Arkkipiispa myöntää kirkon ideologisen kahtiajaon ja jähmeyden – Ei tiennyt etukäteen sateenkaariparin vihkineen papin rankaisusta
Arkkipiispa Tapio Luoma kommentoi kirkolliskokousedustajien kritiikkiä. Hänen mukaansa monet kokouksen päätökset ovat syntyneet nopeasti paineen alla. "Joskus on jälkikäteen havaittu, ettei kaikkia näkökulmia ole ehditty ottaa huomioon.”
Suomen Kuvalehti kertoi 29. heinäkuuta kirkolliskokousedustajien aiempaa jyrkemmästä jakautumisesta konservatiiveihin ja liberaaleihin. SK:lle puhuneiden edustajien mielestä jako on halvaannuttanut kirkollista päätöksentekoa.
Kirkolliskokous käynnistyy Turussa tiistaina 3. elokuuta.
Arkkipiispa Tapio Luoma sanoo tunnistavansa kirkkoa vaivaavan ideologisen kahtiajaon.
”Vahvimmin jako näkyy kysymyksessä samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä. Muissa asioissa nähdään enemmän nyansseja eikä sama jakolinja ihan yksi yhteen toteudu.”
Toisin kuin eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa, kirkolliskokouksessa ei istuta valtuustoryhmittäin.
”Jos olisi keskustelukumppanit selkeämmin ryhmiteltyinä, olisi ehkä helpompi tietää, kenen kanssa keskustella, kehen ottaa yhteyttä ja kenen kanssa pohtia asioita. Meillähän ryhmittely tapahtuu lähinnä hiippakunnittain ja mitä muita ryhmittelyjä onkin, ne eivät ole samalla tavalla näkyviä.”
Puoluepoliittisten ryhmien Luoma ei katso sopivan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksentekoon. Hän ei myöskään haluaisi betonoida nykyisiä rajalinjoja jakamalla edustajia virallisiin liberaali- ja konservatiiviryhmittymiin.
”Kirkkolakihan puhuu aika ihanteellisesti, että olemme kirkon edustajia. Emme siis hiippakuntien ja vielä vähemmän jonkun viiteryhmän tai hengellisen liikkeen edustajia. Jokaisen tulisi edustaa koko kirkkoa kaikessa sen rikkaudessa.”
Kirkkopoliittiset jakolinjat eivät ole kirkon päätöksenteon ainoa ongelma. Arkkipiispa kutsuu päätöksentekoa ylipäätään jähmeäksi.
”Tämä on tiedostettu jo vuosikymmeniä. Kirkollinen päätöksentekojärjestelmä on aika omintakeinen. Ainut vertailukohta on valtionhallinto ja eduskunta, vaikka niissä volyymi ja resurssit ovat aivan toisenlaisia.”
Kirkon kolme keskeistä hallintoelintä ovat kirkolliskokous, piispainkokous ja kirkkohallituksen täysistunto.
Ylintä päätösvaltaa kirkossa käyttää papeista ja maallikoista koostuva kirkolliskokous. Se päättää kirkon opista ja taloudesta sekä antaa eduskunnalle esityksen kirkkolain muuttamisesta. Kirkkohallitus puolestaan valmistelee esityksiä kirkolliskokoukselle ja vastaa päätösten toimeenpanosta.
Maallikoiden ja pappien miehittämää kirkolliskokousta Luoma vertaa eduskuntaan ja kirkkohallitusta maan hallitukseen.
Piispainkokous taas käsittelee kirkon uskoa, jumalanpalveluselämää, pappisvirkaa ja ekumeniaa koskevia asioita.
Kirkon hallintovalta on keskitetty arkkipiispalle. Hän johtaa puhetta sekä kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksen täysistunnossa että piispainkokouksessa.
