Nyt räjähti! Amerikkalaissotilaiden mukana Irakissa

Irak
Teksti
Leena Sharma
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

SK:n toimittaja ja kuvaaja seurasivat amerikkalaisjoukkojen partiointia Bagdadissa vuonna 2005, kun vastarinta miehittäjiä kohtaan oli kiihtymässä.

Irak
Ansaräjähde tuhosi tankin, ja sotilaat syöksyivät pelastamaan tovereitaan. Kuva Hannu Lindroos.

SK Ylikersantti Crane häviää kivi, paperi, sakset -leikin. Hän kaivaa metallinpaljastimen miehistönkuljetusvaunu M-113:n uumenista. “Ratkaisemme yleensä näin, kumpi joutuu hommiin, yliluutnantti Besselman vai minä, mutta hän voittaa aina – silloinkin kun häviää”, Crane nauraa.

Olemme Irakissa. Sotilaat haravoivat pahamaineista California-tietä Lounais-Bagdadissa, minä seuraan heidän mukanaan muutaman päivän ajan, miten sota edistyy.

Californialla ja sen läheisillä teillä on räjähtänyt parin viime kuukauden aikana kymmeniä tienvarsipommeja, kapinallisten kotikutoisia ansaräjähteitä. Sadan metrin matkalla näkyy kolme valtavaa monttua niissä kohdin, joissa räjähde on lauennut ja repinyt asfaltin kappaleiksi. Avoimet pellot aukeavat molemmin puolin satojen metrien matkalle, taloja seisoo harvakseltaan, kivikasojen ja piikkipensaiden takana vastarintataistelijoiden on hyvä piileskellä.

Tietä partioivat miehet kuuluvat 256. prikaatin kolmannen pataljoonan C-komppaniaan. He ovat olleet Irakissa kolme kuukautta, kaksitoista on saanut haavoituttuaan Purppurasydämen. Kukaan ei ole toistaiseksi kuollut.

“Meidän Bradley-tankkimme ovat aika lailla voittamattomia”, yksi ryhmän miehistä toteaa.

Hän on juuri sulkenut tienristeyksessä olevan pienen puodin – turvallisuussyistä mutta myös siksi, ettei irakilainen kaupanpitäjä ole suostunut kertomaan tietoja, jotka johdattaisivat amerikkalaiset seudulla pesivien kapinallisten jäljille.

“Nämä ihmiset tietävät taatusti jotain, he ovat vain liian peloissaan kertoakseen meille mitään. Californialta löytyi jokin aika sitten kuoliaaksi hakattu sheikki. Hänen rintaansa kiinnitetyssä lapussa luki, että kaikki, jotka tekevät yhteistyötä amerikkalaisten tai Irakin hallituksen kanssa, kokevat saman kohtalon.”

Kohti kaaosta

Ylikersantti Cranen kaivaustyöt eivät tuota tulosta: maan sisältä löytyy vain pala metallia. Hän käärii metallinpaljastimen kasaan. Yliluutnantti Besselman vetelee henkosia kuubalaisesta sikarista. Aurinko porottaa.

Äkkiä maa vavahtaa, jostain läheltä kuuluu valtava jysähdys. En ehdi jäädä arvailemaan, mikä sen on aiheuttanut. Besselman karjuu jo määräyksiä: ajoneuvoihin, let’s go, let’s go.

Sukellan sisälle ja puristan rystyset valkoisina penkkiä, M-113 pomppii kuoppaisella tiellä.

Pian kattoluukusta alkaa näkyä mustaa savua. Besselman huutaa jotain radiopuhelimeen.

Savu sakenee, ja nyt kuuluu tulitusta ja pauketta. 113 pysähtyy, miehet ryntäävät aseineen ulos. »Pysy siinä», Besselman tiuskaisee mennessään. Häntä vastaan tulee sotilas, joka huutaa: “Sweeney on kuollut, Manuel palaa tankissa.”

Sen jälkeen kaikki häviävät näköpiiristäni, ja kuulen vain räiskettä, ammuntaa ja karjahteluita. Ilma sihisee ja risahtelee. Savu käy hengitykseen.

“Tulkaa vittu pois sen läheltä!”huutaa melkein falsettiin kohoava miesääni jossain.

Besselman palaa takaisin ja käskee minun mennä 113:n taakse parempaan suojaan. Syöksyn ylös pää kyyryssä, ja kamala näky pysäyttää minut niille sijoilleni.

Verinen, eloton sotilas makaa vain muutaman metrin päässä. Hänen takanaan on toinen mies, joka irvistää tuskissaan ja jonka eteen lääkintämies on polvistunut. Vähän matkan päässä on kolmas haavoittunut. “Luulen, että hänen reitensä on murtunut”, miehen ylle kumartunut sotilas huutaa.

