Teho-osasto, Bagdad
Haavoittunut amerikkalaissotilas odottaa hoitoa ensiapupoliklinikan pöydällä. Kuvat Hannu Lindroos.
Kolmekymmentä sekuntia.
He istuvat vihreässä pikkutraktorissaan helikopterikentän laidalla ja odottavat. Kaksi nuorta miestä, siniset hoitajanpuvut, jalassa lenkkarit, päässä kypärät.
Kohta niiden pitäisi olla täällä.
Sotamies Bowie Sessions vilkaisee kelloon. Minuutti kulunut.
Rutiini on aina sama. Vastaanottotiskin radio rätisee:
”Kopterit tulossa, arvioitu aika kolmekymmentä sekuntia.”
He nappaavat kypäränsä, pyyhkäisevät hikeä otsalta, tuntevat krampin vatsanpohjassa. Toinen starttaa traktorin, kaveri kipuaa viereen.
Jyrkkä kaarros portista vasempaan, kiihdytys tupakkapaikan ohi kentän laidalle. Keula valmiiksi kohti sairaalaa, moottori tyhjäkäynnille.
Viisi minuuttia. Ei vieläkään mitään.
Sessionsin katse kiertää hiekanväristä maisemaa.
Tuolla, valkoisen sairaalan takana, on henkilökunnan asuntola, jonka katolla kirurgit röyhyttelevät iltaisin sikareita.
Tuolta, palmujen katveesta, kuuluu huminaa, siellä ovat ruumishuoneen kylmäkontit.
Tuolta, Tigrisvirran itäpuolelta Bagdadin keskeltä, kohoaa savupatsas – autopommi tai tykistökeskitys.
Ja nyt tuolta, kopterikenttää ympäröivän konttirivistön takaa, kuuluu tuttu säksätys.
Ensimmäiseksi näkyvät punaiset ristit sysimustien Black Hawkien vatsassa.
Kopterit lähestyvät roottorit jylisten peräkanaa pohjoisesta kanttiinin yli. Ilmapyörteen nostattama roskapilvi sivaltaa hoitajia kasvoihin. Miehet tarttuvat kypäriinsä ja nousevat traktorista betoniesteen taakse odottamaan.
Helikopterin pyörät hipaisevat asvalttia. Ruskeaan lentohaalariin pukeutunut lääkintämies heilauttaa liukuoven auki ja nostaa peukalon pystyyn.
Hoitajat painavat niskansa kyyryyn ja juoksevat läpi puhurin siniset puvut lepattaen. Sotamies Sessions tarttuu paareihin, hänen kumppaninsa menee toiseen päähän.
Miehet kantavat horjahdellen lastinsa traktorin lavalle. Lääkintämies hyppää kyytiin kypärä sylissään. Sessions painaa kaasua.
Potilaasta näkyy huovan alta vain vapiseva, verinen käsi.
Hätätilanteissa sairaalan kirurgit tulevat auttamaan ensiapupoliklinikan päivystäjiä.
Ensiapupoliklinikalla on kaikki valmiina.
Edelliset potilaat on työnnetty sängyissä tietokonekuvaukseen ja sieltä yläkerran leikkaussaliin. Veri on luututtu marmorilattialta, siteet ja letkunpätkät kopaistu roskiin.
Vastaava hoitaja, kapteeni Sophia Li on kirjoittanut tulevan tapauksen perustiedot vastaanoton tussitaululle:
”VBIED. Traumatic amp / RLE.” ”Auto-pommi / oikea jalka irronnut.”
He kantavat paarit huone 1:en. Verho suhahtaa oviaukon suojaksi. Päivävuoron hoitajat tarttuvat huovan reunoihin ja nostavat haavoittuneen tutkimuspöydälle.
Helikopterin lääkintämies kääntyy päivystävän lääkärin, everstiluutnatti Paul Benfantin puoleen.
”… irakilainen poliisi… räjähdys tiesululla…”
”Okei. Tulkki! Tarvitaan tulkki!”
Huopa nostetaan miehen päältä. Vammojen laajuus valkenee Benfantin tiimille heti, mutta kukaan ei sano mitään.
