Ebola: He hautaavat uhrit – kaikkia tappajavirus ei jostain syystä tapa
Valokuvaaja Aapo Huhta seurasi ruumiiden hautaamista maailman pahimmalla Ebola-alueella Sierra Leonessa.
Se alkaa kuin flunssa: väsymystä, päänsärkyä, kolotusta. Sitten nousee kuume ja vatsaa kouristaa. Pian iskevät ripuli ja oksentelu.
Virus on vasta päässyt vauhtiin. Uhrin tietämättä se on monistanut itsestään verenkiertoon miljardeja kopioita, jotka käyvät säälimättä kehon kimppuun. Ihminen alkaa hajota sisältäpäin.
Ripuli muuttuu veriseksi. Oksentaminen on tuskaa.
Viruksen maalitauluiksi joutuvat verihiutaleet ja verisuonten sisäpintojen solut. Veri ei enää hyydy, ja suonet alkavat pettää. Sisäelimet tihkuvat plasmaa; maksa, perna ja munuaiset ovat vaarassa.
Kivut ovat sietämättömät. Verta valuu silmistä, korvista, ikenistä, peräaukosta ja rakkulaisen ihon alta. Nielurisat vuotavat mätää, ja kurkun limakalvo muistuttaa raakaa hampurilaispihviä.
Kurkkukipu on niin raju, ettei uhri pysty nielemään edes omaa sylkeään. Lopulta hän oksentaa limakalvon ulos.
Verensiirrot eivät auta, koska uhri vuotaa kuin seula.
Munuaiset pettävät. Sydän pumppaa veren suoraan ulos. Aivot sammuvat, ja uhri vajoaa koomaan.
Parhaassa tapauksessa kuolema tulee jo kahdeksantena päivänä.
Ebola pysytteli maailmalta piilossa lähes 40 vuotta. Aina silloin tällöin se tappoi kyläläisiä syvällä Afrikassa sellaisissa paikoissa kuin Yambuku, Kampungu, Bundibugyo ja Vladana. Rikkaassa lännessä ei tiedetty murhenäytelmistä mitään.
Viime talvena tilanne muuttui. Joulukuussa Liberiassa, Länsi-Afrikassa alkanut epidemia levisi nopeasti. Guinea, Sierra Leone ja Nigeria olivat pian vuorossa.
Kun ensimmäiset länsimaalaiset sairastuivat tautiin, maailma heräsi. Julistettiin kansainvälinen hätätila. Ebola-epäilyt nousivat otsikoihin Espanjassa, Itävallassa, Saksassa ja Irlannissa. Tukholmassakin nähtiin suojapukuryhmiä, kun Länsi-Afrikassa matkustellut mies alkoi kuumeilla.
Tähän asti oli uskottu, ettei Ebolaan ollut lääkettä. Nopeasti kävi ilmi, että lääke kyllä oli kehitetty, mutta sitä ei ollut testattu. Ei ollut tarvetta – virushan oli ollut vain afrikkalaisten ongelma.
Nyt sekä lääke että rokote ovat testauksessa. Sillä välin Ebola on tappanut Länsi-Afrikassa yli 2000 ihmistä.
Sierra Leonen ensimmäinen Ebola-tapaus löytyi 25. toukokuuta Kailahunista läheltä Guinean rajaa. Seuraavan kuukauden aikana sairastui 158 ihmistä.
Luvut kipusivat. Heinäkuun 17. päivään mennessä tautitapauksia oli jo 442. Sierra Leonesta oli tullut maailman pahin Ebola-maa.
Kuten muualla Länsi-Afrikassa, virus iski ihmisen lisäksi terveydenhoitojärjestelmään. Myös lääkäreitä ja sairaanhoitajia alkoi kuolla. Päivät olivat pitkiä, ja väsyneenä ihminen tekee virheitä. Kaikki eivät jaksaneet suojautua.
Maaseudulla ruumiita haudattiin paljain käsin. Ebola ei tartu helposti, mutta sairastuneen eritteet kuhisevat virusta. Hygieniasta tinkiminen on kohtalokasta.
Elokuussa Maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että Länsi-Afrikan epidemia-alueella oli enää kaksi lääkäriä 100 000 ihmistä kohden.
Ebolaa pidettiin pitkään erehtymättömän tarkkana tappajana. Jopa yhdeksän kymmenestä sairastuneesta saattoi menehtyä.
Länsi-Afrikan epidemia on ollut erilainen. Vain joka toinen on kuollut – hyvä uutinen kaikessa karuudessaan.
Sierraleonelainen lukion opettaja Hassan Kemokai sai tartunnan hoitaessaan kuolevaa äitiään.
”Äitini makasi sängyllä ja ojensi kätensä”, Kemokai kertoi Punaiselle Ristille. ”Minun oli pakko tarttua siihen, sillä Afrikassa ei voi olla kättelemättä varsinkaan silloin, kun oma vanhempi on sairasvuoteella.”
Kemokai kloorasi käsiään tunnollisesti, mutta Ebola iski neljä päivää äidin hautajaisten jälkeen.
”Elämä eristysosastolla oli kuin toiselta planeetalta. Kaikki lääkärit ja hoitajat olivat varustautuneet kuin olisivat lähdössä avaruuteen.”
Naapurisängyistä kannettiin potilaat suoraan hautaan, mutta Kemokaita onnisti. Hän huomasi kuuluvansa siihen 47 prosenttiin, jonka tappajavirus jostain syystä säästää.
Tämän jutunkuvat ovat Sierra Leonesta, Länsi-Afrikan pahimmilta Ebola-alueilta. Kuvat on ottanut 29-vuotias helsinkiläinen valokuvaaja Aapo Huhta.
Huhta seurasi Suomen Punaisen Ristin mediatiimin jäsenenä ruumiiden käsittelyä ja hautaamista Kailahunissa, josta tauti oli huhtikuussa tullut rajan yli.
”Se oli toinen päiväni alueella. Kyllähän siinä jonkun verran sydän jyskytti enemmän kuin normaalisti.”
Valokuvaaja oli Suomessa käynyt läpi taudilta suojautumista. Kailahunissa hän päätyi käyttämään vain hengityssuojaa.
”Kokenut Punaisen Ristin työntekijä katsoi vierestä, etten mennyt liian lähelle. Sanoi, että et sitten koske mihinkään.”
Ebolan itämisaika on kahdesta päivästä kolmeen viikkoon. Tyypillisesti tauti puhkeaa viisi–kuusi päivää tartunnan jälkeen.
Palattuaan Sierra Leonen pääkaupunkiin Freetowniin Huhta sairastui.
”Ilmastointi oli täysillä koko yön, ja kun stressi laski, alkoi nuha. Tietysti juuri viisi päivää sen jälkeen, kun olin kuvannut ruumiita.”
Kuume ei kuitenkaan noussut, eikä Huhdalla ole toistaiseksi ollut Ebolan oireita. Terveen paperit hän saa itämisajan päätyttyä 19. syyskuuta.
Lähteet: C. J. Peters: Virus Hunter; Richard Preston: The Hot Zone; Joseph B. McCormick ja Susan Fisher-Koch: Level 4 – Virus Hunters of the CDC; WHO; Suomen Punainen Risti