Yhdysvaltojen Kiina-strategia varautuu kylmän sodan toisintoon

Jos olet baaritappelussa, et ehkä halua kutsua sitä sellaiseksi, mutta tulet silti joko saamaan nyrkistä tai antautumaan, totesi geopolitiikan asiantuntija Dmitri Alperovitš kysymykseen onko Yhdysvallat kylmässä sodassa vai ei.

Alperovitšin esittämä kommentti heijastelee Washingtonin policy-piireissä vallitsevaa näkemystä, jonka mukaan uusi kylmä sota Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on jo täyttä todellisuutta. Kiina on noussut nopeasti globaaliksi taloudelliseksi ja teknologiseksi jättiläiseksi, jonka geotaloudellinen vaikutusvalta ulottuu maailman jokaiseen kolkkaan. Taloudellisen nousunsa lisäksi Kiina on onnistunut useiden arvioiden mukaan kääntämään Itä-Aasian alueellisen sotilaallisen tasapainon edukseen. Sen laivasto on maailman suurin, ja sen alati kasvava ballistisista ja risteilyohjuksista koostuva arsenaali uhkaa vakavasti Yhdysvaltojen Tyynenmeren alueelle sijoitettuja joukkoja.

Vaikka Euroopassa raivoaa sota ja Yhdysvallat on yhä sitoutunut Ukrainan puolustamiseen, Venäjää pidetään Washingtonissa yhä selvemmin lähinnä tilapäisenä häiriötekijänä – Texasin kokoisena energiataloutena, joka on putoamassa kaikilla mittareilla suurvaltapolitiikan eturivistä. Ydinaseistaan huolimatta se kykenee horjuttamaan lähinnä Euroopan alueellista vakautta.

Kiinan puolestaan uskotaan haastavan Yhdysvaltojen kokonaisvaltaisen suurvalta-aseman ja kansainvälisen järjestelmän johtajuuden. Kylmää sotaa henkii myös Yhdysvalloissa vahvistuva kollektiivinen paniikki, jossa Kiinan koetaan uhkaavan eksistentiaalisella tavalla koko amerikkalaista elämäntapaa muovatessaan liberaaleihin arvoihin pohjautunutta kansainvälistä järjestelmää oman autoritaarisen puoluevaltionsa heijastumaksi.

Vaikka Yhdysvallat on marraskuun vaaleissa poliittisessa tienhaarassa, ulkopolitiikan painopisteisiin ja Kiina-politiikkaan tuskin tulee radikaaleja muutoksia. Repivistä riidoistaan tunnetussa kongressisakin kiistellään Kiinan kohdalla lähinnä ankarammasta strategiasta.

Yhdysvallat ei ole näkemyksineen yksin, sillä vastaavanlainen mentaliteetti vallitsee myös Pekingissä. Vaikka Kiina ei virallisesti hyväksy USA:n näkemystä väistämättömästä suurvaltakilpailusta ja väittää vastustavansa maailman leiriytymistä kilpaileviin liittokuntiin, se on tosiasiassa aloittanut oman lännen vastaisen kylmän sotansa jo vuosikymmeniä sitten.

Kiinan kommunistisen puolueen maailmankuvassa liberaalia demokratiaa on aina pidetty eksistentiaalisena uhkana. Erityisesti Yhdysvallat on tulkittu miltei lännen Kiina-mielikuvien peilikuvaksi: pahantahtoiseksi hegemoniksi, joka käy informaatio- ja vaikutuskampanjoista koostuvaa hybridisotaa kammetakseen puolueen alas valtaistuimeltaan. Mikäli nykypäivän Washingtonia siis syytetään mcarthyistisen paranoian ilmapiiristä, on sellainen vallinnut kommunistisen puolueen johdossa jo huomattavasti kauemmin.

