Pelon kadut: Amerikkalaissotilaiden mukana Irakin Mosulissa

Irak
Teksti
Jari Lindholm

Viimeinen varmistus. Kersantti Daniel Preston (vas.) ja muut taistelupioneerit rukoilevat ennen yöllistä pomminetsintätehtävää. Kuvat Petri Kaipiainen.

Ennen lähtöä he rukoilevat. Päät painuvat, sormet pusertuvat ristiin. Kivääri kalisee, kun joku nousee seisomaan. Hartaustilana on käskynjakohuone. Natiseva lattia, alumiinituolit. Seinällä kaupungin kartta ja siinä tussilla vedetty viiva, heidän reittinsä.

Toimitus on äänetön. Säestyksenä on ilmastointilaitteen rätinä.

Taivaallinen Isä…

Suojele meitä…

Rukous on lyhyt, pelkkä varmistus. Silmät avautuvat, päät nousevat, ja hetki on ohi.

Ylikersantti tömistelee sisään. Ovesta tuulahtaa dieselin katku. Tuhkanharmaassa aamunkoitossa hehkuvat panssariautojen valot.

Miehet kokoavat varusteensa. Pukeutuminen on automaattista, käsien liikkeitä ei enää tarvitse miettiä.

Sirpaleliivien tarranauhat räsähtävät. Kypärä asettuu siilitukkaiseen päähän. Käsiin tulenkestävät hansikkaat, silmille suojalasit.

Kasvot häviävät sotisovan taakse. Pian he ovat kaikki saman näköisiä.

***

Muurien ulkopuolella on murskaantunutta betonia niin kauas kuin silmä kantaa. Kasojen keskellä luikertelee telaketjujen jäytämä tie. Kaukana häämöttää kaupunki.

Päiväsaikaan pikkupojat heittelevät tässä sotilaita kivillä. Nyt erämaa on autio.

Kadunkulma. Hajalle ammuttu seinä, luodinreikäinen peltiportti, muurinpätkässä mustalla maalattu teksti:

”BUSH KOIRA”

Panssarilasin takaa kaikki näyttää samalta. Sortunut silta, roikkuvat sähköjohdot. Ikuiset montut kadussa, joka jatkuu ja jatkuu.

Sotilaat eivät tiedä, miltä kaupunki näytti ennen sotaa. Eivätkä he enää muista opettelemiaan maamerkkejä, vaikka ovat olleet täällä vasta kolme kuukautta.

He eivät tunne katujen oikeita nimiä, ainoastaan itse antamansa: Toyota, Saab, Nissan, Volvo.

Ja Porsche, jonka kulmauksessa on muinaisessa leikkipuistossa rivi sinisiä keinuja. Siinä heidät on yritetty tappaa monta kertaa.


Vihollisen maalla. Amerikkalainen partio ajaa Länsi-Mosulin vaarallisimpaan kortteliin.

He raivaavat kadut joka päivä, useimpina kahdesti. Ennen tehtävää he kajauttavat taisteluhuutonsa: ”Pioneerit näyttävät tietä!”

Hitaasti, metri metriltä he tutkivat murtuneen asvaltin, liejun täyttämät kuopat, räjähdyskraaterit jalkakäytävissä. Kun pommi löytyy, he räjäyttävät sen, tai se räjähtää heidän päälleen.

Hälventääkseen pelkoaan he puhuvat mikrofoneihinsa henkeä vetämättä. Kun puhe ehtyy, he mutisevat itsekseen tai hyräilevät pätkiä rap-lauluista, joiden alkuperää eivät enää muista.

”Mä mä, se oon mä, just mä mä… Mä oon panssariammus… Mä oon dum dum sarjatulella…”

***

Johtoauto on nähnyt jotain. Puhveli ryhtyy töihin.

Puhveli on neljä metriä korkea ja kahdeksan metriä pitkä. Sitä ympäröi läpipääsemätön panssari, ja sen oikeassa kyljessä on kymmenmetrinen varsi, jonka päässä olevalla haarukalla kaivetaan pommit kadusta.

David Boyette pysäyttää auton. Daniel Preston kääntää ohjaussauvasta, ja teräsvarsi ojentuu kohti epäilyttävää kuoppaa.

”Mä oon panssariammus… Mä oon biologinen ase…”

”Vedä vähän lähemmäs.”

”Mä mä, just mä…”

Missä tahansa voi olla pommi. Kolhuisessa kanisterissa. Tuoreessa kivikasassa kadun keskikorokkeella.