Oikean käden murskaantunut pikkusormi on vaurioista vähäisin.
Vasen käsi heiluu velttona, sillä ranteesta on irronnut nyrkin kokoinen pala.
Oikea jalka on polven alapuolelta kiinni vain parin sentin nahkasuikaleella.
Vasen jalka roikkuu vielä kahden lihassäikeen varassa, mutta iho on jo kalmankeltainen.
”Hänellä on huono päivä.”
”Tarvitaan tulkki!”
Benfanti kohottaa oikeaa jalkaa.
”Sakset, kiitos.”
Nopea nipsaus. Raaja irtoaa.
Joku raottaa punaisen ongelmajätepussin suuta.
Irakilainen poliisi on menettänyt jalkansa autopommi-iskussa.
***
”Mun olis pitänyt olla cowboy…”
Kaksi kerrosta ylempänä leikkaussali 1:ssä seitsemän ammattilaista valmistautuu tehtävään. Skalpellit kilahtelevat, kumisaappaat narskuvat, ja kaiuttimiin yhdistetystä iPodista raikuu countryrock.
Huoneessa on tungosta, sillä potilaan vammojen takia leikkaukseen osallistuu vastuuhoitajan, instrumentoivan hoitajan ja anestesialääkärin lisäksi neljä kirurgia, kaksi raajaa kohden.
”Tohtori Aydelotte, otetaanko saha valmiiksi?”
”Mun olis pitänyt olla cowboy… Tää biisi on soinut mun päässä koko aamun.”
”Tohtori, gigli vai sähkösaha?”
”Otetaan molemmat.”
Hissin kello kilahtaa. Ovet aukeavat kolisten. Poliklinikan hoitajat työntävät irakilaisen sisään ja kampeavat hänet leikkauspöydälle ulosteisilta lakanoilta.
”Hei kiva, olette jo katetroineet.”
”Missä käsivarsituki on?”
”Kersantti Settles, oletko nähnyt käsivarsitukea?”
”Ai käsi säilytetään?”
Potilaan keskiruumis peitetään leikkausliinoilla, siteet poistetaan raajoista, ja sitten alkaa puhdistus. Hoitaja nostaa jalanrepaletta. Toinen hoitaja pyyhkii tynkää puhdistusliuoksella, kunnes iho on kullanruskea. Sen jälkeen vasen käsivarsi lasketaan varastosta löytyneen tukilevyn päälle, ja murskaantunut ranne desinfioidaan.
Majuri Jayson Aydelotte vilkaisee vasenta jalkaa, joka retkottaa pöydällä kuin haljennut proteesi. ”Kaunista.”
”Siitäkö aloitetaan?”
”Ei kai tässä muutakaan.”
Hoitaja ojentaa diatermialaitteen. Aydelotte painaa puikon kärjessä olevan elektrodin lihakseen. Kuuluu vaimeaa sihinää, kun sähkövirta polttaa räjähdyksen silpomaa kudosta irti jalantyngästä.
Leikkaussaliin leviää pistävä katku.
”Mun olis pitänyt olla cowboy… mun olis pitänyt lassota ja ratsastaa… jiihaa…”
Luoti on tunkeutunut keuhkoihin, irakilaissotilaalle on annettu verta, ja hän pääsee leikkaukseen.
***
Niin jatkuu päivä.
Ensiavussa ehditään tuskin siivota pöydät, kun radio rätisee taas. Hoitajat hölkkäävät kuljetustraktorille kypäriään sovitellen, ja pian kuuluu pohjoisesta Black Hawkien äksy pörinä.
Tussitaulun sarakkeet täyttyvät yksityiskohdista. ”GSW abd.” ”IED, shrapnel / face.” ”Ampumavamma vatsassa.” ”Tienvarsipommi / sirpaleita kasvoissa.”
Potilas kuvaukseen, seuraava sisään, taulu puhtaaksi. Nopea hampurilaislounas seisaaltaan, ja seuraavan lentokuljetuksen säksätys kuuluu jo.
Kahdella amerikkalaissotilaalla on iho täplikkäänä kranaatinsirpaleista ja paineaallon sinkoamista pikkukivistä.
