Irakin sodasta 10 vuotta: Tarinat, joita ei saa unohtaa
Irakin sodan alkamisesta on kulunut tänään kymmenen vuotta. Suomen Kuvalehti teki vuosina 2005-2009 sodasta kuusi laajaa reportaasia, joissa kuvattiin sodankäynnin vaikutuksia molempiin osapuoliin, amerikkalaisiin sotilaisiin ja tavallisiin irakilaisiin.
Pelon kadut
”Meidän Bradley-tankkimme ovat aika lailla voittamattomia”, sotilas totesi vuonna 2005, kun SK:n toimittaja kulki amerikkalaisten mukana Bagdadin kaduilla. Hieman myöhemmin tienvarsipommi tuhosi tankin ja surmasi kaksi sotilasta toimittaja Leena Sharman silmien edessä.
Irakin sodassa on arvioitu kuolleen yli 100 000 irakilaista ja 4400 amerikkalaissotilasta. Mutta mitä on sodan arki?
Tienvarsipommit, raketit ja luodit surmaavat ja haavoittavat ihmisiä, olivatpa he siviilejä, sotilaita tai kapinallisia. Vuonna 2007 sotasairaalassa Bagdadissa korjattiin jatkuvan väkivallan jälkiä.
Alla Hannu Lindroosin kuvia sotasairaaloista vuodelta 2004 ja 2007.
Päivät ovat samanlaisia, vain vammat vaihtuvat.
Samassa sairaalassa toimittaja Jari Lindholm näki tuntemattoman amerikkalaisen sotilaan kuolevan. Tienvarsipommi oli räjähtänyt partioauton alla. Lääkintämies nieli kyyneliä:
”Hän oli tajuissaan, mutta sitten…”
194 päivää myöhemmin toimittaja matkusti Yhdysvaltoihin: Philipsburgiin, Montanaan.
”Haluaisitteko, että kerron, kuinka poikanne kuoli?” hän kysyy korpraali Kyle Bohrnsenin perheeltä.
Sodan musertamat
Alla Petri Kaipiaisen kuvia Mosulista vuodelta 2008.
Vuonna 2008 toimittaja raportoi Mosulista, Irakin väkivaltaisimmasta kaupungista, jota amerikkalaiset eivät olleet onnistuneet nujertamaan.
Sota musertaa henkisesti. Suuri osa sotilaista kärsi unettomuudesta. Vain harva uskaltautui taistelustressiklinikalle. Monet jäivät parakin ulkopuolelle taputtelemaan lohtukoiraa.
Irakilaisten viimeinen pysäkki on Ibn Rushidin psykiatrinen sairaala. Siellä kysymyksiin ei ole vastauksia. Diagnoosiin ei ole aikaa.
Ihmiset tuntevat pillerinsä väristä, vaaleanpunaisesta tulee uni, vihreästä tulee iloiseksi. He eivät tiedä, mitä niissä on sisällä. Mutta pillerit ovat parasta, mitä sairaalalla on tarjota.
Kiduttajan taakka
Lääkkeitä syö myös Lynndie England. Lääkärit ovat antaneet hänen vaivalleen nimen: ”traumaperäinen stressireaktio”.
Hänen arkensa Irakissa oli erilaista. Digipokkarit räpsyivät, kun Abu Ghraibin 1A-yksikön vankeja ”pehmitettiin” kuulusteluja varten.
Lynndie esiintyi seitsemässä kuvassa. Hänen mukaansa niissä ei edes näy pahin. Ei pieksäjäisiä, ei pilkkanaurua, ei sormille tallaavia sotilassaappaita eikö kahlittujen alle leviäviä kusilammikoita.
Mutta Lynndie ei kadu tekojaan, ainoastaan valokuvia. Olin väärässä paikassa väärään aikaan, hän selittää uteliaille. Vankilassa hän saa sisarellisia läpsäyksiä selkään: Hyvää työtä. Olisit tappanut ne.
Kuusi tarinaa, joita ei saa unohtaa
”Savu sakenee, ja nyt kuuluu tulitusta ja pauketta. 113 pysähtyy, miehet ryntäävät aseineen ulos. »Pysy siinä», Besselman tiuskaisee mennessään. Häntä vastaan tulee sotilas, joka huutaa: ’Sweeney on kuollut, Manuel palaa tankissa.'”
”Potilas. Vamma. Toimenpide. Letku suuhun, kanyyli suoneen, riekaleet punaiseen pussiin ja pussin suu kiinni. Niin kuluvat tunnit.”
”Valkoinen Ford kääntyi pihatielle. Äiti näki ohjauspyörän takana sotilaan vihreässä palveluspuvussa. Hän tiesi, että hänen poikansa oli kuollut.”
”Nuoret amerikkalaissotilaat oppivat Irakin väkivaltaisimman kaupungin sokkeloissa, että tappamista ei tarvitse harjoitella.”
”Yksi viljeli etelässä kuivaa maatilkkua, kunnes joutui pakenemaan armeijan värväreitä ja meni sekaisin. Toinen ei koskaan toipunut veljensä kidnappauksesta ja pelkää, että auringonpimennys täyttää hänen päänsä madoilla. Kolmas näki 18 vuotta sitten teinipoikana helikopterien ampuvan pakenevia palasiksi ja on siitä lähtien tuntenut päänsä räjähtävän.”
- Kiduttajan taakka: Lynndie Englandin matka Amerikan maaseudulta Abu Ghraibin kidutuskuviin (SK 15-16/2009)
”Yö on musta ja kylmä. Hän haistaa ulosteen, hien ja pelon. Hän yrittää sulkea korvansa, mutta kuolevan huuto tunkeutuu hänen sormiensa välistä. Hän singahtaa hereille. Hän ei tiedä, missä on. Talossa on hiljaista.”