Puhvelin miehet ovat saaneet sirpaleet päälleen niin monta kertaa, että ovat lakanneet laskemasta. Ikkunat ovat hajonneet, renkaat puhjenneet, teräsvarsi revennyt irti. Kun paineaalto iskee, ohjaamo täyttyy pölystä, hengitys salpautuu ja päänsärky alkaa heti.

”Seis. Peruuta.”

Katuojassa on repaleinen lastenistuin. Varsi laskeutuu, ja haarukka puhkaisee pehmusteet.

”Okei. Nosta se ilmaan.”

Preston liikuttaa ohjaussauvaa. Varsi ravistaa istuinta. Vaahtomuovia sataa kadulle.

***

Toyota, Saab, Nissan, Porsche. Edestakaisin autioita katuja.

Kituva basaari. Tunkiolla nököttää lammaskatras. Mustakaapuinen mummo raahaa likaista säkkiä.

Kauppakadulla panssarivaunun telaketjuun tarttuu hedelmälaatikko. Joku juoksee perässä, mutta saattue ei hiljennä.

Puhvelin sisällä kolme silmäparia haravoi autereista aamua.

Otsalla välkkyy hiki. Kypärä painaa päätä. Neljän kilometrin matkaan kuluu kolme tuntia.

Radioon laskeutuu hiljaisuus. Lattialla kolisevat tyhjät vesipullot.

Konekiväärin ohjausruudun alle on joku tekstannut säntillisellä käsialalla:

”IKÄVÖIN & RAKASTAN VAIMOANI & LASTANI”

***

Aamu on polttava. Liikenne pakkautuu tiesuluille. Jossain soi sireeni. Tigrisvirta on mädänhajuinen ja hidas kuin siirappi. Joen itäpuolella löydetään kaduilta päivän ensimmäiset päättömät ruumiit.

Lännessä, poutataivaalla, laukaisee amerikkalainen helikopteri ohjuksen. Suhahdusta seuraa valkoinen vana. Kukaan ei säpsähdä räjähdystä.


Panssarin takana. Odotuksen jälkeen saattue pysähtyy tutkimaan tienvarsipommia.

Tukikohdassa kirjaa kaljupäinen kapteeni tilastoja tussitaululle:

”IED – 1 LN KIA, 2 LN WIA.” Tienvarsipommi, yksi paikallinen kuollut ja kaksi loukkantunut.

Toiseen sarakkeeseen päivitetään automerkkejä: ’98 Nissan. Punainen Mazda. Tämän aamun itsemurhapommittajat.

Sitten tulee lähtö. Liivit niskaan, kypärä päähän, nopea kulaus energiajuomaa ja ulos portista.

Tällä kertaa pikkupojat ovat odottamassa. Kivet kolisevat Humveen konepeltiin. Kolmen auton taistelupartio kaasuttaa läpi liikenteen niin lujaa kuin moottoreista lähtee. Pysähtyä ei saa, paikallaan oleva on helppo maali.

Toyota, Lexus, Volvolta jyrkästi vasempaan.

He ajavat kaupungin katuja tietämättä miksi. Mutta sotilaille riittää syyksi käsky.

Suoran päässä on ruuhka. Johtoauto koukkaa keskikorokkeen yli vastaantulevien kaistalle. Siviilit kurvaavat hädissään kuka mihinkin.

Radiokutsut sinkoilevat sotilaalta toiselle.

”Vasen, vasen, vasen! Mä sanoin vasen!”

”Kookoopesäke, vedä oikeelle!”

”Jeesus, sä melkein ajoit sen päälle!”

Risteyksessä ampuja pysäyttää oikealta tulevat kääntämällä konekiväärin heitä kohti. Tykkitornin hammasrattaat rutisevat.

Kukaan ei uhmaa saattuetta.


Miehittäjiä paossa. Sunniperheen naiset ja lapset säikähtävät amerikkalaisten kotietsintää.

***

Tappamista ei tarvitse harjoitella, sen oppii itsestään.

Santa Féksi kutsutulla tienpätkällä katkenneen sillan kupeessa tuijottaa nuori luutnantti nimeltä Kyle Hoisington panssarivaununsa valvontakameran ruutua. Kuvassa näkyy ihmishahmo, joka juoksentelee kadulla ja kumartuu välillä tutkimaan kuoppia. Näyttö on sumea, mutta Hoisingtonin mielestä mies on epäilyttävä.

Tie on pahamaineinen, siitä on taisteltu monta kertaa. Sitä paitsi aivan vieressä on moskeija, josta laukaistu kranaatti eräänä sateisena keskiviikkona tappoi kersantti Bryant Mackeyn.

