Mustan mullan duunarit
Ukrainalaisen Alona Ishchenkon mies katosi rintamalla 4. syyskuuta 2022. Nyt Ishchenko etsii vakituista työpaikkaa. Se on ainoa keino jäädä pojan kanssa Suomeen.
16
MIN
Alona Ishchenko kiertää valtavaa pihaa ympäri. Tuolla on kuusiaita, itse istutettu. Tuolla on myrskyn repimä kasvihuone, muovit olisi korjattava. Ja nurmikkoa, sitä on niin paljon, että ruohonleikkuu käy työstä.
”Tämä talo oli mieheni unelma.”
Vitalii Ishchenko oli tehnyt kaupat ruskeatiilisestä omakotitalosta lokakuussa 2021. Kolme makuuhuonetta, ulkoterassi ja autotalli, saunakin, josta tosin puuttui kiuas. Rauha oli rikkumaton Laitilan keskustan kainalossa.
Helmikuun 25. päivänä 2022 Vitalii ilmoitti lähtevänsä sotaan.
Päivää aiemmin Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, heidän kotimaahansa. Älä lähde, Alona rukoili. Älä jätä minua selviytymään yksin asuntolainan ja pienen poikamme kanssa. Mikään ei kääntänyt Vitaliin päätä. En halua, hän selitti, että poikani kysyy vuosien kuluttua: Missä olit, kun Venäjä tuhosi Ukrainaa?
Alona auttoi aviomiestään pakkaamaan repun.
Maaliskuun ensimmäisen päivän aamu sarasti, kun Vitalii käynnisti hopeanvärisen Škodan ja kaasutti omakotitalon pihasta.
Samaan aikaan pieneen 8 500 asukkaan varsinaissuomalaiseen kaupunkiin saapui satoja pakolaisia sodan jaloista. Eniten naisia ja lapsia, usein vain matkalaukku ja asiapaperit mukanaan.
Äkkiä elämä oli järjestettävä alusta: asunnot, vaatteet, ruokaa, kodin tarvikkeet.
Kaikki tarjosivat apuaan, kaupunki, yhdistykset, yritykset, maatilat ja yksityiset ihmiset. Kuten muuallakin Suomessa, laitilalaiset samaistuivat ukrainalaisten hätään. Muisto talvisodasta, puna-armeijan hyökkäyksestä, ei ollut unohtunut.
Laitila ei ollut kansainvaelluksen määränpää sattumalta. Ennen sotaa kaupungissa oli asunut toistasataa ukrainalaista. Nyt heidän sisaruksensa, serkkunsa, ystävänsä ja tuttavansa lapsineen pyrkivät sinne, missä oli jotain tuttua.
Kauan paikkakunnalla asunut Viktoria Hulenko perusti Laitilan ukrainalaiset -yhdistyksen. Sen kuoro- ja tanssiesitykset tulivat laitilalaisille tutuiksi, samoin ukrainalaiset leivonnaiset. Rahaa kerättiin rintamalle.
Oma kulttuuri toi myös turvaa. Oli jotain, josta saattoi olla ylpeä vieraassa maassa.
Valtaosa pakolaisista oli kotoisin keskisestä Ukrainasta, parisataa kilometriä Kiovasta etelään sijaitsevalta Tšerkasin alueelta, jota halkoi Dnepr-joki.
Kun sota alkoi, oli kuin pala etelän aroa olisi siirtynyt kivisille pelloille pohjoiseen.
Vihreä maisema levittäytyy lakeuden yli. Kuivatettua Valkojärveä ei voi verrata Tšerkasin rehevään, paksuun tšernoseemiin, mustaan multaan, mutta nämä pellot ovat Laitilan viljavimpia.
Kaksi ukrainalaista naista kitkee satoja metrejä pitkiä kesäkurpitsapenkkejä.
Pellon reunalla tähyää mies kuulokkeet päässä. Ihor Yavorskyi tuli 20 vuotta sitten, aluksi kesäksi mansikkatilalle. Ukrainalaisia kausityöläisiä muutti pysyvästi Laitilaan, kun tehtaasta järjestyi paremmin palkattu työ. Myös Yavorskyi jäi, työnjohtajaksi Mikolan maatilalle.
Viileät kesät miellyttävät. Ukrainassa paahde on niin ankara, että jättimäisillä pelloilla ei voi ahertaa iltapäivisin. Aurinkoa kyllä kaivattaisiin näillekin leveysasteille. Yavorskyi viittoilee valkoisenaan hulmuaville pelloille.