Alkava kirkolliskokous tulleee moittimaan kirkkohallitusta talouskurista lipeämisestä ja pyytämään piispainkokousta jälleen kerran pohtimaan avioliittokysymystä. Kirkolliskokouksen puheenjohtajana arkkipiispa saattaa siis olla antamassa itse johtamilleen hallintoelimille sekä moitteita että tehtäviä.
”Siihenhän tämä johtaa, sitä ei sovi kiistää. Arkkipiispan asema onkin yksi kirkollisen hallinnon omintakeisista piirteistä.”
Tärkeimpänä syynä järjestelyyn Luoma pitää periaatetta, jonka mukaan kirkkoa johtavat valitut maallikot ja papit yhdessä. Lisäksi hän arvelee, että järjestelyn taustalla olisi halu pyrkimys vähentää hallintoelinten välisiä jännitteitä.
”On nähtävissä yritys varmistaa, että arkkipiispa ei leimaudu vain yhden keskeisen hallintoelimen puhemieheksi vaan että hän yhdistää kaikki kolme oman virkansa puitteissa.”
Luoma ei näe tarvetta muuttaa järjestelyä tai jakaa vastuuta hallintoelinten johtamisessa toisille piispoille.
”Oma viisauteni ei riitä siihen, että voimakkaasti haastaisin tämän nykyisen järjestelmän. Ei tämä ihan ensimmäisiä asioita ole, joita kirkon hallinnon kehittämiseksi pitäisi tehdä.”
SK:n haastattelemat kirkolliskokousedustajat kertoivat kokevansa kirkkohallituksen ja piispojen kävelevän kirkolliskokouksen yli, kun kokouksen tekemiä päätöksiä ei kunnioiteta.
Vuonna 2017 kokous määräsi kirkkohallituksen valmistelemaan esityksen hiippakuntavaltuustojen lakkauttamisesta. Kolmen vuoden vitkuttelun jälkeen kirkkohallitus ilmoitti, ettei esitystä ole tulossa, sillä piispojen mukaan hiippakuntavaltuustoja ei pidä lakkauttaa vaan päinvastoin kehittää.
Kirkkohallituksen säästöohjelma puolestaan muuttui kirkkohallituksen käsittelyssä kehitysohjelmaksi ja kirkolliskokouksen säästöpäätökset ohitettiin.
Luoma sanoo tunnistavansa kokemuksen päätösten sivuuttamisesta.
”Ei siihen oikein muuta voi todeta kuin että näin se asia on. Tällaisia tilanteita, joissa tätä jännitettä keskeisten elinten välillä on, tulee kuitenkin aika harvoin. Eikä jännite aina välttämättä ole huono asia. Oleellista on, että kolme elintä pystyvät katsomaan kirkon tulevaisuutta mahdollisimman paljon samansuuntaisesti.”
Kirkkohallitus voi joskus joutua korjaamaan kirkolliskokouksen päätöstä, Luoma huomauttaa.
”Monet päätökset ovat syntyneet aikamoisen paineen alla ja kovin nopeasti. Kirkolliskokous kokoontuu ainoastaan kaksi kertaa vuodessa viideksi päiväksi kerrallaan. Joskus on sitten jälkikäteen havaittu, ettei kaikkia näkökulmia ole ehditty ottaa huomioon.”
”Lopputulos ei välttämättä ole aina kovin kaunis ja hallinnollisesti linjakas. Tämä kuvastaa sitä vuorovaikutuksen ohuutta, joka on vallinnut.”
Luoman mukaan ongelma on vuorovaikutuksen puutteessa kirkolliskokouksen sisällä ja kirkollisten päätöksentekoelinten välillä. Hän kaipaa kirkolliskokoukselta nykyistä syvällisempää keskustelua.
”Se on minun henkilökohtainen tavoitteeni ja unelmani.”
Koronapandemian tuoman digiloikan innoittamana Luoma toivoo uusien työvälineiden parantavan myös kirkollista keskustelua ja päätöksentekoa.