Kiina on presidentti Xi Jinpingin kaudella (2012–) tehnyt selväksi, ettei se aio alistua Yhdysvaltojen ”liberaalin hegemonian” vasalliksi. Xin mukaan globaalit voimasuhteet ovat murroksessa kehittyvän maailman eduksi ja Kiinan tulee ajaa maailmanjärjestyksen uudistamista rohkeammin. Vaikka Kiina retoriikassaan vastustaa kylmän sodan rajalinjoja, tosiasiassa se pystyttää omaa taloudellisten ja teknologisten kytkösten yhdistämää ”kohtalonyhteisöään” varsinkin kehittyvässä maailmassa rakentuvan Silkkitiensä varrelle.

Pidettiin analogiaa siten osuvana tai ei, uusi teknologisen ja geotaloudellisen kilpailun logiikan ympärille hahmottuva kylmä sota on tullut toistaiseksi jäädäkseen, sillä molemmat supervallat tulkitsevat maailmanpolitiikan nykytilan sen muodostaman linssin läpi.

• Yhdysvaltain oikeisto on valmistautunut Donald Trumpin toiseen kauteen radikaalilla ohjelmalla, joka keskittäisi vallan presidentille. Yhdysvallat

  Tällainen voisi olla Trumpin toinen kausi – vallankumous ”on veretön, jos vasemmisto suostuu siihen”, oikeistovaikuttaja sanoo

  8 MIN

• Harris kertoi puoluekokouksessaan pitämässään puheessa seisovansa vahvasti Ukrainan ja Nato-liittolaisten rinnalla. Yhdysvallat

  Demokraatit löysivät Kamala Harrisista pelastajan – ”Kyllä, hän pystyy”

  6 MIN

Yhdysvaltojen uutta kylmää sotaa varten hahmottelema strategia on parhaillaan käymistilassa. Perinteisesti Kiina-politiikka on Yhdysvalloissa jakautunut sitouttamisen (engagement) ja patoamisen (containment) äärilaitoihin. Sitouttajien mukaan Kiina tulisi kesyttää liberaalin järjestyksen rehelliseksi jäseneksi integroimalla se globaaliin talouteen ja kansainvälisiin hallintorakenteisiin. Patoamisnäkökulman mukaan Kiina tulee päinvastoin eristää ja sen taloudellinen, teknologinen ja sotilaallinen kapasiteetti kertakaikkisesti tukahduttaa.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on pitkään noudattanut näiden ääripäiden välistä keskitietä. Barack Obaman kaudella (2009–2017) Kiinan vahvistumiseen havahduttiin, mutta Yhdysvallat pyrki silti aktiivisesti rakentavaan yhteistyöhön ja hallinnon käynnistämä ”Pivot to Asia” -strategia jäi kevyeksi.

Donald Trumpin kaudella (2017–2021) strategiaa säädettiin voimakkaasti patoamisen suuntaan, kun Kiina määriteltiin revisionistiseksi haastajavaltioksi, kaikki yhteistyö vähennettiin minimiin ja Kiinaa vastaan iskettiin ankaralla kauppasodalla. Vaikka Trumpin tyyli jakoi mielipiteitä, Washingtonissa oltiin pitkälti tyytyväisiä siihen, että hallinto nosti sitouttamispolitiikan virheet näkyvästi pöydälle, eikä paluuta sinisilmäiseen yhteistyöhön ole sittemmin ollut nähtävissä.

Joe Biden on presidenttinä käytännössä jatkanut Trumpin Kiina-politiikkaa. Hallinto on jatkanut Kiinan vastaista kauppasotaa, sillä Trumpin asettamat tariffit on jätetty voimaan tai niitä on jopa vahvistettu. Kiinan teknologista kehitystä on puolestaan yritetty kampittaa muun muassa puolijohteiden vientirajoituksilla ja kieltämällä Tiktok.

Keskeinen ero löytyy kuitenkin Bidenin pyrkimyksestä hyödyntää sitä tosiasiaa, ettei Kiinalla juuri ole maailmanpolitiikan näyttämöillä oikeita ystäviä. Yhdysvallat kykenee sen sijaan moninkertaistamaan laajan kumppaniverkostonsa avulla diplomaattiset, sotilaalliset ja teknologiset voimavaransa, minkä vuoksi Bidenin hallinto onkin tiivistänyt voimakkaasti tätä verkostoa. Näkyvimpiä aloitteita ovat olleet Tyynenmeren alueen suurvaltojen kanssa allekirjoitetut Aukus- ja Quad-sopimukset sekä kolmikantainen puolustussopimus Filippiinien ja Japanin kanssa.