”Kurpitsat tykkäävät lämmöstä, siksi ne on peitetty harsoilla.”
Mikolan tilaa ympäröi ukrainalainen kupla. Yavorskyin 28 alaista ovat maanmiehiä ja -naisia. Työ sujuu, kun on yhteinen ukrainan kieli ja kulttuuri. Isäntäväen kanssa työnjohtaja puhuu englantia, tärkeät työsanat, kuten peruna, lapio ja harso, hän osaa suomeksi.
Laitilassa vuosia asuneet pakolaiset tekevät sesonkitöitä maataloudessa. Mutta Mikolan tilan kausityöläiset ovat saapuneet sodan keskeltä Ukrainasta.
Lähes kaikki EU:n alueella oleskelevat ukrainalaiset saavat tilapäistä suojelua. Status takaa poikkeuksellisen vapauden. Töitä voi tehdä heti millä tahansa alalla, ja kotimaahan voi palata ja sieltä poistua. Myös maatalouden kausityöläisten elämä on helpottunut. Ei lupabyrokratiaa eikä maksuja, ei aika- eikä työpaikkarajoituksia.
Laitilassa tilapäiseen suojeluun on rekisteröitynyt reilut 700 ukrainalaista. Kuinka moni heistä asuu läpi vuoden, ei kukaan tiedä.
Kaupungin Shellillä pysähtyy Baltic Tourin busseja, jotka sukkuloivat viikoittain Suomen ja Ukrainan väliä. Keräystavaroita kulkee rintamalle, tuttuja makuja unikonsiemenistä kirsikkahilloon paluukyydissä. Kotimaassa käydään sukulaisissa, puolisoiden rintamalomilla ja hautajaisissa.
Mikolan tila hiljenee talveksi.
”Kaikki naiset palaavat Ukrainaan”, Yavorskyi kertoo. ”Mutta on miehiä, jotka jäävät tänne.”
Aihe on arka, myös Laitilassa. Takaisin ei pääsisi, sillä täysi-ikäiset miehet eivät saa poistua Ukrainasta. Vain ne, jotka on vapautettu palveluksesta vamman takia, uskaltavat palata kotiseudulle.
Mikolan tilalla on enää kuusi miestä kausitöissä.
Myöhään kesäiltana Laitilan pääraitti, Keskuskatu, on vaipunut horrokseen. Uneliaan tunnelman särkee vain mopopoikien kortteliralli.
Päristelijöiden joukossa on myös ukrainalaisia teinejä. Jotkut rassaavat jo autojaan ja ajavat 17-vuotiaan poikkeusluvalla. Nuoremmat lapset pelaavat kesäisin jalkapalloa ja talvisin lentopalloa. On ukrainalaisia poikia hakeutunut myös painimolskille, mutta kansallispeli pesäpallo on jäänyt etäiseksi. Ehkä hyväkin, niin paljon kentällä kuollaan ja haavoitutaan.
Kolmen sotavuoden aikana useimpien pakolaislasten arki on mullistunut.
Koulujen ja päiväkotien ovet avautuivat nopeasti. Päivissä oli rytmi ja turvallisia aikuisia, jotka suojasivat julmilta sotauutisilta. Silti ensimmäinen vuosi oli raskas. Osa oppilaista kävi myös etäkoulua Ukrainaan. Oli vaikea tottua siihen, että välitunnilla piti mennä aina ulos. Hernekeitto ja makaronilaatikko maistuivat oudolta.
Ja suomen kieli. Miten vaikeita sijamuodot ja kaksoiskonsonantit ja -vokaalit olivatkaan!
Ajan mittaan moni oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta suomen puhuminen, se pelotti. Vaikka ymmärsi paljon, ei pystynyt vastaamaan. Lopulta ääneen lausutut sanat yhdistyivät lauseiksi, yleensä sitä nopeammin, mitä nuorempi lapsi oli.
Suomen kieli oli kuin ankkuri, joka alkoi juurruttaa nuoria ukrainalaisia Laitilaan.
Mansikkaa, pensasmustikkaa ja hernettä.
Nuori nainen kirjoittaa sateen kastelemiin myyntitauluihin marjojen nimet ja hinnat. 17-vuotias Tetiana Maliuk on neljättä kesää Rantamarjojen tilalla töissä. Marjoja hän myy ensimmäistä suvea, tänään Laitilan S-marketin edessä.