”Digitalisaatio tarjoaa mahdollisuuksia kokoontua vaikkapa valiokunnittain ja muissakin kokoonpanoissa pohtimaan tärkeitä asioita kirkolliskokousten ja muiden fyysisten kokousten välillä.”
Voisiko samalla lisätä avoimuutta eli voisivatko myös seurakuntalaiset ja kirkon työntekijät seurata näitä etäkokouksia?
”Luulen, että se on mahdoton toteuttaa. Valiokuntatyöskentelyn luonteeseen kuuluu luottamuksellisuus. Jos jälleen ottaa vertailukohdaksi eduskunnan, sielläkin valiokuntien kokoukset ovat suljettuja. Julkinen keskustelu tapahtuu sitten siellä isossa salissa.”
Piispakunnan näkyvimmät kannanotot ovat Suomessa olleet tyypillisesti yhteisiä. Toisinaan piispat laativat piispainkouksen yhteydessä yhteisen kannanoton tai puheenvuoron.
Piispakunta näyttäytyy niissä kovin yhtenäiseltä, vaikka samaan aikaan on tiedossa, että eri hiippakunnissa on hyvinkin erilaisia suhtautumistapoja kirkkoa teologisesti jakaviin kysymyksiin.
Peittelevätkö piispat keskinäisiä erimielisyyksiään?
”Jokainen tietää, ettei piispakuntakaan ole yhdestä puusta veistetty. Ei ole ollut mitään tietoista pyrkimystä siloitella tai peitellä erimielisyyksiä. Meidän yksittäiset ja henkilökohtaiset ulostulomme viestivät, että piispat painottavat asioita eri tavoin.”
”On tärkeää nähdä, ja tämä koskee koko kirkkoa, että vaikka ajatellaan asioista eri tavalla ja vaikka meillä on erilaisia tulokulmia ja hengellisiä taustavirtauksia, niin siitä huolimatta kykenemme kunnioittamaan toisiamme. Tämä on hyvä viesti.”
Piispoilla ei ole valtaa toistensa päätöksiin eikä edes arkkipiispa kirkon johtajana voi puuttua siihen, mitä toisessa hiippakunnassa tapahtuu. Myöskään suhteessa pappien rankaisemiseen piispoilla ja tuomiokapituleilla ei ole yhteistä linjaa.
Lokakuussa 2020 Korkein hallinto-oikeus linjasi, että tuomiokapituleilla on oikeus rangaista samaa sukupuolta olevia pareja vihkineitä pappeja. Velvollisuutta rankaisemiseen kirkolla ei kuitenkaan ole. Siksi piispat antoivat yhteisen kannanoton, jonka mukaan ”on syytä harkita pidättyväisyyttä” rangaistuksissa.
Piispojen yhteinen rivistö hajosi kesäkuussa 2021, kun piispa Jari Jolkkosen johtama Kuopion tuomiokapituli antoi pastori Sofia Salolle rangaistuksen. Salo oli vihkinyt parin kesällä 2018.
Luoman mukaan piispat eivät olleet keskustelleet yhdessä rankaisemisen aloittamisesta uudelleen.
”Ei minulla ollut mitään tietoa siitä. Kyse oli nimenomaan suosituksesta, jossa tiedostetaan, että jokainen kapituli toimii harkintansa mukaan ja että päätöksentekoon osallistuvat kapitulissa piispan lisäksi myös muut jäsenet.”
Kirkkojärjestyksen mukaan piispa on seurakuntien ja pappien ylin kaitsija. Siksi seurakuntalaiset ja kirkon työntekijät eivät ole samaa sukupuolta olevien avioliiton suhteen ole keskenään yhdenvertaisessa asemassa.
”Eri hiippakunnissa on erilaisia suhtautumistapoja. Eihän tilanne ole mitenkään toivottava. Tämä on yksi avioliittokysymyksen tärkeimpiä seuraamuksia. Jos sitä saataisiin vietyä eteenpäin, niin yhdenvertaisuuskysymyskin ratkeaisi.”