Hoisington päättää surmata tielläliikkujan.

Matkaa on 700 metriä, mutta konekiväärin kantama on hyvä.

Kadulla hahmo jatkaa juoksenteluaan.

Hoisington ampuu.

Monitorin vihreässä kuvassa kuolema ei näytä juuri miltään.

***

Useimmiten sota on tylsää.

Joskus miehet istuvat vartioasemissaan toimettomina päiväkausia. ”Hotelliksi” kutsutussa asemassa Tigrisin rannalla likaiset sotilaat pelaavat Unoa ja lusikoivat papumuhennosta. Huoneessa on 16 kerrossänkyä ja jääkaapin päällä raihnainen matka-tv.

Juoksevaa vettä ei ole. Tarpeet tehdään ulkohuussissa.

Kaiken peittää Irakin pöly.

He ovat nuoria. Partahöylä on harvinainen näky. Joukkuetta johtava luutnantti on 23-vuotiaana vanhus. Monet sotivat Irakissa jo toista kertaa, vaikkeivät ole vielä päässeet finneistä eroon. He eivät tiedä Irakista mitään. He eivät ole koskaan tavanneet yhtään irakilaista.

He eivät ole kuulleet Mesopotamiasta, ja Nebukadnessar kuulostaa heistä automerkiltä. Eivätkä he tiedä, kuka heidän vihollisensa on: kapinalliset, terroristit, Osama bin Laden vai Ali Baba ja 40 rosvoa.

Mutta jotkut asiat he tuntevat hyvin: miten sanotaan ”kädet ylös” arabiaksi, miltä haisee palanut liha autopommin räjähdettyä.

He ovat mestareita tappamaan aikaa. Yksi kuuntelee iPodilla death metalia ja laskee mielessään, mihin tällä komennuksella ansaitut 55 000 dollaria kotona Houstonissa riittävät.

Toinen hahmottelee lyijykynällä luonnosvihkoon naispuolista supersankaria, jonka viereen on tekstannut muistutuksen: ”ISOMMAT TISSIT!”

Kolmas harjaa purkamansa kiväärin osia käsiinsä katsomatta: palautinjousi, viritystappi, iskuripiikki… Taskussa hänellä on digipokkari, ja siinä hänellä on kuva 16-vuotiaasta irakilaisesta, joka retkottaa verisenä vetokärryssä.

Hän ampui pojan konekiväärillä moskeijan eteen, koska tämä jakoi kotitekoisia pommeja auton ikkunasta.

Harja liikkuu eestaas. Lukko, alarunko, bufferi.

Silmät katsovat etäisyyteen.


Väsymys. Kapteeni Michael Bowers on viettänyt elämästään kolme ja puoli vuotta Irakissa.

***

Yö on levoton.

Joen länsipuolella räjähdykset eivät ota laantuakseen. Kukaan ei tiedä, mistä ne tulevat.

Itäpuolella taisteluhelikopterin lämpökamera huomaa kolme hahmoa kaivamassa kuoppaa katuun. Helikopteri ampuu ohjuksen, mutta epäillyt pakenevat. Paikalle hälytetään partio. Kun sotilaat astuvat sisään taloon, silmitön tulitus puhkoo yhdeltä kasvot.

Partio vetäytyy ja soittaa apuun panssarivaunun.Kanuunan jylinä kuuluu kilometrien päähän.

***

Tunkkaisessa majoituskontissa Puhvelin kuljettaja David Boyette kääntyilee punkassaan.

Viime aikoina hän on nukkunut huonosti pomminetsintämatkojen jälkeen. Uni on aina sama.

Hän kuulee koputuksen ja avaa oven. Käytävällä seisoo joku, jota hän ei tunne. Hän ei ehdi sanoa mitään. Koputtaja suihkuttaa kaasua hänen kasvoilleen.

Hän herää henkeään haukkoen.


Ratsia. Sunnimiesten Passat näyttää amerikkalaisten mielestä pommiautolta.

***

Tukikohdan ruokala on pitkä kuin tehdashalli. Säihkyviltä tiskeiltä löytyy kaikki, mistä nuoret amerikkalaiset ovat joskus uneksineet. Hampurilaiset, t-luupihvit ja kanankoivet. Lihapullat, murekkeet ja grillilohi. Kirsikkapiiras, Oreo-keksit ja Baskin-Robbinsin suklaajäätelö.

He syövät ikäväänsä, unohtaakseen pelkonsa ja haudatakseen turhautumisensa.

