nostalgia

Taas sitä tarvitaan, talvisodan henkeä

Kun Suomessa kohdataan vaikeuksia, katse kääntyy talvisotaan. Talvisodan henki on rakastettu myytti, johon vedotaan milloin minkäkin kansakunnan ongelman ratkaisemiseksi. Mutta leijuuko se yhä meidän yllämme vai onko se iäksi menetetty?

Teksti
Virpi Salmi
Kuvitus
Tuomas Kärkkäinen

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Talouden talvisota. Otsikko on dramaattinen, mutta ei tekstin alkukaan jää mahtipontisuudessa otsikon varjoon:

”Tilannetta voi osuvasti kuvata talouden talvisodaksi. Meitä uhkaa valtava meistä riippumaton vaara ulkopuolelta ja meidän on taisteltava sitä vastaan yhdessä rintamassa, kaikilla käytettävillä olevilla keinoilla. Tavoitteenamme on sellainen torjuntavoitto, jossa vauriot jäävät mahdollisimman pieneksi.”

Näin suuriin sanoihin innoitti talouden taantuma silloisen valtiovarainministerin Jyrki Kataisen blogissaan kokoomuksen verkkosivuilla. Vuosi oli 2008. Vetävä rinnastus taloustilanteesta ja talvisodasta levisi tehokkaasti mediaan. Taantumasta pääsemiseen tarvittiin talvisodan henkeä.

Talvisodan henki on Suomessa niin rakastettu ja käytetty käsite, että sitä etsiäkseen ei tarvitse mennä yli kymmenen vuoden taakse.

Koronavuosina talvisodan henkeä on puhallettu eloon rokotus- ja rajoitusuutisissa, milloin kaupungin virkamiesten, milloin poliitikkojen tai median suulla.

Toimittaja Saska Saarikoski lainasi Helsingin Sanomien kolumnissaan huhtikuussa 2020 puolustusvoimien komentajaa Timo Kivistä, joka vertasi koronan torjumista ”talvisodan mottitaisteluun”.

Iltalehden toimittaja Lauri Nurmi kirjoitti maaliskuussa 2021 kolumnissaan kansalaisten väsymisestä rajoituksiin: ”Samalla päättyy koronakriisin talvisodan henki eli kansallinen yksimielisyys.”

Ukrainan sota on tehnyt talvisodan hengestä jälleen ajankohtaisen.

”Talvisodan henki on maailmalla hyvin tiedostettu asia, ja Ukrainan sodassa on hyvin samankaltaisia piirteitä”, kommentoi historiantutkija Lasse Laaksonen MTV:lle huhtikuussa. Aamulehdessä talvisodan henkeä kuulutettiin helmikuussa aseavun saamiseksi Ukrainaan.

Miksei talvisodan henkeä voisi puhaltaa kansaan myös nousevan bensanhinnan sietämiseksi: ”Nyt yhdessä rintamassa sitkeyttä ja kestämistä, kansalaiset!” Tai hoitajien palkankorotusvaatimusten hillitsemiseksi: ”Maan yhteinen etu vaatii nyt yhtenäisyyttä eikä itsekkäitä vaatimuksia!”

Banaalia ehkä, muttei mitenkään ennenkuulumatonta.

Talvisodan hengen haikailulla on lähes yhtä kaukainen historia kuin itse sodallakin. Sitä alettiin kaivata jo välirauhan aikana, jolloin kyseltiin, missä on se edellisen sodan henki, kertoo Tampereen yliopiston tutkija Tuomas Tepora. Hän on ­kirjoittanut talvisodan hengestä kirjan Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota (WSOY, 2015).

Tepora on vuosien varrella huvittuneenakin seurannut, minkälaisissa yhteyksissä talvisodan henkeä huudetaan apuun.

”Talvisodan henkeä on käytetty niin poliittisesti oikealla kuin vasemmalla milloin mihinkin tarkoituksiin. Onhan se myös älytöntä, että rauhan ajan ongelmiin kaivataan sota-ajan henkeä”, Tepora sanoo.

