Kohti mahdotonta

elinikä

Salla Hakanpää pystyy pidättämään hengitystään 4 minuuttia 40 sekuntia. Onko ihmisen kyvyillä mitään rajaa?

Teksti
Susan Heikkinen
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Kamppailen sitä vastaan, että tuntuu ikävältä” Salla Hakanpää, 30, vapaasukeltaja-sirkustaiteilija

 

Nainen roikkuu köydessä uimahallin katosta. Hän leijuu loputtomiin aivan veden päällä ja koskettelee tyyntä pintaa arasti.

Sitten hän rohkaisee mielensä. Vesi roiskahtaa, valot sammuvat. Luultavasti esityksen yleisö eläytyy ja pidättää hengitystään, kirjaimellisesti.

Se ei näe, kuinka jonkin ajan kuluttua naisen pallealihas alkaa nykiä. Niin elimistö varoittaa, että veressä alkaa olla liikaa hiilidioksidia. Se pitäisi saada hengitettyä pois.

Mutta nainen pinnan alla ei välitä. Hän tietää, että tukalasta olosta huolimatta happea on. Mikään mittari ihmisessä ei varoita hapen hupenemisesta, joten hänen on luotettava kokemukseensa siitä, kuinka pitkäksi aikaa se riittää ennen kuin tajunta katkeaa.

Yhdeksänkymmentä sekuntia, ja nainen palaa pintaan.

Pitkän lihastyön päälle se on kelpo suoritus. Ei se kuitenkaan ole lähelläkään naisten hengenpidättämisen Suomen ennätystä 7.03 eikä edes köysiakrobaatti Salla Hakanpään omaa ennätystä 4.40.

Video: Vapaasukeltaja Salla Hakanpää pidättää hengitystään kolme minuuttia.

Mutta nyt Hakanpää ei tee ennätystä vaan taidetta. Dive-nykysirkusesitys jatkuu enimmäkseen pinnan alla, jonne yleisö näkee seinälle heijastetun videokuvan avulla.

Jo Hakanpään edellinen teos, Pinta vuodelta 2013, vaati käväisyä pinnan alla. Silloin oli haettava oppia vapaasukeltamisesta.

Hän oli heti koukussa uuteen harrastukseen. Kohta Hakanpää sukelsi altaassa jo 125 metrin matkan ilman räpylöitä ja pääsi avovedessä 30 metrin syvyyteen henkeään pidättäen.

Hän oppi tietämään, miltä tuntuu kun vapaasukeltajan ääriraja lähestyy.

”Se mitä näkee ja mitä tuntee, kapenee. On vähän kuin päässä olisi musta muovipussi, jonka on täynnä ilmaa. Ja sitten vetäisi sen ilman sieltä pois. Eli jotenkin sen ympäröivän vedenalaisen maailman seinät tulevat päälle.”

Tajunnan menetykseen asti hän ei ole koskaan venyttänyt, mutta kyllä hän tietää mitä on samba, lihasten tahdoton sätkiminen heti pintaan nousemisen jälkeen.

Tajunnan menetykseen asti hän ei ole venyttänyt, mutta kyllä hän tietää mitä on samba, lihasten tahdoton sätkiminen.

’Vieroksun sitä että puhutaan lahjakkuudesta”, Hakanpää sanoo.

”En katso, että minulla olisi ollut vauvasta asti jokin hengenpidätyksen lahja. Olen harjoitellut. Ja jatkan harjoittelua koko ajan.”

Hakanpään keuhkojen tilavuudeksi on mitattu viisi litraa. Se on tavallinen urheilevan ihmisen luku. Tärkeintä lajissa on rentous, mutta keuhkojenkin kapasiteettia voi kasvattaa: säännöllisen harjoittelun ansiosta ympäröivät kudokset muuttuvat niin, että keuhkot pystyy vetämään hieman täydemmiksi.

Video: Salla Hakanpään vedenalaista akrobatiaa.

Köysiakrobatiasta vapaasukeltaja on saanut hyvät lähtimet, sen Hakanpää tunnistaa.

”Ilma-akrobatia tuottaa jonkin verran kipua, varsinkin uusien liikkeiden harjoittelu. Olen oppinut sitkeyttä ja sietämistä, ja luulen että se sama mindset auttaa sukelluksissa. Molemmissa kamppaillaan sitä vastaan, että tuntuu ikävältä, vaikka se ei olisi vaarallista.”