Silti mieltä jäytää ajatus piikkilangan takaisesta maailmasta, jossa sota jatkuu, vaikka he tekisivät mitä.

He hotkivat tacot, wokit ja pasta bologneset. Jälkiruuaksi on täytekakkua. Kahviin kaadetaan vaniljan makuista maitoa. Kun vatsaan ei enää mahdu muruakaan, he löntystävät ruokalan takaovelle, missä kolme nepalilaista siirtotyöläistä ottaa vastaan heidän tähteensä.

Yksi tarttuu lautaseen, toinen kaataa jätteet pönttöön, ja kolmas pyyhkii tarjottimen huolellisesti suu mutrussa.

***

Mäennyppylällä ruokalaa vastapäätä on parakki ja sen edessä kyltti: Taistelustressiklinikka.

Pihalla loikoilee Budge-niminen musta labradorinnoutaja, joka on tuotu New Yorkista sotilaiden lohtukoiraksi. Koiraa saa käydä taputtelemassa, vaikkei haluaisi tavata lääkäriä.

Joskus sotilailta kuluu tunteja, ennen kuin he uskaltautuvat sisään. He saattavat kierrellä parakkia ja istahtaa lopulta silittelemään Budgea sanomatta sanaakaan. Vasta sen jälkeen he ehkä seisahtuvat ovensuuhun.

Kun haastatteluhuoneen ovi sulkeutuu, he kertovat unettomuudesta, koti-ikävästä ja kauhunäyistä, jotka palaavat heidän mieleensä yhä uudelleen.

Pommi-iskussa romahtanut kerrostalo, kuolleet pihalla rivissä.

Parhaan ystävän hajonnut ruumis savuavan Humveen vieressä.

He kertovat tarinansa, ja kun sanottavaa ei enää ole, heille ojennetaan vihreä kortti, jossa opastetaan lievittämään stressiä.

”Hengitä hitaasti ja syvään.”

”Kuvittele paikka, josta pidät.”

He kävelevät ulos ja taputtavat koiraa mennessään.


Kaupungin kuolema. Mosulista on taisteltu viisi vuotta.

***

Hiljainen aamu päättyy väkivaltaan. Tigrisvirran itäpuolella räjähtää autopommi Irakin armeijan kuormurin vieressä. Tulipallo nielaisee vaunun, ja panssaroitu konepelti paiskautuu jalkakäytävälle.

Paikalle sattunut amerikkalainen partio on jo ajamassa pois, kun yksi sotilaista huomaa jotain konepellin alla.

Verinen mytty osoittautuu murskautuneeksi pikkupojaksi. Partio sieppaa pojan mukaansa ja kaasuttaa kohti tukikohtaa.

Poika kuolee sairaalassa.

***

Hautausmaan takana käynnistyy operaatio. Kaupungin vaarallisin alue on tarkoitus eristää, tutkia ja puhdistaa vihollisista. Missä he ovat, siitä kukaan ei ole varma.

Sotilaat etenevät ovelta ovelle. Kadulle jääneet suojautuvat muurin viereen. Ikkunat ovat pimeinä, sähköä on vain pari tuntia päivässä.

Pääkatu on jätteiden peitossa. Autiossa risteyksessä makaa palanut linja-auto. Irakilaiset menevät edellä. Heidän jälkeensä tulevat amerikkalaiset.

Ryhmää johtavalla kapteeni Michael Bowersilla on valkoiset hampaat ja leveä, iloton hymy. Bowers on viettänyt elämästään Irakissa kolme ja puoli vuotta, pidempään kuin 1940-luvun nuoret miehet olivat toisessa maailmansodassa.

Hänen ranteessaan on messinkinen koru muistoksi ystävästä, jonka irakilainen sotilas tappoi viime tapaninpäivänä.

Hän puhuttelee talojen asukkaita riisumatta aurinkolasejaan.

”Mitä teillä on kellarissa?”

Vanha nainen nostaa kätensä. Arabian tavut surahtelevat hampaattomasta suusta.

”Meillä ei ole mitään! Katsokaa itse!”

Talossa on kaksi pientä huonetta. Ainoa kaluste on vaatekaappi.

”Onko teillä aseita?”

”Meillä ei ole mitään!”

Seuraavassa talossa isäntä puhuu taukoa­matta. Viereisessä huoneessa naiset ja lapset itkevät nurkassa.

”Missä auton avaimet ovat? Mitä takakontissa on?”

Kylmät katseet saattelevat amerikkalaisia. Kadulla partioautojen kuljettajat kaasuttelevat hermostuneina.