Talvisodan henki on vuosien varrella mystifioitunut ja muuttunut kertomukseksi suomalaisten hienoista luonteenpiirteistä. Niin on osittain käynyt sodallekin.

Talvisota on Suomen historian tunnetuimpia tapahtumia. Sen kautta suomalaiset katsovat toista maailmansotaa ja koko maan itsenäisyyttä.

”Talvisota on suomalaisen nationalismin kivijalka. Sillä on yhtä iso rooli kuin suurella isänmaallisella sodalla venäläisille”, Tepora sanoo.

Venäläiset kutsuvat suureksi isänmaalliseksi sodaksi omaa sotaansa natsi-Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa. Siihen on sidottu monia mielikuvia siitä, mitä tämän päivän venäläisyys venäläisille itselleen on.

Mutta mikä on se myyttinen talvisodan henki, joka kaivataan suomalaisessa yhteiskunnassa vielä 82 vuotta sodan jälkeenkin?

Se on yhdistelmä periksiantamattomuutta, yhtenäisyyttä ja uhmakkuutta. Kansaa pelottaa, mutta pelolle ei anneta valtaa. Sen sijaan ollaan uhmakkaita: me näytetään niille.

”Talvisodan aikana kansan keskuudessa syntyi sodan iskulause ’ei tuumaakaan’, eräänlainen aikansa meemi. Ajatuksena oli, että meillä on moraalinen oikeus taistella. Oltiin uhreja, muttei uhriuduttu”, Tepora sanoo.

Oli erikoista, että kansalaiset kehittivät iskulauseen itse, mutta valtion propaganda alkoi levittää sitä kaikkialle.

Sisällissodasta oli talvisodan alkaessa nippa nappa parikymmentä vuotta. Kansa ei ollut yhtenäinen vaan jakautunut kahtia. Kun kriisitilanne alkoi, unohdettiin poliittiset kärhämät ja oltiin pääasiassa yhtä mieltä siitä, että pahaa vihollista vastaan on taisteltava.

Näin tarina kertoo.

”Se ei ole ihan koko totuus, vaan propagandistinen tapa esittää asia. Talvisodan aikana kansan eheytyminen kyllä jatkui, mutta ristiriitoja oli määrätietoisesti alettu lievittää jo 1930-luvulla muutenkin ja sen eteen oli tehty paljon töitä. Oli punamultahallitusta ja muun muas­sa Kansaneläkelaitos perustettiin.”

Teporan mukaan erimielisyydet eivät mystisesti kadonneet, vaan niitä kyllä oli. Sota-aikana vain jätettiin poliittisen vastustajan törkkiminen vähemmälle. Ristiriitojen hautaaminen tarvittaessa on yhä tuttu käytäntö suomalaisille: kun on näitä tärkeämpiäkin asioita hoidettavana.

”Kriisiajalle tyypillistä on, että käperrytään ja haetaan suojaa omasta yhteisöstä. Arjen ristiriidat sysätään syrjään ja eletään hetkessä”, Tepora sanoo.

Sotien jälkeen jälleenrakennettiin, teollistuttiin, rakennettiin hyvinvointivaltio ja ylläpidettiin neuvostosuhteita. Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa hajosi, se vapautti puhumaan sodista avoimemmin, uuspat­rioottiseen sävyyn.

Veteraaneja kiiteltiin huppareissa, ja sodat nousivat uudenlaisen kunnioittavan ihailun kohteeksi. Mannerheimin palvonta kasvoi entisestään.

”Koska Mannerheim oli kuollut, hänen tahtoaan välitti suomalaisille vara-Mannerheim eli Adolf Ehrnrooth,” Tepora sanoo.

