältää A-vitamiinin esiastetta.
Euroopassa ei toistaiseksi saa myydä geenimanipuloituja hedelmiä.
Helpotus sekin, yksi seikka vähemmän huomioonotettavaksi kaupan hedelmäosastolla eettisen puntaroinnin viidakossa.
Tehtävä taitaa olla mahdoton.
Syntisten hedelmien erottelu synnittömistä on kaupassakävijälle ylivoimainen. Pitäisi tietää aivan liikaa hedelmän tuotantotilasta, yhteisön toisista tuotantotiloista, omistussuhteista, työntekijöiden oloista, alueen ympäristöongelmista, lannoituksen tarpeesta, kuljetusketjusta…
Miksi sitä pitäisi edes yrittää?
Ulkomaistenkin hedelmien ympäristövaikutukset ovat kaiken kaikkiaan mitättömiä lihantuotantoon, lentämiseen ja yksityisautoiluun verrattuna. Ja hedelmien syöminen sinänsä on teko kansanterveyden puolesta, jos vaihtoehtona on vieroksua kotimaisia juureksia ja marjoja ja jättää siksi kasvikset tyystin syömättä.
Onko kuluttajan eettisillä valinnoilla hedelmäosastolla mitään väliä, Helsingin yliopiston akroekologian professori Juha Helenius?
”Kyllä sillä on väliä”, sanoo Helenius, ”kuten kaikilla muillakin kulutusvalinnoilla.”
”Ihmisten odotetaan vaurastuvan globaalisti, jolloin kulutuspäätösten vaikutus vielä kasvaa. Eihän köyhän kulutuksella ole paljon merkitystä.”
Se ei kuitenkaan tarkoita, että kestävän kehityksen edesauttamisen saisi työntää kuluttajien tehtäväksi, Helenius sanoo.
Samat ihmiset, jotka kaupassa ovat kuluttajia, ovat sen ulkopuolella kansalaisia. Kunnon ruokakansalainen ymmärtää ruokapolitiikkaa ja vaatii sitä myös poliitikoilta. Mutta ei hänen tarvitse tehdä omaa arkielämäänsä kohtuuttoman vaikeaksi.
”Varsinkin nuorilla on aika paljon ahdistusta ympäristökysymyksistä ja eettisistä kysymyksistä. Olen koettanut ottaa sitä taakkaa pois. Jos haluaa elää tässä yhteiskunnassa siedettävästi, on aika vaikea tehdä radikaalisti eri tavalla kuin muut. Silloin esimerkiksi tuotteen valinta myymälässä tulisi hirvittävän vaikeaksi, tai ei voisi ehkä ostaa ollenkaan, ja päätyisi linkolalaisittain metsään.”
Helppo tapa on luottaa sertifikaatteihin, kuten Reilun kaupan merkkeihin. Niilläkin on omat ongelmansa, eivätkä ne riitä nostamaan kehitysmaita köyhyydestä. Silti niiden tukeminen on Heleniuksen mielestä tärkeä signaali.
”Se on kannanotto: olen valmis maksamaan tämän verran enemmän, koska minusta nämä arvot ovat tärkeitä.”
Kolme neljästä suomalaisesta ostaa reilun kaupan tuotteita ainakin joskus.
Yhtä uuttakin sertifikaattia Helenius toivoisi, ja se koskisi ruokaturvaa. Ruokaturvatarra esimerkiksi hedelmäosaston hintakyltissä kertoisi, että tuote ei ole pois köyhän hedelmävadista. Sen rahakas viljely länsimaiden maksukykyisille ihmisille ei vie maata ja vettä niiltä vähemmän voittoja tuottavilta ravintokasveilta, joita tarvittaisiin tuottajamaan omien nälkäisten ruokkimiseen.
”Maailmassa on satoja miljoonia viljelijäperheitä, jotka elävät kädestä suuhun. Sillä mitä me ostamme on säteilyvaikutus siihen, miten heidän ruokaturvansa kehittyy.”
Syntisin hedelmä on se, jota ei syödä.
Kotitaloudet heittävät hedelmiä ja marjoja roskiin noin yhdeksän miljoonaa kiloa vuodessa.
Kun avokadonkin kermaisen pehmeä, vihertävä hedelmäliha on muuttunut kokemattoman kypsyttäjän keittiössä vaivihkaa vastenmieliseksi ruskeaksi massaksi, on kaikki siihen satsattu vesi, lannoitus, myrkyt, dieselöljy, bensiini ja kaadettu metsä ollut turhaa.
Jos sitä sitten kokematon vielä maistaa, voi käydä kuin Havukka-ahon ajattelijan ensikohtaamisessa sitruunan kanssa:
”Saatanan paha hetelmä!”