Hengittäkäämme syvään, muttei hallitsemattomasti
Kollektiivinen pelko saa ihmiset tuntemaan vahvaa yhteyttä.
Koronakeväänä olemme eläneet henkeä pidätellen. Hengitys on merkki elossa olemisesta. Se on sujuessaan huomaamatonta. Uloshengitys, pieni tauko ja sisäänhengitys tapahtuvat itsestään. Pelottavin on tauko, tyhjä kohta. Jatkuuko hengitys vai pysähtyykö se lopullisesti? Koronakeväänä olemme olleet yhtey- dessä taukoon. Sen tuoma tyhjyys on tuonut pelon taudista, jota kukaan ei tunne.
Kun hengitys salpautui, ihmiset haalivat vessapaperia. Paniikissa palaamme primaaritarpeisiin: hengityksen säätely, ravinnon saanti ja suolen toiminnan hallinta. Pelkäsimme ruoan loppuvan. Uutisissa esitettiin kuvia tyhjistä hyllyistä, ja ostimme lisää. Häpeä hädän kokemuksesta hiipi mieleen. Saalis kätkettiin kaappiin, koettiin hetkellistä sisäistä tyytyväisyyttä ja rauhaa. Kauhun tunteiden säätely lipsahtaa herkästi toiminnaksi – eikä aina niin järkeväksi.
Korona vaikeuttaa hengittämistä. Pelkäsimme kenties joutuvamme hengityskoneeseen toisten armoille. Tyhjyys on kuin viesti väliaikaisuudestamme, kuoleman vääjäämättömyydestä. Ilman tarkkaa tietoa koronan käyttäytymisestä olemme kehittäneet fantasioita tiedon korvaajaksi. Olemme eläneet sisäisten kauhujen kanssa, jokainen omanlaistensa.
Hengittämisestä tuli vaarallista. Pisaratartunnan uhka oli ja on todellinen. Pyrimme toisen kohdatessamme suuntaamaan olemuksemme ja hengityksemme toisaalle. Myös katseemme suuntautui sivuun, yhteys toiseen vaikeutui. Olimme mahdollinen vaara toisillemme. Aiemmat traumat aktivoituivat. Perusturvallisuuden tunnetta horjuttava pandemia todisti, että pelkoon on aihetta.