Rauhan aikana länsimaassa uutisia plärätessä ei muistu mieleen, että lehdistönvapaus lakkaa heti olemasta maassa, jossa sota alkaa. Tilalle tulee sotapropaganda. Omista tappioista ei kerrota, ettei mieliala masennu eikä vihollinen saa siitä tietoa.

”Talvisodan yhteiskunta oli huhuyhteiskunta”, Tepora muistuttaa.

Huhujen lisäksi talvisodan yhteiskunnassa kukoistivat salaliittoteoriat.

Kansan keskuudessa liikkui vapaaehtoisia mielialatarkkailijoita. Vakoilijoita oltiin näkevinään niin paljon, että poliisi kuormittui ilmiannoista.

Myös epäilyttäviä valohavaintoja tehtiin siinä määrin, että tunnettu meteorologi Vilho Väisälä pantiin selittämään, mitkä valoilmiöt kuuluvat normaalin säähän.

Suomi oli uskonnollinen ja harras maa, jossa kirkolla oli paljon valtaa ja moraalia kyttäsivät niin viranomaiset, järjestöt kuin naapuritkin. Koska toiset olivat sodassa, hauskanpito kiellettiin lailla. Sodan aikainen tanssikielto oli suomalainen erikoisuus, jollaista ei muualla ollut.

”Siihen liittyi ajatus, ettei saa tanssia haudoilla. Piti olla kunnioittava.”

Harras kunnioittaminen yhdistyy suomaisessa mielessä yhä sotien kautta itsenäisyyteen. Sitä ei juhlita rillumareillä.

Jos talvisodan hengestä alkoi modernin Suomen kansan yhtenäisyys, viime vuosina on pelätty, että nyt se on tuhottu.

On murehdittu kansan jakautumista milloin kahtia, milloin eri kupliin tai poteroihin, ja ryhdytty puhumaan hienostuneesti polarisaatiosta. Sillä viitataan karrikoidusti siihen, että toiset kannattavat kotia, uskontoa ja isänmaata ja toiset vihreää vasemmistolaista intersektionalismia.

Sosiaalipsykologi Martti Puohiniemi on tutkinut pitkään suomalaisten arvoja ja niiden muutoksia. Hän julkaisi keväällä Koneen säätiön tukemasta tutkimuksestaan kirjan Suomalaisen arvomaailman muutos, globalisaatio ja ajan henki. Tutkimus kattaa suomalaisten arvomaailman kehityksen vuosina 1981–2015.

”Yhteiskunnallisten tapahtumien ja arvomuutosten välillä on yhteys. Kun yhteiskunnassa sujuu hyvin, arvot samanlaistuvat ja arvokonsensus lisääntyy”, Puohiniemi sanoo.

Kiinnostavaa on, että kaikissa suomalaisissa väestöryhmissä arvot kehittyivät usean­ vuosikymmenen ajan samaan suuntaan ja samanlaistuivat. Kannatettiin liberaalia demokratiaa ja tultiin muutos- ja uudistusmyönteiseksi. Oltiin saman kuplan sisällä.

Mutta vuosituhannen vaihteen tienoilla yhtenäinen arvokehitys pysähtyi. Alkoi Puohiniemen mukaan ”demokratian taantuma”.

Suomalaisten arvot eivät enää jatkaneet yhteistä kehitystä, vaan kehitys jämähti paikoilleen. Uudistusmielisyys lakkasi lisääntymästä.

”Vuoden 2005 jälkeen tuli sosiaalinen media ja globaalit lamat. Maailma alkoi pirstaloitua. Ihmiset seuraavat erilaisia asioita, eikä meillä ole samalla lailla isoja, yhteisiä keskustelunaiheita.”

Yhteiskuntatieteissä puhutaan zeitgeistista, ajan hengestä, jonka kaikki sitä elävät tunnistavat. Puohiniemen mukaan zeitgeistien aika on päättynyt globalisaation ja digitalisaation myötä.

Mutta se ei silti tarkoita, että suomalaiset olisivat henkisesti ja arvoiltaan ajautumassa jonnekin kauas talvisodan hengestä.