Irakilaissotilas sylkee verta vatiin – tarkka-ampujan luoti on mennyt poskesta sisään ja tullut leuan alta ulos.
Iäkkään irakilaisnaisen takaraivossa on ammottava sirpalehaava, mutta nainen jaksaa sähistä solvauksia, kun hoitajat yrittävät riisua hänet tutkimusta varten.
Aulassa veriset luotiliivit ja kiireesti auki ratkotut saappaat kasaantuvat pinoiksi lattialle.
Reikä rintakehässä. Vasen käsi irti. Puhjennut silmä.
Irakilainen sotilas, luoti läpäissyt keuhkot ja ruokatorven.
Tarvitsee punasoluja ja jää-plasmaa. Tila: kriittinen.
Nuori nainen, ikä 27. Luoti tunkeutunut oikean korvan takaa kallonpohjaan. Tajuissaan, mutta oksentaa. Siirretään neurologiseen sairaalaan, jos elää siihen asti.
Potilas. Vamma. Toimenpide. Letku suuhun, kanyyli suoneen, riekaleet punaiseen pussiin ja pussin suu kiinni.
Niin kuluvat tunnit.
Harhaluoti on puhkaissut nelivuotiaan irakilaispojan vatsan.
***
Illan hämärtyessä aukeavat kanttiinin linjat. Broileria ja pastasalaattia kauhotaan muovilautasille. Päivävuoro pääsee kylläisenä lepäämään.
Sairaalan takana ruumishuoneen vieressä huoltomies sytyttää tulen polttouuniin. Työntökärryihin kasatut jätesäkit lentävät liekkeihin. Letkut, siteet, maskit, käsineet, eloton kudos ja pirstoutuneet luut palavat tuhkaksi ja nousevat palmujen välistä savukiehkurana tyyneen ilmaan.
Haju on äitelä, mutta kukaan ei huomaa sitä.
***
Mustat shortsit, harmaa t-paita, selässä rynnäkkökivääri. Vapaavuorolaisen tunnistaa heti.
Työssä hoidetaan potilaita, vapaalla hoidetaan stressiä. Sen he ovat seitsemässä kuukaudessa oppineet.
Jokaisella on oma tapansa. Yksi lenkkeilee kieli vyön alla helikopterikentän ympäri, toinen on koukussa maapähkinävoikekseihin, kolmas paukuttaa pingistä, kunnes käsi on turta.
Instrumenttihoitaja Victor Settles soittaa tarvikevarastossa harsopakkausten keskellä sähköpianolla Beethovenin Kuutamosonaattia.
Vastuuhoitaja Jake MacGregor on juossut joka kuukausi viiden kilometrin kilpajuoksun Saddam Husseinin entisen hallintopalatsin ympäri.
Suurin osa reitistä kulkee nelimetristen räjähdysvallien välissä, mutta yhdessä kohdassa pilkistää muurien takaa pala kaupungin silhuettia.
Se on juoksun kohokohta.
***
Yöllä kaikissa kolmessa kerroksessa palavat valot.
Televisiossa armeijan ostoskanava papattaa tyhjälle käytävälle. Tyhjät paarit kirskuvat lattiaa vasten, kun hikinen lääkintämies raahaa niitä takaisin helikopteriin.
Leikkaussali 2:ssa katkaistaan amerikkalaissotilaan jalka reidestä. Sähkösaha nylkyttää luuta, kunnes tyngän peitoksi on riittävä lihaskieleke.
Kukaan ei sano mitään. IPodista soi U2.
***
Toinen kerros. Pitkä, hiljainen käytävä.
Vastaanotosta oikealle, teho-osaston tuolla puolen, ovat amerikkalaissotilaiden huoneet.
Käytävän toisessa päässä nukkuvat irakilaiset potilaat: naiset, lapset, poliisit, sotilaat ja haavoittuneina kiinni jääneet kapinalliset, jotka on kahlittu sänkyihin silmät sidottuina.
Neljä vuotta sitten, kun sairaalaa vielä kutsuttiin Ibn Sinaksi ja se oli Saddam Husseinin yksityisklinikka, tavallista kansaa ei täällä hoidettu.
Mutta silloin ei ollut sotaakaan.