Hakanpäätä kiinnostaa nykyään enemmän se, mitä hän tekemisillään sanoo, kuin se, että tekemiset ovat äärimmäisen kovia.

”Keskityn tekemään asiat niin, että en mene rikki.”

 

”Kuka tahansa voi pystyä samaan”

 

Joona Marjakangas on kilpailussa painanut mieleensä 250 numeroa. 175 numeroa meni helposti.
Joona Marjakangas on kilpailussa painanut mieleensä 250 numeroa. 175 numeroa meni helposti.

Joona Marjakangas, 23, muistin suurmestari

Ruutupaperiin on piirretty 175 satunnaista numeroa. Nuori mies ottaa sen ja istuutuu pöydän ääreen. Jokin huvittaa häntä, ja sitten hän muuttuu ilmeettömäksi.

Kilpailussa hän on pystynyt painamaan viidessä minuutissa mieleensä 250 numeroa. Maailman paras on venynyt 568:aan.

Nyt ei ole kiire, nyt ei kilpailla. Painettuaan numerot mieleensä hän vielä testaa kaikessa rauhassa, että muistaa ne. Silloin etusormi etenee riveillä kuuden numeron mittaisin nykäyksin, ja aina kun sormi pysähtyy, katse nousee ja käväisee kaukaisuudessa.

Kahdentoista minuutin kuluttua paperin saamisesta hän on valmis.

Kun Joona Marjakangas sitten ottaa liidun käteensä, hän siirtyy mielessään yli kotikaupungin kattojen sen tutun talon eteen, josta hän on aloittanut muistiretkensä tällä kertaa. Hänellä on vakioreittejä, jotka kiertelevät Haminan keskustassa. Jotkin niistä lähtevät Salen kulmalta, toiset kirjastolta, eräät siitä satunnaisesta kadunkulmasta, johon jokin aikaisempi muistiinpainamistehtävä on sattunut loppumaan.

Mutta juuri tiettyyn pisteeseen Haminan keskustassa hän on kuvitellut litanian ensimmäisen kuuden numeron pätkän.

72–00–69.

Hänelle se on kuva, jossa joku–tekee–jotain.

Marjakangas ei tohdi kertoa, kuka tai mikä numero 72 aina hänelle on, ja mitä tekemistä on ”00” ja miten sitä tarkentaa ”69”.

Hetken päästä, hieman edempänä kävelyreitin varrella, James Bond (80) sylkäisee (56) maahan (56).

Tunnissa Joona Marjakangas kykenee oppimaan kahdentoista korttipakan järjestyksen.

Numerosarjat ovat maailman ainoan suomalaisen muistin suurmestarin leipälaji. Toinen ovat pelikortit. Kymmenessä minuutissa Joona Marjakangas opettelee kolmen pakan järjestyksen, tunnissa kahdentoista.

”Kykyni on se, että pystyn halutessani opettelemaan paljon asioita ulkoa. Jos en tietoisesti käytä sitä kykyä, unohdan yhtä helposti kuin kaikki muutkin.”

Valokuvamuistista ei ole kyse. Hän vain on opetellut muistipalatsiksi kutsutun tekniikan, jossa hänen palatsinsa on koko Haminan keskusta.

Paljon heikommin hän pärjää, jos pitää opetella vaikkapa kasvoja ja nimiä, yksi kansainvälisten muistikisojen laji sekin.

Mensan perustestin mukaan Marjakangas kuuluu ihmisten älykkäimpään prosenttiin. Muidenkin maailman grandmasterien keskimääräinen ÄO on tavallista korkeampi.

”Silti väitän, että riittävällä harjoittelulla kuka tahansa pystyy muistilajeissa samaan. Minun ei vain ole ehkä ihan niin paljon tarvinnut harjoitella kuin jonkun toisen.”

Video: Joona Marjakangas kirjoittaa ulkomuistista 175 numeron sarjan.

Joona Marjakangas kilpaili viimeksi vuonna 2016 eikä enää usko palaavansa kisoihin. Lajista ei ole ammatiksi, koska rahaa siinä ei juuri liiku eikä tietotekniikan opinnoilta ja koodaustöiltä siihen riittäisi aikaakaan.