”Suomalaiset ovat kuuliaisia protestantteja, jotka uskovat koulutukseen ja viranomaisiin,” Puohiniemi sanoo. Meille tärkeää on turvallisuus, yhdenmukaisuus ja sääntöjen noudattaminen.

Hänen mielestään keväinen Nato-päätös oli tyypillinen esimerkki suomalaisten yhteiskunnallisesta toiminnasta. Mikäli tarvetta on, mieli muuttuu ja päätös tehdään nopeasti.

”On hyvin tyypillisesti suomalaista tehdä nopeita käänteitä. Aikamme pullikoidaan vastaan ja sitten, kun johtaja sanoo, että suu kiinni ja nyt sukelletaan, niin päätökset syntyvät. Ymmärretään, että tätä yhteiskunta tarvitsee.”

Puohiniemi huomauttaa, että normaalisti loputtomasta diskuteeraamisesta tunnettu Ruotsikin omaksui Nato-hakemuksessa suomalaisen päätöksentekotavan.

Ei tuumaakaan! Nykykansalaisen voi olla vaikeaa soveltaa talvisodan hengen slogania, joka ei ole kovin konsensushenkinen. Maailma on monimutkaisempi paikka kuin mitä myyttinen sota-ajan henki antaa ymmärtää.

Herää myös kysymyksiä, että kenen ei pidä antaa tuumaakaan periksi ja mikä on se Suomen yhteinen, epäpoliittinen etu, jonka taakse yhdessä rintamassa ryhmittäydytään. Tästähän saisi hyvän Twitter-kähinän aikaiseksi!

Sosiaalista mediaa ja suomalaisten polarisaatiota tutkinut Kim Strandberg Åbo Akademista muistuttaa, että sosiaalisesta mediasta syntyy harha, että suomalaiset olisivat linnoittautuneet mielipidelokeroihinsa vihaamaan toisiaan.

Hänen mukaansa suomalaiset eivät ole jakautuneet sen enempää kahtia kuin muihinkaan osiin.

”Somessa näkyvät vain äärimmäisimmät mielipiteet, mutta ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista on maltillisia”, Strandberg sanoo.

Tutkimuksessa erotellaan kahdenlaista polarisaatiota, ideologista ja affektiivista. Demokratiassa on aina ideo­logista polarisaatiota, koska demokratiaan kuuluu, että ollaan eri mieltä asioista. Silloin niistä pystytään istumaan samassa kahvipöydässä, vaikka toinen käyttäisikin lehmän- ja toinen kauramaitoa.

Affektiivinen polarisaatio taas tarkoittaa kutakuinkin sitä, että itsestä tuntuu, että on oikeassa ja ne jotka, ovat eri mieltä, ovat niin väärässä, ettei heidän kanssaan voi olla missään tekemisissä.

Yhdysvalloissa ollaan Strandbergin mukaan jo tilanteessa, jossa affektiivinen polarisaatio on huolestuttavalla tolalla. Siellä sitä ovat nimenomaan edistäneet poliittiset puolueet, erityisesti republikaanit.

”Meillä ei ole millään lailla samanlainen tilanne”, Strandberg sanoo.

Hänen mukaansa ”vakavasti polarisoituneita” suomalaisia eli sellaisia, joilla on kiveen hakatut näkemykset ja viha vastapuolta kohtaan, on parisen prosenttia kansasta.

”Polarisaatio on ilmiönä Suomessa tosi pieni, mutta sosiaalisesta mediasta nousee helposti kärjistynyttä materiaalia julkisuuteen.”

Huonosta keskustelukulttuurista Strandberg on kyllä vähän huolissaan. Tosin ennen sosiaalista mediaa osa suomalaisista oli luultavasti aivan yhtä huonotapaisia suustaan, mutta se ei tullut samalla lailla julki.

Sosiaalisessa mediassa taidettaisiin kaivata vähän talvisodan henkeä.