Bowers kurkistaa jääkaapin taakse ja ravistelee henkareilla roikkuvia kaapuja.

”Mihin te tarvitsette näin pitkää mittanauhaa?”

”En minä…”

”Mikäs tässä on, veritahra?”

Vangit sidotaan nippusiteillä ja talutetaan panssariautoon. Limonadikojun edessä joukko verryttelyhousuisia nuorukaisia tarkkailee tapahtumia ääneti.


Tyhjä hetki. Kersantti Christopher Sherman puhdistaa kivääriään.

***

Illalla nousee pohjoisesta pölymyrsky. Aurinko himmenee ja taivas muuttuu ruosteenruskeaksi. Puuterimainen hiekka tunkeutuu silmiin ja korviin, pysäyttää helikopterit ja jumiuttaa kiväärit.

Jalankulkijat kääntävät selkänsä tuulta kohti. Kasvot katoavat huivien taakse. Tigrisin sillat häviävät pölypilveen.

Pian näkyvissä on enää kaupungin korkein rakennus, Hotelli Mosul, kranaattien silpoma ja vuosia sitten hylätty.

***

”Mä oon panssariammus… Mä oon biologinen ase…”

Pioneerien raivaussaattue jyristää mustassa yössä Toyotaa ylös ja Porschea alas. Puhveli-panssarin sisällä valuu hiki.

Radiossa korpraali Boyetten hyräily sekoittuu kersantti Prestonin jupinaan.

”Aina kun mun mutsi kysyy, mitä se vois lähettää mulle, mä meen lukkoon enkä keksi mitään…”

”Ja heti puhelun jälkeen sun mieleen tulee sata asiaa?”

”Aivan!”

Saattue pysähtyy. Keskellä katua on valkoinen muovikassi. Johtoauto suuntaa valonheittimensä asvalttiin.

Muovikassissa on pommi.

Boyette painaa kaasua. Puhveli rullaa kassin viereen. Muu saattue peruuttaa kauemmas ja sammuttaa valot. Preston kääntää sauvaa. Teräksinen käsivarsi nytkähtää kiinnikkeistään ja ojentuu eteenpäin.

”Varovasti!”

Haarukka hamuaa muovikassia mutta ei saa otetta. Preston nostaa vartta.

”Onko kiinni?”

”Ei!”

Haarukka luiskahtaa kassin alle. Pommi nousee ilmaan.

Boyette veivaa rattia, ja Puhveli kääntyy kohti keskikoroketta.

Käsivarsi laskeutuu ja asettaa kuorman maahan.

Prestonin kädet liikkuvat ohjaimilla, mutta haarukka on tarttunut repaleiseen muoviin.

”Ravista sitä!”

Miehet tietävät kokemuksesta, että pommi on herkkä kosketukselle.

”Ravista!”

”Haluatsä että se pamahtaa?”

Vihdoin kassi irtoaa.

Käsivarsi nousee ylös ja kolahtaa takaisin kiinnikkeisiinsä. Puhvelin takana kuljetuspanssarin takaovi aukeaa, ja pommirobotti rullaa ulos.

Preston pyyhkii hikeä otsaltaan. Boyette riisuu liivinsä ja tyhjentää rakkonsa tyhjään vesipulloon.

Aika mataa.

Robotti asettaa muovikassin päälle räjähdyspanoksen ja taapertaa takaisin. Radiossa pomminpurkuyksikön johtaja alkaa laskea.

”Yhdeksän sekuntia… kahdeksan…”

Boyette kiskaisee kattoluukun kiinni.

”… neljä… kolme…”

Välähdys, jysähdys, ja ohjaamo täyttyy pölystä.

***

Saattue ajaa kohti länttä, kunnes vastaan tulee suljettuja tehtaita ja sen jälkeen pelkkää aavikkoa. He kääntyvät takaisin. Radiossa on hiljaista, puhe loppui pommin räjähdettyä.

Puhvelin diesel vaikeroi. Boyette ja Preston tuijottavat eteensä äänettöminä. Kumpikin arvaa, mitä toinen ajattelee. Pommi löytyi tienpätkältä, jonka he juuri aamulla olivat tutkineet.

Ajovalojen keilassa kaupungin rauniot näyttävät autioilta. Mutta miehet tietävät, että jossain joku tarkkailee heidän taivaltaan.

Toimittaja Jari Lindholm ja valokuvaaja Petri Kaipiainen matkustivat Irakissa kaksi viikkoa maalis-huhtikuussa 2008.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 19/2008 sekä myöhemmin Irish Times -lehdessä.