Parhaimmillaan, neljä vuotta sitten, hän oli maailman 65:nneksi hyvämuistisin. Helmikuussa 2018 hän oli muistiurheilijoiden rankingissa sijalla 197 tai 193, riippuen kummanko maailmanjärjestön listoja katsoo.

Tekniikkaa voi kuitenkin ylläpitää. Opiskelussa siitä on hyötyä. Viime aikoina, armeijassa, alikersantti on sijoittanut Haminan varuskunnan tiloihin huvin vuoksi ”kaikenlaista dataa”. Kuten koko komppanian rynnäkkökiväärien kuusinumeroiset sarjanumerot.

Kyvyn parantaminen ei enää motivoi, sillä se on jo riittävän korkealla tasolla.

”Käytännön elämässä ei ole vaikutusta, muistaako viidessä minuutissa 250 vai 500 numeroa.”

 

 

Muistin suorituskyvyn rajaa ei ole vielä saavutettu, Marjakangas sanoo. Vielä 1990-luvulla arveltiin, että esimerkiksi ääneen lueteltuja numeroita voi kertakuulemalta painaa mieleensä korkeintaan 30. Sitten muistiurheilijat murskasivat teorian ja ovat nyt yltäneet 456:een.

Eräs klassisimmista muistihaasteista, piin likiarvon opettelu, ei Marjakangasta kiinnosta. Maailmanennätys on 70 030 desimaalia. Hän arvelee, että voisi rikkoa ME:n reilun vuoden opettelulla: se vaatisi vain kävelyreittien laajentamista huomattavasti Haminan keskustaa laajemmalle alueelle.

Mutta hän ei tee sitä.

”Siitä ei kerrassaan ole mitään hyötyä kenellekään.”

 

”Yleisö kuulee, jos säveltä tavoittelee ja se ei tule”

Tuuli Takala on harjoituksissa laulanut kolmiviivaisen As-sävelen.
Tuuli Takala on harjoituksissa laulanut kolmiviivaisen As-sävelen.

Tuuli Takala, 30, koloratuurisopraano

Laukaus kajahtaa Tampere-talon suuressa salissa.

”Ei!” parahtaa nuori Amanda, sopraano Tuuli Takala.

On helmikuu 1918. Ja helmikuu 2018. Suomen sisällissodasta kertova ooppera, Olli Kortekankaan Veljeni vartija, saa kantaesityksensä.

Parahdus nousee pinnistelemättä puhtaaseen kolmiviivaiseen F:ään. Se on sama nuotti, johon myös Mozartin Taikahuilun Yön kuningatar, koloratuurisopraanojen klassikkorooli, kurkottaa. Yli perusnuottiviivaston, pitkin ylimääräisten apuviivojen tikapuita, aina kolmannen ja neljännen apuviivan väliin. Niissä korkeuksissa, joissa pingottuneet äänihuulet värähtelevät 1 396 kertaa sekunnissa, ei lauleta muuta kuin vokaaleja.

 

Marraskuussa 2017 New Yorkissa rikottiin muuan ennätys. Metropolitan-oopperassa kuultiin korkein siellä koskaan laulettu nuotti, kun sopraano Audrey Luna tuotti kolmiviivaisen A:n. Se on kaksi pykälää vielä kolmiviivaisesta F:stä ylöspäin.

Joulukuussa kiinalaismies Wang Xiaolong lauloi itsensä Guinnessin ennätysten kirjaan viisiviivaisella E:llä. Hertsejä oli yli 5 000. Tavallisen pianon korkein kosketin tuottaa vain viisiviivaisen C:n, 4 186 hertsiä.

Ennätysten kirja yllättää: naisen laulaman korkeimman sävelen ennätystä ei pidä hallussaan kukaan. Se saattaisi olla poplaulaja Mariah Careyllä, mutta hänen viheltäviä ääniään ei ole virallisesti mitattu.

Oopperalavojen korkeimmat äänet irtoavat koloratuurisopraanoilta, sellaisilta kuin Tuuli Takala.

Äärien tavoittelu ei ole alalla tärkeää, hän sanoo, mitä nyt bassomiehet saattavat vähän kilvoitella keskenään ja koloratuurinaiset keskenään.

”Tärkeintä on, että pystyy laulamaan kauniisti, sanoista saa selvää, on kantava ääni ja niin poispäin.”

Video: Kuuntele, miten korkealta Tuuli Takala laulaa.