Vuodepaikkoja on vain 74. Kukaan ei ole täällä pitkään.
Amerikkalaiset jatkavat matkaansa muutamassa tunnissa.
Pintanaarmuilla selvinneet palaavat sotaan hetken levättyään. Vaikeasti haavoittuneet – jalattomat, kädettömät, palaneet ja halvaantuneet – kärrätään yöllä helikoptereihin, lennätetään Bagdadin pohjoispuolella olevaan lentotukikohtaan ja siirretään Saksan kautta kotiin.
Irakilaiset lähtevät aamulla. Heidät pakataan panssaroituihin sotilasambulansseihin, jotka ajavat sairaalaa ympäröivän, tarkoin vartioidun Vihreän vyöhykkeen halki Tarkastuspiste 1:lle. Siellä heidät nostetaan ulos helteeseen piikkilankaesteiden viereen, kärpäset pörähtävät heidän haavoihinsa, ja irakilaiset hoitajat siirtävät heidät ähkien paikallisiin ambulansseihin.
Amerikkalainen vartiomies huiskauttaa kädellään. Ajoneuvot nytkähtävät liikkeelle, ja haavoittuneet katoavat räjähdysvallien välistä Punaiselle vyöhykkeelle, tavallisten irakilaisten sairaaloihin.
Haavoittuneiden omaisuus luetteloidaan vastaanottoaulan lattialla.
***
Vuodeosastoa halkovan käytävän puolivälissä on pöydällä Raamattuja.
Kahvintuoksuisessa huoneessa istuu nuori nainen kirjan ääressä. Väriliitua puristava käsi liikkuu vakaassa kaaressa, ja mansikanmuotoinen talo saa helakan, vaaleanpunaisen pinnan.
Sotamies Kelley Cox on harrastanut värityskirjoja pienestä pitäen. Tässä työpaikassa parasta aikaa Mansikka-Marjalle ja Muppet-vauvoille ovat yöt. Silloin ei kukaan ole irvailemassa, että 23-vuotias näyttää pöhköltä keskittyessään totisena Miss Piggyn kolttuun.
Tuonne vielä, ja tuonne – noin. Hento käsi värittää mansikanlehteä.
Öisin sotilaspastorin avustaja istuu työhuoneessaan pitkiä tunteja odottamassa puhelua ensiavusta. Kun puhelin soi, hän panee liidut ja Mansikka-Marjan työpöydän alalaatikkoon, poimii hyllyltä Raamatun ja kävelee portaat alas huolehtimaan kuolleista.
Hiljaisina hetkinä hän huomaa joskus ihmettelevänsä, miten on tänne päätynyt – millaiseksi maailma on mennyt, kun liikealan ylioppilas löytää itsensä hyvästelemästä ruumispusseja Irakissa.
Kotikaupunki ei ole koskaan tuntunut niin kaukaiselta.
Flomatonissa, Alabamassa on 1500 asukasta, kahdet liikennevalot ja ränsistynyt keskusta täynnä kirkkoja ja bensa-asemia. Kaikki tuntevat kaikki, eikä vastikään eronnut nuori nainen pääse menneisyyttään pakoon. Armeija on Flomatonin nuorille kelpo vaihtoehto, uusi alku.
Rauhallisesti, vielä vähän reunasta.
Mansikkatalon yläpuolelle kuuluu keltainen aurinko. Cox valitsee rasiasta uuden liidun.
***
Puhelu tulee varhain aamulla. Cox kävelee alakertaan. Vainaja on valmiina pöydällä mustassa ruumispussissa.
Nelivuotiasta tyttöä on ammuttu vatsaan. Hoitajat ovat yrittäneet elvytystä turhaan.
Tämä on huono hetki, sen näkee yövuoron kasvoista.
Huoltomies työntää kuolleen takaovesta. Cox astelee kärryjen perässä.
Ruumishuone on kadun päässä.
Sisällä he kääntävät kärryt ympäri. Kun kuolleen kasvot osoittavat kohti Mekkaa, Cox avaa vetoketjun ja asettaa tytön rinnan päälle Koraanin.