Luoma kertoo toivovansa, että kirkkoa jakavaan avioliittokysymykseen löydetään yhteinen ratkaisu.
Mitä konkreettista aiot asialle tehdä?
”Ensinnäkin, olen kulkenut itse oman tieni tämän kysymyksen suhteen. Jo vuosia sitten totesin sen, että ennen pitkää meidän kirkossamme on sama tilanne kuin toisissa pohjoismaisissa kansankirkoissa eli samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen tulee mahdolliseksi.”
”No, miten siihen mennään? Minun mielestäni ainoa realistinen vaihtoehto on piispojen viime elokuussa julkistaman kirjeen kolmas vaihtoehto.”
Kun edellinen aloite samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä kaatui vuonna 2018, kirkolliskokous pyysi piispainkokousta jatkamaan avioliittosolmun selvittämistä. Vuonna piispainkokous sai pohdintansa valmiiksi ja totesi, että myös piispat ovat keskenään erimielisiä avioliitosta. Piispojen kirjeessä esitettiin kuusi mahdollista suhtautumista avoliittoon.
Arkkipiispa Tapio Luoma kannattaa siis mallia numero kolme, joka on varovainen kompromissi konservatiivisen teologian ja liberaalin käytännön välillä. Tässä mallissa kirkko uskoisi tulevaisuudessakin, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, mutta papit voisivat halutessaan vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja.
Luoman mallissa kenenkään papin ei ole pakko alistua siunaamaan homoliittoja ja kirkossa saa edelleen opettaa perinteistä avioliittoa.
”Tämä on ainoa malli, joka voisi tällä hetkellä olla mahdollinen.”
Mitä konkreettista sinä aiot tehdä asian eteen?
”Arkkipiispa voi tuoda omaa kantaansa esille aina, kun se on mahdollista. En suoraan sanottuna keksi muuta. Kernaasti kyllä kuuntelen vinkkejä, että mitä muuta voisin tehdä.”
”Sen varaan olen laskenut, että on luotava tilaisuuksia käydä asiasta keskustelua.”
Keskustelua on kuitenkin käyty jo vuosia, eikä konkreettista muutosta ole tapahtunut.
”Perspektiivin hahmottamisen kannalta pidän tärkeänä muistuttaa, että avioliittolain muuttumisen jälkeen tämä on vasta toinen kerta, kun asia tulee kirkolliskokouksen käsittelyyn. Vaikuttaa siltä, että jokainen kirkolliskokous nelivuotiskausittain on tämän asian äärellä ja se nyt vain pitää hyväksyä.”
Mitä kolmas vaihtoehto tarkoittaa seksuaalieettisten kannanottojen kannalta? Voiko kirkossa silloin opettaa homoseksuaalisuuden ja homoseksuaalisten suhteiden olevan syntiä?
Arkkipiispa harmittelee, että keskustelu seksuaalisuudesta on kirkossa usein keskustelua synnistä.
”Ei nähdä sitä myönteistä, mikä seksuaalisuuteen liittyy. On tunnustettava, että seksuaalisuutta on monenlaista ja sen toteutumismuodot ovat monenlaisia.”
Kirkon virallisissa kannanotoissa homoseksuaalisuutta ei enää vuosikymmeniin ole sanottu synniksi, Luoma muistuttaa.
”Kun nyt käydään keskustelua samaa sukupuolta olevan parin kirkollisesta vihkimisestä, puhutaan suhteesta, joka perustuu kahden ihmisen väliseen luottamukseen ja sitoutumiseen. Syntiä on toisen ihmisen luottamuksen rikkominen ja satuttaminen, ei seksuaalisuus sinänsä.”
Kirkko repesi leireihin: Kirkolliskokouksen päätöksenteko halvaantunutta ja tehotonta, säästöpäätös painettiin villaisella