Näiden Itä-Aasiassa solmittujen kumppanuuksien lisäksi Yhdysvallat toivoo myös Eurooppaa mukaan Kiina-vastaiseen rintamaansa. Minimitavoite on, että Euroopan pitäisi vahvistaa omaa itsenäistä puolustuskykyään. Samalla Yhdysvallat on tuonut Kiinaa vahvemmin Naton agendalle, minkä seurauksena esimerkiksi Naton, Japanin ja Etelä-Korean välinen yhteistyö on kohonnut aivan uudelle tasolle.

Bidenin hallinto on myös solminut aktiivisesti pienempiä kumppanuuksia, jotka luovat synergiaetuja tapauskohtaisemmilla ja rajatummilla alueilla. Yksi esimerkki on Yhdysvaltojen, Suomen ja Kanadan välinen jäänmurtajasopimus ICE Pact. Kylmän sodan tiukkojen blokkien sijaan Yhdysvallat kuvaakin kutomaansa verkostoa ristikkorakenteeksi (latticework), jossa toisiinsa kytkeytyvät, joustavat ja yhtenäisriippuvaiset kumppanuudet muodostavat resilientin verkoston Kiinan valta-asemaa tasapainottamiseksi.

Uuden kylmän sodan polttopisteessä on Taiwan, jonka puolustamisesta on tullut Yhdysvalloille puoluerajat ylittävä ja Ukrainan sotaa kriittisempi prioriteetti. Uhkakuvat ovat ymmärrettäviä: Taiwanin valtaamalla Kiinan asevoimat pääsisivät tunkeutumaan Yhdysvaltojen vuosikymmeniä rakentaman, Japanista Filippiineille ulottuvan ”ensimmäisen saariketjun” läpi globaalille näyttämölle. Samalla Taiwan voisi olla ensimmäinen dominopalikka, jonka luhistuminen tarkoittaisi Yhdysvaltojen laajemman liittolaisjärjestelmän romahdusta ja Kiinan sotilaallista hegemoniaa Itä-Aasiassa.

Uusimpana huolena esiin ovat nousseet puolijohteet. Taiwanilaiset yhtiöt, kuten TSMC, tuottavat ylivoimaisen valtaosan maailman edistyneimmistä puolijohteista. Niiden päätyminen Kiinan käsiin olisi tuhoisaa Yhdysvaltojen nykyiselle johtajuudelle kilpailussa disruptiivisten teknologioiden – erityisesti tekoälyn – hallinnasta.

Sotilaallisen tasapainon kääntyessä Kiinan eduksi Yhdysvallat on havahtunut Tyynenmeren sotilasstrategiansa vanhentumiseen. Lähi-idän ”ikuisuussotien” jatkuessa Yhdysvallat ei juuri ehtinyt päivittää kylmän sodan aikaista malliaan, joka on perustunut lentotukialuksiin ja ilmatukikohtiin. Näitä meheviä kohteita vastaan Kiina on hyvin tietoisesti rakentanut esimerkiksi ballistisiin ohjuksiin perustuvia vastavoimia. Samaan aikaan Kiina on käynnistänyt ennennäkemättömän ydinasevarustelun laittaen epäilemättä merkille myös ydinpelotteen roolin Ukrainan sodassa.

Kun Kiinan sotilaallinen kapasiteetti kasvaa, esimerkiksi Yhdysvaltojen telakkateollisuus ei nykyisellään kykene kilpailemaan Kiinan tuotannon kanssa. Mutta kenties symmetrinen kilpailu ei olekaan välttämätöntä, sillä Yhdysvaltojen asevoimia muovataan nopeasti hajautetumpaan malliin, joka ei perustu lentotukialusryhmien kaltaisiin suuriin keskittymiin ja jossa Kiinan omat laivasto-osastot voidaan asettaa uhanalaisiksi.