”Kaikkivaltias Luoja, anna tämän lapsen vanhemmille voimia…”
Ovi kolahtaa kiinni heidän takanaan. Huoltomies työntää tyhjiä kärryjä, Cox astelee hänen perässään.
Irakilaiset potilaat kuljetetaan aamuuisin ambulanssilla Vihreän vyöhykkeen rajalle, josta irakilaisten sairaaloiden ambulanssit noutavat heidät.
***
Päivät ovat samanlaisia, vain vammat vaihtuvat.
Kukaan ei seuraa uutisia. Jäljet nähdään joka tapauksessa ensiavun pöydällä.
Kun sisään kävelee tyylikäs pukumies vaaleanpunainen paita riekaleina ja kasvot veressä, kukaan ei kysy, mitä on tapahtunut.
Vasta kun miehiä on kymmenen, päivävuorolle selviää, että Irakin parlamentissa vain parin kilometrin päässä on räjähtänyt pommi.
Asiaa ei ehdi pohtia, sillä tutkimuspöydälle on juuri nostettu sätkivä potilas, jonka kasvot ovat korventuneet mustiksi.
Huoneen ulkopuolella jono kasvaa, avunhuudot voimistuvat ja sirpalehaavat vuotavat marmorilattialle.
Seinän vieressä odottaa omistajiaan rivi mustia kenkiä, yhdessä kännykkä, toisessa tukku verisiä dinaareita.
***
Pahinta on toimettomuus.
Joskus he seisovat vastaanottotiskin takana kokonaisen vuoron tekemättä mitään. Ensimmäinen tunti vierähtää vitsaillessa. Sitten ääneen hiipii kireys. He huomaavat vilkuilevansa radiota. Kun kaukaa kuuluu helikopterin surina, heidän lihaksensa jännittyvät. Mutta radiokutsua ei tule, ja tussitaulu pysyy tyhjänä.
Tunnit kuluvat. Lounas on syöty, tutkimushuoneet luututtu kolmasti.
Melkein huomaamatta mieli alkaa laimentaa edellisen kiireen muistoja. Hetken elämä tuntuu erilaiselta – normaalilta.
Sitten he muistavat, missä ovat. Ja odotus jatkuu.
Silti kiirettä ei saa toivoa. Se on kirjoittamaton sääntö. Ei saa edes ajatella: ”Kunpa jotain tapahtuisi.” Eikä kohtaloa saa uhmata. Ei saa sanoa:
”Onpas rauhallinen päivä.”
Varomattomia lausahduksia on liian usein seurannut hätätilanne.
***
Majuri Brian Krakoverin ensimmäinen ajatus on: hän on poikani ikäinen.
Krakover kävelee paarinkantajien perässä tutkimushuoneeseen ja sulkee verhon perässään.
Tunteet on pakko torjua. Päivystävällä lääkärillä ei saa olla pala kurkussa.
Poika on ehkä neljä, laiha muttei kitukasvuinen. Hänen silmänsä seuraavat lääkärin liikkeitä valppaasti. Hän ei itke, mutta kun Krakover koskettaa hänen kyljessään olevaa reikää, hän sanoo: ”Aih.”
Joku on tuhertanut lapsen ruskeaan rintaan tussilla tietoja arabiaksi.
”Lääkintämies, mitä tapahtui?”
”Ajoimme väijytykseen Fadhilissa, sir. Pikkukundi seisoi katolla katselemassa. Kuka tietää, mikä siihen osui.”
”Missä vanhemmat ovat?”
”Äiti ei mahtunut kyytiin.”
Hoitaja työntää pojan käsivarteen kanyylin. Sormeen kiinnitetään pulssioksimetri, jolla seurataan sydämen sykettä ja veren happisaturaatiota. Joku tuuppaa pojan kainaloon leikkiankan.
Krakover tunnustelee haavaa. Luoti on tehnyt vatsaan pienen reiän ja repäissyt ulos tullessaan kyljestä palkeenkielen.
”Näyttäisi nirhaisseen vatsanpeitteitä.”
”Eli kuvataan, ja sitten yläkertaan?”
Krakover ajattelee kolmevuotiastaan. Kun hän palaa Irakista, he menevät Disneylandiin.