Helikopterit kiertävät räjähdysalueen yläpuolella kuin valtavat mustat varikset ja puhaltavat hiekkaa ja lastuja silmilleni. “Tämä on elokuvaa”, toistelen mielessäni.

Vähän matkan päässä lähestyy irakilainen auto. “Pysäyttäkää tuo paska”, joku kirkuu. Sotilas ampuu suoraan sitä kohti, auto kurvaa sivutielle.

Tippapussi käteen

Irak
Bradley-tankki ajoi maahan piilotettuun pommiin, ja sen polttoainasäiliö räjähti.

Crane iskee minulle tippapussin kouraan. “Voitko pitää sitä?”

Nyökkään. Pussin letku johtaa mieheen, jolla on leuassa suuri monttu ja haavoja ympäri päätä ja kasvoja. Myös hänen selkänsä on jotenkin vioittunut.

Hän on sokissa, sopertaa uudestaan ja uudestaan: “Oh man, oh man.”

Crane kietoo sideharsoa hänen päänsä ympärille ja puhuu rauhoittavia sanoja: “Pärjäät hienosti. Pääset ensimmäisenä sairaalaan. Kopterit ovat täällä ihan kohta.”

Yksi Black Hawkeista laskeutuukin saman tien. Miehiä nostetaan paareille ja kannetaan sisään. Crane ottaa tippapussin ja antaa tilalle haavoittuneen sotilaan takin. Se on veressä. En tiedä, mitä tekisin sillä, joten vedän sen päälleni.

Besselman tulee kysymään, pysynkö kasassa. Nyökkään, vaikken ole lainkaan varma asiasta. Hän käskee minun mennä takaisin vaunun sisälle. Silloin näen ensimmäisen kerran hävityksen aiheuttajan: Bradley-tankin, joka palaa ilmiliekeissä 30 metrin päässä. Sisällä olevat ammukset räjähtelevät yhä, ja palavia kappaleita sinkoilee kohti taivasta.

Irak
Räjähdyksen seuraus: kaksi miestä kuolee välittömästi ja neljä haavoittuu.

Mykkä mies vaunussa

Kersantti Ashby, jonka Besselman on aiemmin päivällä määrännyt huolehtimaan turvallisuudestani, käskee minun mennä 113:n lattialle suojaan. Rätinä ja pauke voimistuvat taas, en tiedä, ampuuko joku meitä vai onko tankki räjähtämässä uudestaan. Koska tämä loppuu?

Yhtä äkisti kuin alkoikin. Huudot hiljenevät, miehet ilmestyvät kuka mistäkin ja pakkautuvat takaisin vaunuun. Ashby istuu vastapäätä. Hän polttaa tupakkaa ja pyyhkii kyyneleitä. Crane kyyhöttää vieressä täysin äänettömänä. Hänen mykkyytensä on vieläkin ahdistavampaa kuin toisten miesten avoin suru.

Vaunu rymisee takaisin kohti amerikkalaistukikohtaa, jossa olen asunut valokuvaaja Hannu Lindroosin kanssa neljä päivää.

“Mikä tuolla palaa?” kysyy joku.

“Se on irakilaisten tori. Bradleyt jyräävät sitä maan tasalle.”

“Hyvä.”

Suremme ja jatkamme

Illalla alikersantti Andrews, oppaamme leirissä, tulee hakemaan meitä parakeistamme. Hän kertoo, että räjähdyksessä kuoli kaksi sotilasta, toinen heistä hänen 22-vuotias huonetoverinsa kersantti Robert Sweeney. Toinen kuolleista, 33-vuotias ylikersantti Bill Manuel, paloi tankin sisällä pahasti. Hänen ruumiinsa pystyttiin kaivamaan esiin vasta tuntien kuluttua. Kaikki neljä haavoittunutta kuljetettiin Saksaan sotilassairaalaan, mutta heillä ei ole hengenvaaraa.

Voittamaton Bradley oli ajanut suoraan maahan piilotettuun ansaräjähteeseen, ja sen polttoainetankki oli syttynyt palamaan.

“Se oli onnenkantamoinen terroristeille”, C-komppanian komentaja, kapteeni Guidry pudistelee päätään. Sotilaat pidättivät räjähdyspaikan läheisyydestä neljätoista irakilaista, ja Guidry uskoo, että pommin kauko-ohjaimella laukaissut vastarintataistelija oli heidän joukossaan. “Saimme ne paskiaiset.”