Kuka tahansa voi oppia laulamaan, Takala sanoo, mutta hyvin korkealle laulaminen on geeneistä kiinni. Takala on harjoituksissa ulottunut kolmiviivaisen F:n ylikin, As-säveleen. Se on mahdollista vain koska hänen äänihuulensa ovat juuri niin lyhyet kuin ovat ja kurkunpään rakenne oikea.

”En ole halunnut esittää teoksia, joissa mennään F:n yli, koska ne äänet eivät tule vuorenvarmasti joka päivä. Yleisö kyllä kuulee, jos yrittää tavoitella sitä, mikä ei ihan tule.”

Geenit eivät kuitenkaan riitä, ei kasvaminen musikaalisessa perheessä, ei lapsikuoroharrastuskaan.

Ensimmäiset klassisen laulun tunnit Takala otti 18-vuotiaana, ja laulunopiskeluun hän alkoi keskittyä tosissaan 23-vuotiaana. Kun keskivartalon lihakset löytyivät, löytyi se ilmanpaineen tarkka hallinta, jonka ansiosta ääni ei koskaan purkaudu rääkäisynä.

Parin vuoden kuluttua instrumentti oli niin hyvin hallinnassa, että sillä alkoi pärjätä kilpailuissa.

Oopperateosten vaativimpia naisia ovat Yön kuningattaren lisäksi Olympia, Violetta, Zerbinetta, Lucia di Lammermoor ja Lakmé. Oma äärilajinsa on myös esittää näiden roolihahmojen aarioita peräjälkeen.

Konsertissa Tuuli Takala on vetänyt kuuden aarian putken. Neljä niistä oli koloratuurirooleista.

”Se oli aika rankkaa. Välillä piti päästä huilaamaan, joten lauloin kaksi normaalin sopraanon hittiä.

Entä voiko laulamalla rikkoa lasin?

Voi, jos lasissa on valmiina näkymätön virhe. Kameroiden edessä siinä on onnistunut vain muuan rocklaulaja tv-sarjassa Myytinmurtajat ja silloinkin vasta kahdestoista lasi särkyi.

 

”Joskus olen keskeyttänyt rintakivun takia”

Mikael Heerman on juossut 48 tunnissa 382 kilometriä.
Mikael Heerman on juossut 48 tunnissa 382 kilometriä.

Mikael Heerman, 49, ultrajuoksija

Mikael Heermanin kämmenselässä on näkymätön painike.

Nappi odottaa, että hän on taas juossut tunturilla tai maantiellä viisikymmentä, sata tai kaksisataa kilometriä ja mielen valtaa epätoivo: ”Mitä minä oikein teen? Ei ole todellista, että olen taas täällä, kun viimeksikin oli niin vaikeaa!”

Silloin Heerman painaa kämmenselkäänsä. Kosketus avaa hänen päässään olevan videohyllyn.

Yksi videoista lähtee pyörimään.

”Olen Ranskassa himmeästi valaistulla hiilimurskaradalla. Ollaan kiertämässä kolmensadan metrin rataa ympäri kahden vuorokauden ajan. Meneillään on jälkimmäinen yö. Vaimo on minua huoltamassa, ja vaimon siskokin on tullut käymään. Kävellään kolmistaan rataa pitkin käsi kädessä. Olen keskimmäisenä. Vauhti on reipas. Tuuli puhaltelee hiekkaa ja hiilipölyä radan yllä. Vatsassa sulaa omeletti, järjestäjät ovat paistaneet niitä kentän laidassa. On hyvä fiilis.”

Kun hän on katsonut videon, mieli palaa kevyempänä todellisuuteen. Kivutkin tuntuvat vaimentuneen.

Ultrajuoksun kilpailut ovat henkisesti erilaisia.

”Aikakisaan, jossa juostaan esimerkiksi 24 tai 48 tuntia, on helpompi suhtautua. Vaikka olet ihan rikki poikki puhki särki, niin kunhan aika loppuu, pääset tavallaan maaliin. Aina tulee tulos”, Heerman sanoo.

”On ajatuksen tasolla tiukempaa juosta vaikkapa 300 kilometrin kisaa. Et saa tulosta, jos et pääse viimeistäkin metriä.”

”48 tunnin aikakisaan on helpompi suhtautua. On ajatuksen tasolla tiukempaa juosta matkaa, vaikka 300 kilometriä.”