”Kyllä. Pakko avata.”
Leikkaussali 1. Hoitaja ojentaa polttoveitsen. Leikkausta säestää suojatakkien suhina.
Pojan vatsa aukeaa nopeasti. Kirurgi työntää molemmat kätensä vatsaonteloon ja alkaa tutkia sisäelimiä yksitellen.
Maksan vasen lohko. Ventrikkelin fundusosa. Flexura lienalis.
Siinä se on.
Veitsi leikkaa ohutsuolesta palan, jota harhaluoti on hipaissut.
Salin heiluriovet tömähtävät auki. Sisään työnnetään samassa tulitaistelussa haavoittunut amerikkalaissotilas, jonka kyljessä on verta tihkuva ampumahaava.
Hoitajat nostavat ison miehen leikkauspöydälle poikaa vastapäätä.
Kirurgit ryhtyvät avaamaan vatsanpeitteitä. Luoti on puhkaissut paksusuolen ja osunut selkärankaan.
Sotilas halvaantuu.
***
Illalla lämmin tuuli keinuttaa helikopterikentän palmuja. Black Hawkien lentovalot luovat valkoisia kiiloja asvalttiin.
Sairaalan väki seisoo rivissä kentän laidalla, päivystäjät sinisissä nutuissaan, vapaavuorolaiset shortsit jalassa.
Kuljetustraktori rullaa surusaatossa ruumishuoneelta kopterin viereen. Traktorin edessä kävelee vakava sotilas.
Kello kilahtaa neljästi pimeydessä. Lähtijä on laivaston mies. Kädet nousevat lippaan.
”Komentaja Philip Murphy-Sweet pois-tuu!”
Saattajat tarttuvat ruumispussin remmeihin. Pussi katoaa helikopterin avoimesta ovesta.
Turbiinien ulina kiihtyy. Pölypyörre sivaltaa katsojia, jotka seisovat ryhdikkäinä asennossa. Piiskaavat lavat nostavat Black Hawkin ilmaan.
Hallintopalatsien takana, Irakin pääkaupungissa, leimahtelevat valoraketit.
***
Potilas. Vamma. Toimenpide.
Tarkista pupillit, tippa suoneen, täytä lomake.
Nopea sätkä tupakkapaikalla, sitten tulee hoppu.
Takaportista kaasuttaa pölyinen Humvee. Ensiavussa kuullaan jo moottorin ulvonnasta, että tulijoilla on kiire. Hoitajat säntäävät pihalle.
Taisteluauto pysähtyy jarrut kirskuen. Panssaroitu takaovi paukahtaa auki. ”Voi vittu! Avatkaa se saatanan ovi!”
Amerikkalaisjoukkueen lääkintämies juoksee Humveen ympäri ja ryhtyy riuhtomaan toista takaovea. Hoitajat yrittävät auttaa, mutta sotilas tönäisee heidät syrjään. ”Painukaa vittuun!”
Lopulta ovi saadaan auki, ja haavoittunutta aletaan kiskoa ulos. Mies on roteva, oviaukko on ahdas, ja paarit kaatuvat. Lääkintämies paiskaa kypäränsä asvalttiin.
”Vittu saatana!”
Paarit sisään, potilas pöydälle, verho kiinni.
Kukaan ei ehdi kysyä, mitä on tapahtunut.
Ilmeet ovat tiukat.
Hoitaja katkoo saappaiden nauhat saksilla. Sotilaan jalat ovat kelmeät.
Kersantti Richard Baldwin nousee jakkaralle pöydän viereen. Kädet päällekkäin, ja elvytys alkaa harjaantuneesti. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…
Lääkintämies nielee kyyneliä. ”Hän oli tajuissaan, mutta sitten…”
Haavoittuneen alta, lantiosta, valuu verta lattialle.
Hoitajat vaihtavat vuoroa. Elvytys jatkuu: viisi, kymmenen, viisitoista…
Painekone työntää verta laskimoon ja saman tien sirpalehaavasta pöydälle.
Sotilas kuolee.
***
Miehet istuvat sairaalan kappelissa vihreillä muovituoleilla kypärät kainalossa, likaisina ja murtuneina.