Hän kirjoittaa miehilleen lyhyen viestin: kiittää paikalla olleita sotilaita, erityisesti niitä, jotka avasivat palavan tankin takaluukun, auttoivat sisälle loukkuun jääneitä miehiä pakenemaan ja kantamaan haavoittuneet ulos. “Suremme kaatuneitamme ja jatkamme taistelua heidän muistoaan kunnioittaen.”

Irak

Takaisin pääkallopaikalle

Seuraavana aamuna aurinko on piiloutunut, ja puhaltaa kolea tuuli. Olemme matkalla eiliselle sotatantereelle: tarkoitus on haravoida peltoja ja tienvierustoja jalkaisin, etsiä räjähteitä ja mahdollisia asekätköjä. Partiossa ovat uudet miehet, johtajanaan suurikokoinen musta ylikersantti Wider. Tunnelma ei ole maassa, jos ei taivaassakaan, miehet puhuvat eilispäivän tapahtumasta, mutta jo hieman etääntyneeseen sävyyn.

Mukana liikkuva jordanialainen tulkki “Nick“peittää kasvonsa mustalla neuleella heti kun 113 pysähtyy, sillä hänen työnsä on hengenvaarallista. Jokin aika sitten eräs naistulkki löytyi leirin ulkopuolelta surmattuna, ruumiissa 60 luodinreikää.

California-tie näyttää vielä autiommalta kuin eilen. Irakilaismiehen puoti on kiinni, eikä paikallisia liiku missään.

Miehet levittäytyvät pellolle. Seuraan Widerin kannoilla. Tarvomme savessa ja hiekassa, vedän kypärää syvemmälle silmille. Oloa ei lainkaan rauhoita, kun Wider sanoo, että todennäköisesti parhaillaankin kapinalliset tarkkailevat meitä jossain lähistöllä.

“Juokse minkä ehdit!”

Kersantti Parker löytää maasta neljä koloa, jotka näyttävät ketunpesän suuaukoilta. Hän työntää päänsä jokaiseen koloon ja valaisee niitä taskulampulla, mutta ei havaitse mitään epäilyttävää. Jatkamme matkaa.

Juuri silloin ilmassa kiirii taas kova huuto.

“Perääntykää, perääntykää!”

Wider reagoi salamannopeasti:

“Haluan että juokset tuonne sähkötolpalle saakka”, hän osoittaa. “Miehet ovat löytäneet uuden ansaräjähteen, terroristit voivat yrittää laukaista sen.”

Myös 113:t vetäytyvät tiellä taaksepäin. Sotilaat ympäröivät vaara-alueen. Wider nappaa tulkki-Nickin mukaansa ja lähtee lähimpänä sijaitsevaan taloon kuulustelemaan asukkaita.

Paikalle tilataan pommiryhmä.

Salamannopeasti kohonnut jännitys laukeaa tylsään odotteluun.

“Täällähän istutaan kuin tatit. Viimeksi niillä kesti kuusi tuntia tulla paikalle”, kersantti Hightower purnaa.

Miehet vetäytyvät vaunuihin syömään armeijan valmisaterioita. “Taas ne ovat keksineet uuden ällöttävän maun, karibialaista kananpoikaa”, talosta aterioimaan palannut Wider tuhahtaa.

Parker tuijottaa synkkänä sähkötolppia: “Katsokaa nyt tätä paskaa, joka kolmannen tolpan kohdalla on räjäytetty pommi. Kusipäät käyttävät tolppia apuna tähtäämisessä”, hän murisee ja jatkaa: “Meidän pitäisi kaataa kaikki tolpat. Eihän näillä ihmisillä ole muutenkaan sähköjä kuin pari tuntia päivässä.”

Täpärä pelastus

Pommiryhmä saapuu neljän tunnin kuluttua ja tuo mukanaan pienen villakoiran kokoisen kauko-ohjattavan robotin. Se lähetetään kaivamaan pommia esiin. Seuraamme monitorista, miten kone jumpsuttaa eteenpäin asfaltilla.

Pian monitorikuvaan ilmestyy räjähde: se on sisällä valkoisessa pussissa ja siitä lähtee oranssi johto maan sisään. Robotti kiskoo johtoa esiin ja vetää pussia tielle.

Kaivelua ja möyhimistä kestää puolisen tuntia, sitten pommi on valmis räjäytettäväksi. Robotti rullaa takaisin. Miehet menevät pommiryhmän Hummer-auton taakse seisomaan, ja kajauttavat varoitushuudon: “Fire on the hole!”

Kova pamaus. Taivaalle nousee musta savupilvi. Yksi vaara on vältetty.

“Tuntikausien tylsistyminen ja sitten homma on hetkessä ohi. Mutta parempi huomata ne näin kuin ajaa päälle”, Parker sanoo.