Kun kipu tulee, se tulee aaltoina, Heerman sanoo.

Aloittelevalla ultrajuoksijalla alkaa usein ensimmäiseksi sattua vatsaan. Se ottaa itseensä liian kovasta alkuvauhdista. Pahoinvointikipua seuraa oksentelu, ripulointi tai silkka ällötys, joka estää energian tankkaamisen huoltopisteillä. Verensokeri romahtaa, juoksu keskeytyy.

Jalkaterien kipu voi tulla rakoista tai irtoavista varpaankynsistä, polvikipu polkujuoksun kovasta tärähtelystä, reisikipu lihaksesta, joka on mennyt jyrkässä alamäessä jumiin.

Kokemus antaa ymmärrystä, millaiseen kipuun on suhtauduttava vakavasti.

”Joskus minulle on tullut sen tyyppistä rintakipua, että olen keskeyttänyt kilpailun. Silloin oli kuukautta aikaisemmin ollut antibioottikuuri.”

Joskus luovuttamisen syy on terve järki.

Heermanilta jäi viime vuonna kesken rankkuudestaan kuuluisa Barkleyn 160 kilometrin polkujuoksukisa Yhdysvalloissa. Hän keskeytti 50 kilometrin kohdalla, vaikka olisi päässyt pitemmällekin. Hän tajusi, että kivisessä maastossa polvet olivat niin kovilla, että maaliin asti ne eivät olisi kestäneet.

”Sen verran on riippuvuutta tästä lajista ja ylipäänsä liikkumisesta. Ymmärtää, että vielä olisi kiva muutama vuosi pystyä liikkumaan.”

 

Heerman on 49-vuotias. Palautuminen on hitaampaa kuin nuorempana, mutta muuten ikä ei ole ollut haitaksi.

Juoksemisen hintana on ollut rasitusmurtumia, täysiksi murtumiksi edenneitä rasitusmurtumia ja yksi esteettinenkin kolhu: irronneiden varpaankynsien tilalle kasvaneet ovat selvästi röpelöisemmät kuin alkuperäiset.

Mutta hän ei koe niitä uhrauksiksi.

”Saamapuolella tässä on oltu. On ollut mieletön matka!”

25. toukokuuta 2010 kello 16 raukesivat kilpailijoiden askeleet ranskalaisen Surgèresin kylän hiilimurskaradalla.

Kahden vuorokauden aikana Mikael Heerman oli pysähtynyt vain puolentoista tunnin unille ja vartin tauolle. Neljä viimeistä tuntia hän oli lähinnä kävellyt.

382 kilometriä ja 317 metriä.

Se on edelleen 48 tunnin juoksun Suomen ennätys.

 

Video: Näin 48 tunnin ennätysjuoksu olisi edennyt Suomen maanteillä.

 

”Ihmislajin elinikä on kirjoitettu perimään”

Risto Pelkonen ei usko, että teknologia pidentää ihmisen elinikää yli 120 vuoden.
Risto Pelkonen ei usko, että teknologia pidentää ihmisen elinikää yli 120 vuoden.

Risto Pelkonen, 86, lääkärikunnan vanhin

Arkkiatri Risto Pelkonen ei laula, ei oikeasti. Ellei nyt muiden mukana Maamme-laulua, Karjalaisten laulua ja joskus rakasta virttä.

Sukeltaminenkaan ei ole ollut hänen juttunsa, vaikka tottahan poikasena Laatokassa tuli kilpailtua, kuka pääsee syvimmälle.

Juoksijana nuori Pelkonen pärjäsi siinä missä muutkin. Hyvä kunto oli lähtöisin sota-ajalta, jolloin sukutilalla oli tehtävä raskaita miesten töitä. Ja Lapin-vaelluksilla lääketieteen opiskelijan voimat eivät tuntuneet ehtyvän koskaan.

Muistiltaankaan hän ei ole poikkeuksellinen, ”aika hyvä” kuitenkin. Lääkärin ammatti koetteli muistia aikana, jolloin tietokoneita ei ollut. Potilaan erityispiirteiden piti olla mielessä, jotta häntä saattoi hoitaa.

Ekstremelajeista Risto Pelkosta ei tunneta, mutta ihmisen viimeisestä rajasta hänellä, lääkärikunnan vanhimmaksi valitulla, on oikeus puheenvuoroon.