Muutosten näkyvintä kärkeä on edustanut merijalkaväki, jota ollaan palauttamassa perinteiseen rooliinsa: liikkumaan joustavasti Tyynenmeren saaristossa tunnuksenomaisilla Osprey-helikoptereillaan ja uhkaamaan sen suojista Kiinan laivastoa esimerkiksi kontteihin pakatuilla risteilyohjuksilla. Samaan aikaan Yhdysvallat tukeutuu teknologiseen johtajuuteensa, erityisesti tekoälyn ja autonomian sovelluksiin. Vuonna 2023 maan puolustusministeriö käynnisti Replicator-ohjelman, jonka päämääränä on tuottaa nopeasti tuhansista edullisista drooneista koostuvia parvia. Muotoutuvan strategian kokonaisuutta kuvaa asymmetrisyys ja Kiinan alueellisen ylivoiman haastaminen Yhdysvaltojen omilla vahvuuksilla.

Joe Bidenin Kiina-strategia on toiminut varsin hyvin, ja se on ajanut Kiinan päivittämään tulevaisuudennäkymänsä Yhdysvaltojen ja lännen vääjäämättömästä romahduksesta. Kiinalaisessa tutkijakeskustelussa etenkin Ukrainan sodan nähdään osoittavan, kuinka tehokkaasti Yhdysvallat kykenee mobilisoimaan kutomansa liittolaisverkon sotilaalliset, taloudelliset ja diplomaattiset resurssit oman ulkopolitiikkansa taakse.

Kiinan oma talouskasvu sen sijaan heikkenee kiristyneen poliittisen ilmapiirin ja demografiakehityksen puristuksessa, ja ennusteet Kiinan noususta maailman suurimmaksi taloudeksi on kaikessa hiljaisuudessa siirretty epämääräisempään tulevaisuuteen. Xi Jinpingin ja Bidenin vuoden 2023 tapaaminen tulkittiin yleisesti Yhdysvaltojen arvovaltavoitoksi, jossa aiemmin itsevarmuutta uhonnut Kiina palautettiin neuvottelupöytään.

Yhdysvaltojen strategia on siis alkanut purra, mutta sen seuraavat askelmerkit ovat marraskuun presidentinvaalien vuoksi hämärän peitossa. Washingtonissa vaalien alla vellovasta tutkijakeskustelusta voidaan kuitenkin hahmottaa demokraattien ja republikaanien Kiina-strategioiden olennaisimmat erot.

Vaikka perinteiseen sitouttamispolitiikkaan ei ole paluuta, demokraatteihin kallellaan olevat tutkijat näkevät yhteydenpidon Kiinaan yhä tärkeänä. Ryan Hassin ja Jessica Weissin mukaan Kiina on pidettävä liberaalin järjestyksen keskeisenä osana, joskin Yhdysvaltojen tulee säilyttää johtoasemansa. Yhdysvaltojen tavoitteena ei voi olla Kiinan eristäminen, sillä se vahvistaisi Kiinan vainoharhaisia mielikuvia ja ajaisi maan varmuudella pystyttämään omaa rinnakkaisjärjestystään. Teknologis-taloudellisiin leireihin ”balkanisoitunut” kansainvälinen järjestys ei ole kenenkään etu, sillä sen myötä ilmastonmuutoksen ja pandemioiden kaltaiset globaalit ongelmat jäävät vaille ratkaisua.

Hassin ja Weissin kaltaisten ”uussitouttajien” tavoitteena on henkiin herätetty liberaali järjestys, jossa kilpailu Kiinan kanssa on ankaraa, mutta sen dynamiikkaa hallitaan. Selkeää loppuvisiota ei kuitenkaan ole, ja uussitouttajat vaikuttavat laittavan toivonsa siihen, että 70-vuotiaan Xi Jinpingin valtakausi Kiinassa päättyy ennemmin tai myöhemmin, jolloin Kiinaan voi tulla uudistusmielisempi hallinto.