Menemme katsomaan räjähdyspaikkaa. Tiessä on valtava kuoppa, ja asfalttiin on levinnyt railo koko tien leveydeltä. “Pommit käyvät isommiksi ja isommiksi. Meidän 113:t eivät enää kestä näitä. Viikon aikana on kuollut 14 ihmistä eli valtaosa koko prikaatimme kuolleista.”

Räjähde oli piilossa sivutiellä, jonne partion vaunut olivat juuri kääntymässä. Jos sitä ei olisi huomattu ja irakilainen laukaisinmies olisi ollut asemissa, olisi tälle partiolle voinut käydä yhtä huonosti kuin eiliselle.

Lapsen suusta totuus

Pommiryhmä poistuu. Kello on puoli viisi, kalpea aurinko laskee taivaanrantaan. Partio suuntaa kuulustelemaan lähitalojen asukkaita.

Ensimmäisessä on kotona vain kolme naista ja pieni poika. Pihalla räksyttää vimmastunut koira. Asunto on avara, kauniisti kalustettu ja vauraan oloinen. Nick kyselee mustan maskinsa takaa Widerin sanelemia kysymyksiä: onko näkynyt mitään epäilyttävää, vieraita ihmisiä, ajoneuvoja, mitään tavallisuudesta poikkeavaa?

Ei, ei, naiset pudistelevat päitään.

“Sano heille, että yritämme auttaa heitä pääsemään eroon terroristeista, mutta tarvitsemme heidän apuaan”, Wider yrittää uudestaan.

Naiset jatkavat päiden pudistelua, mutta pieni poika livauttaa nähneensä outojen autojen liikkuvan tiellä. Äiti yrittää vaientaa pojan, mutta tulkki nappaa tätä saman tien hihasta ja vetää sivummalle juttelemaan. Poika kertoo nähneensä kaksi lava-autoa, joista toisesta purettiin tien sivuun tavaroita ja toisessa seisoi mies tarkkailemassa. Wider antaa hänelle palkkioksi dollarin.

Karkkia, ei kiviä

“Suurin osa irakilaisista on hyviä ihmisiä”, Wider toistaa lauseen, jonka olen kuullut viime päivinä kymmeniä kertoja. Mutta mitä hän ajattelee äskeisestä perheestä tuntuneen, kun hampaisiin asti aseistettu joukko rymisteli sen kotiin ja talloi mutaisiksi kauniit matot?

“Eihän se hyvältä tunnu, mutta yritämme olla kohteliaita ja ottaa paikalliset tavat huomioon: emme yleensä tee kotitarkastuksia perjantaisin, jolloin muslimit viettävät pyhäpäivää, emme puhuttele naisia, jos paikalla on miehiä, jaamme lapsille karamelleja.”

“Jos me annamme heille karkkia, he eivät heittele meitä kivillä”, Hightower puuttuu keskusteluun sarkastisesti.

Kun pääsemme seuraavaan taloon, on jo pimeä. Miehet etenevät yökiikarit päässään ja tarkkailevat ympäristöään vihreässä valossa. Kaksikerroksisessa kalkkikivestä rakennetussa talossa on suku koolla kunnioittamassa vainajan muistoa.

Ruudullisella keffiyeh-huivilla päätään peittävät vanhat herrat ilmestyvät terassille. He esittelevät henkilöpapereitaan ja talossa olevia aseita, joihin heillä on luvat. He vakuuttavat ystävyyttä amerikkalaisille ja Irakin nykyhallitukselle. Lapset pyörivät innoissaan jaloissa, kerjäävät sotilailta kaikkea mahdollista kiikareista hanskoihin. Naiset ovat kokoontuneet yhteen huoneeseen ja kikattavat oven raosta.

“Nämä ovat kunnon ihmisiä, en halua häiritä heitä enempää”, Parker sanoo ja tyytyy vain vilkaisemaan huoneita. Ystävällisestä vastaanotosta huolimatta täälläkään kukaan ei tiedä mitään kapinallisista, jotka kaivavat läheiselle tielle räjähteitä.

Uupumaton sotilas

Partio palaa leiriin kahdentoista tunnin työvuoron jälkeen.

Ajoneuvojen lastauspaikalla ovat vastassa miehet eilisestä ryhmästä. Heillä on nyt edessään yövuoro ja tehtävänään varmistaa, että California-tie pysyy rauhallisena pimeälläkin.

Huomaan joukosta Cranen ja kysyn varovasti, miten hän voi.

“Ok. Tämä on sotilaan elämää”, hän kohauttaa hartioitaan eikä näytä eilisestä ahdistuksestaan enää jälkeäkään.

Yksiyksikolmoset lähtevät liikkeelle, ja Bagdadin yö nielaisee ne sisäänsä.

Juttu on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehden numerossa 3/2005.