Ihmiskunnan todistettavasti vanhin on ollut ranskalainen Jeanne Calment, joka kuoli 122-vuotiaana vuonna 1997.

Arkkiatri ei usko, että edes uuden geeniteknologian avulla ennätys rikkoutuu.

”Jokaisella lajilla on oma enimmäiselinikänsä. Ihmisen ääriraja sanotaan jo Raamatussa: ’Olkoon siis hänen elinikänsä enintään satakaksikymmentä vuotta’”, Pelkonen siteeraa.

”Ihmislajin elinikä on kirjoitettu perimään, ja sitä säätelevät hyvin monet geneettiset tekijät. Eikä koko perimän muuntaminen onnistu.”

 

Pelkonen on 86-vuotias ja äitinsä puolelta pitkäikäistä sukua. Hän tietää, että jos haluaa elää kauan, olisi liikuttava paljon ja pidettävä paino kurissa.

Hän liikkuu itsekin.

”Joka aamu kävelen. Mutta ovathan matkat lyhentyneet. Kestävyys vähenee iän mukana, ja tulee kömpelyyttä. Mutta siitä ei tarvitse stressata. Voi hyväksyä, että vanhuus on asettunut taloksi.”

Myös sosiaalinen pääoma pidentää elämää.

”Se tarkoittaa yhteisiä rientoja ja harrastuksia, keskinäistä luottamusta ja vuorovaikutusta. Mitä useammin kohtaa ihmisiä, missä tahansa, postissa tai kaupassa tai kirkossa, sitä kauemmin elää.”

Pelkonen käy Kauniaisten kirkossa. ”Istun aina samassa paikassa vuodesta toiseen.”

Myös kesäpaikassa Savonlinnassa Pelkonen ja hänen vaimonsa mieltävät kuuluvansa kyläyhteisöön, vaikka kesävieraita ovatkin.

Suhtautumisessa vanhoihin ihmisiin on tapahtunut suuri muutos, arkkiatri sanoo. Oikeastaan muutoksia on kaksi, toinen myönteinen ja toinen kielteinen.

”Sairaanhoidossa korkeaa ikää pidettiin ennen vaaratekijänä ja esteenä monelle toimenpiteelle. Muistan, miten kliinisissä kokouksissa sanottiin uudesta hoitomenetelmästä, että sitä ei voi tehdä yli 50-vuotiaille. Olin itse täyttänyt juuri 50. Nyt esimerkiksi sydänkirurgian toimenpiteet tehdään valtaosin minun ikäisilleni. Ei katsota kronologista ikää vaan fysiologista kuntoa.”

Entisaikojen maatalousyhteiskunnassa vanhaa ihmistä arvostettiin. Kirjoitettua tietoa oli vähän, ja elintärkeä perimätieto kulki hänen mukanaan.

”Nykyään katsotaan, että vanhat ovat ’muita’, eivät ’meitä’. Heitä ei nähdä rikkautena, vaan taakkana. Vanheneva väestö täytyisi ottaa huomioon kaikessa ympäristön suunnittelussa, jotta se voisi olla osa ’meitä’.”

 

Mitä on äärirajan takana?

”Siitä emme voi mitään tietää. Voimme toivoa ja kuvitella erilaisia asioita, mutta emme todellakaan tiedä, mitä tapahtuu biologisen kuoleman jälkeen.”

Entä jos kysymyksen esittäisi hyvin vanha ihminen?

”Sanoisin, että ole rauhassa, hyvä siellä on olla.”

Pelkonen tunnetaan eutanasian vastustajana. Hän toivoo, että sen laillistamisen sijaan saattohoito laitettaisiin kuntoon.

Omaa kuolemaansa hän ei ole juuri ajatellut. Se tulee kun on tullakseen.

”Jonkin verran olen miettinyt kärsimyksen sietämistä, miten itse siihen suhtautuisin. Muistaakseni Dostojevski sanoi, että ainoa mitä hän pelkää on se, että hän ei ole kärsimyksen mittainen.”

 

Oikaisuja: Juttu julkaistu 2.03.2018 klo 06.00. Juttua muutettu 2.3.2018 klo 15.06. Muutettu jutun jako-otsikkoa. Toisin kuin otsikossa aiemmin luki, “tiedän, mitä on lihasten tahdoton sätkiminen” ei ollut Salla Hakanpään suora sitaatti vaan toimittajan tulkintaa.