Sen sijaan republikaaneja lähellä oleville tutkijoille ulkopolitiikan päämäärä on selvä: Kiina häviää uuden kylmän sodan. Esimerkiksi Matthew Kroenigin mielestä kylmää sotaa ei tule yrittää hallita, vaan se pitää voittaa, mikä tarkoittaa vähintään Kiinan alistamista Yhdysvaltojen johtajuuteen. Ankarimpien republikaanien, kuten Trumpin hallinnon Kiina-strategiasta pitkälti vastanneen Matt Pottingerin mukaan Yhdysvaltojen tavoitteena tulisi olla koko kommunistisen puolueen hallinnon romahduttaminen ja demokratisoitunut Kiina.

Kroenigin ja Pottingerin ajattelu ammentaa suoraan vanhan kylmän sodan opeista, kuten patoamispolitiikan arkkitehdin George Kennanin ajatuksista. Pääesikuvaksi patoajat kohottavat Ronald Reaganin Neuvostoliiton vastaisen politiikan, jossa neuvotteluissa tukeudutaan ainoastaan omaan voimaan. Republikaanitaustaiset tutkijat pitävät demokraattien korostamaa kilpailun hallintaa ja yhteisistä huolenaiheista neuvottelua lähinnä 1970-luvun liennytyspolitiikan toisintona, joka antaa Kiinalle vain peliaikaa vahvistaa itseään uusiin hyökkäyksiin.

• Aatteiden Yhdysvallat käy läpi maan aatehistoriaa, mutta turhan raskaasti, kirjoittaa Pekka Wahlstedt Kanava-lehdessä. kirja-arvostelut

  Miten USA:sta tuli sellainen kuin tuli? Aatteiden Yhdysvallat -kirja käsittelee laajaa aihetta turhan raskaasti

  4 MIN

• Anna-Sofia Bernerin teksti on asiantuntevaa, Teppo Tiilikainen kirjoittaa arviossaan. kirja-arvostelut

  10 haavaa Amerikan sydämessä on ajankohtainen tietopaketti

  2 MIN

On toinen kysymys, millaista Kiina-linjaa presidenttiehdokkaat tosiasiassa noudattaisivat. Kamala Harris luultavammin jatkaisi Hassin ja Weissin kaltaisten tutkijoiden kannattamaa hallittua suurvaltakilpailua, johon varapresidenttiehdokas Tim Walzin Kiina-tausta toisi oman mielenkiintoisen vivahteensa. Suurempi kysymysmerkki on Trump, jonka strategia epäilemättä ammentaisi reaganilaisen kylmän sodan työkalupakista, mutta jonka oma suhtautuminen Kiinaan on ambivalentti. Trump ei ole esimerkiksi osoittanut juuri kiinnostusta Taiwanin puolustamiseen, ja hän voisi hyvinkin uhrata saarivaltion sopivaksi näkemänsä diilin pelinappulaksi.

Nähtäväksi jää myös se, kuinka vahvasti tuleva hallinto pystyy pitämään Kiinan ulkopolitiikkansa keskiössä. Yhdysvallat on siirtänyt strategista painopistettään Tyynellemerelle pian 20 vuotta, mutta konfliktit Lähi-idässä ja Euroopassa ovat toistuvasti vetäneet huomion takaisin. Huomiota kaipaavat myös Yhdysvaltojen kasaantuvat sisäiset ongelmat halvaantuneesta poliittisesta päätöksenteosta vuosittain yli 70 000 amerikkalaista tappavaan fentanyyliepidemiaan.

Kylmän sodan analogian ohessa Yhdysvaltojen nykytilaa voi tulkita myös historioitsija Paul Kennedyn kehittämän strategisen ylilaajentumisen käsitteen avulla. Siinä suurvallan kansallinen voima ei enää riitä ylläpitämään nopeasti laajentuneiden sitoumusten verkostoa. Seurauksena on joko suurvalta-aseman hidas ja vääjäämätön rappio tai jopa sykäyksellinen romahdus. Yhdysvaltojen seuraavalla hallinnolla on edessään kriittinen tehtävä Yhdysvaltojen globaalin johtajuuden ylläpitämiseksi ja liberaalin järjestyksen pelastamiseksi. 

Matti Puranen on Maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkija.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2024. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.