Mitään ei ollut tehtävissä. Lääkärin sanat ovat rauhalliset ja vakuuttavat.
He nyökkäävät, mutta epäilys jää. Entä jos Humveen ovi olisi saatu nopeammin auki? Entä jos paarit eivät olisi kaatuneet?
Sotilaat nousevat seisomaan. Rynnäkkökiväärit kolisevat luotiliivejä vasten.
Kävellessään ulos he ohittavat kappelin seinille teipatut piirrokset. Amerikkalaiset perheet ovat lähettäneet itse tekemiään ristejä maanmiestensä tueksi.
Yhteen kuvaan on lapsi tekstannut vinolla käsialalla vanhat säkeet:
Amerikka, Jumalaan luotamme
Tyrannien laumoja emme pelkää
Asiamme on oikea
Sen puolesta taistoon käymme
jahka viimeinenkin
vaara, rotu, kasti
joka Vapautta uhkaa
on lyöty.
***
Aamulla taivas on punainen.
Kukaan ei tiedä syytä. Ehkä rankkasade on nostanut maasta pölyä. Ehkä tulossa on hiekkamyrsky. Irakin luonto on oikukas.
Vuodeosaston vastaanotossa pikkupoika makaa selällään nojatuolissa, napostelee minttukaramelleja ja katsoo dvd:ltä Nalle Puhia.
Leikkaushaava vatsassa on arka, seisomaan ei pysty kuin kumarassa.
Sisään kävelee mustiin pukeutunut irakilaisnainen. Silmät havaitsevat pojan. Käsi nousee liikutuksesta suun eteen.
Hoitajat tajuavat heti, kuka nainen on. Tulkki huudetaan paikalle.
Äiti voihkaisee. Itku tulee väkisin.
Poika ei sano mitään, mutta kasvoille leviää virnistys.
”Ottakaa toki hänet syliin”, hoitaja kehottaa.
Tulkki kääntää arabiaksi. Äiti ravistaa päätään.
”Ei ei, hänhän on sairas.”
Nainen silittää lapsen otsaa. Sitten hän peittää jälleen kasvonsa. Tukahtunut ääni kysyy vaikeimman kysymyksen:
”Tuleeko hänestä vielä normaali poika?”
***
Seuraavana aamuna he kävelevät ulos sairaalan etuovesta, mustahuntuinen äiti ja kumarainen nelivuotias.
Vartiokopin jälkeen he kääntyvät vasempaan, kiertävät räjähdysvallin ja astuvat kadulle. Taivas on pilvetön.
He istuvat taksin takapenkille. Kuljettaja käynnistää moottorin.
Poika puristaa sylissään aarretta. Pussissa on värityskirja ja minttukaramelleja.
***
Valkoisen sairaalan toisella puolella, ensiapupoliklinikan vastaanotossa rätisee radio.
”Kopterit tulossa, arvioitu aika kolmekymmentä sekuntia.”
Hoitajat nappaavat kypäränsä. Traktori odottaa takapihalla nokka kohti porttia. Miehet kipuavat etuistuimille, avain kääntyy virtalukossa.
Kentällä helikopterin pyörät hipaisevat asvalttia. Liukuovi avautuu.
Lääkintämies pudistaa päätään, enää ei ole kiire.
Musta muovisäkki tömähtää lavalle. Traktori kaartaa ruumishuoneen eteen. Kylmäkonttien vieressä odottanut lääkäri tumppaa savukkeensa.
Ruumispussin vetoketju vingahtaa auki. Lääkäri katsoo kelloaan.
Hoitaja kirjaa kuolinajan.
Suomen Kuvalehti seurasi sotasairaalan toimintaa Yhdysvaltain armeijan suostumuksella. Ainoat rajoitukset koskivat potilaiden valokuvaamista.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden numerossa 20/2007 sekä sen jälkeen lehdissä The Sunday Times (Britannia), Die Welt (Saksa), La Repubblica (Italia), Visao (Portugali), NRC Handelsblad (Hollanti), NOX (Jordania), La Vanguardia (Espanja), Knack (Belgia), Die Burger (Etelä-Afrikka) ja Ekstra Bladet (Tanska).