Maliuk säästää rahaa, mutta ei itselleen. Isälle uusi kännykkä, äidille nahkainen olkalaukku.
”Ne ovat syntymäpäivälahjoja.”
Hän vieraili seitsenvuotiaana Laitilassa, kun isä oli kausitöissä. Pikkutytön unelma oli käydä koulu loppuun Ukrainassa ja hakea sitten suomalaiseen yliopistoon. Sota aikaisti suunnitelmia. Hän kulkee omalla autolla Uudenkaupungin lukiossa.
Yliopisto on yhä tavoite, opiskella graafista suunnittelua.
Suomi sujuu, silti suullinen taito huolettaa. Läheisimmät ystävät ovat ukrainalaisia, myös poikaystävä. On vaikea murtaa kielimuuria suomalaisten kanssa, kun puhuminen jännittää.
”Teen paljon virheitä, ja se tekee minut surulliseksi.”
Tulevaisuus on ajatuksissa joka päivä. Huoli Ukrainasta ei hellitä, silti Suomi on uusi kotimaa. Isän ja äidin tilanne on toinen. He puhuvat vähän englantia, suomea muutamia sanoja. Ei harrastuksia, vain työtä päivästä toiseen.
”Vanhempani ovat asuneet yli 40 vuotta Ukrainassa”, Maliuk sanoo.
”Tiedän, että he haluaisivat palata sodan jälkeen.”
Laitila on merkillisen kansainvälinen kaupunki Turun ja Rauman välissä. Toistakymmentä kansallisuutta, yli tuhat vieraskielistä, 13,5 prosenttia asukkaista.
Ukrainalaiset ovat selvästi suurin ryhmä. Kiertoajelu paljastaa, että he ovat maatalouden työmuurahaisia. Heitä on kaikkialla: marja- ja vihannespelloilla, kananmunia tuottavilla tiloilla, vihannes- ja munapakkaamoissa. Ahkeria, tunnollisia ja oma-aloitteisia. Sellaisina ukrainalaiset tunnetaan työntekijöinä.
On heitä myös kasvihuoneissa.
Victorian puutarhalla kukkia hoitaa Alla Hrydiushko. Kasvihuoneessa numero yksi hehkuvat pelargoniat ja begoniat punaisen eri sävyissä.
”Sieluni iloitsee, kun näen, miten pienistä taimista on kasvanut kauniita kukkia.”
Hän hymyilee, mutta silmissä asuu suru.
Alla Hrydiushko saapui Laitilaan kesäkuussa 2024. Hän rekisteröityi tilapäiseen suojeluun ja pääsi vastaanottokeskuksen asiakkaaksi. Vastaanottokeskusta kaupungissa ei ole, vaan perheet asuvat yksityisissä asunnoissa, myös Hrydiushkon perhe.
Kun ensimmäinen vuosi on ohi, koittaa valinta: jäädäkö vastaanottopalvelujen piiriin vai hakeako kuntalaiseksi, Laitilan asukkaaksi?
Kaupungin ukrainalaisista pakolaisista yli puolet, noin 400, on yhä valtion vastaanottojärjestelmässä. Arki on turvattua toimettomanakin. Saa vastaanottorahaa, pääsee lääkäriin ja tulkki auttaa kielen kanssa.
Vaihto valtion huolenpidosta laitilalaiseksi on valtava loikka. Se patistaa suomen opiskeluun, sillä niin Kelassa kuin kaupassa on selvittävä yksin. Muutos on myös henkinen hyppy: odotanko vain paluuta Ukrainaan vai alanko kuntalaisena kotoutua Laitilaan?
Alla Hrydiushko ei ole vielä päättänyt hakea laitililaiseksi.
Aiemmin maahan saapuneella aviomiehellä on pysyvä työ. Poika on oppinut suomea ja opiskelee sähköalaa. Hänen kausityönsä puutarhalla päättyy pian. Uusi pesti on haussa. Mutta työstä on kilpailua, jopa kausityöstä, niin paljon ukrainalaisia on pikkukaupungissa.
Sota on repäissyt Allan maailmaan kuilun.
Suomessa hän kastelee kukkia. Ukrainassa oli hyväpalkkainen työ kirjanpitäjänä arvostetussa firmassa. Tuntuu kuin olisi kiivettävä Himalajalle, jotta saavuttaisi saman aseman. Opiskeltava kieli alusta, kouluttauduttava vuosia entiseen ammattiin.
Silmäkulmat kostuvat kyynelistä. Ei ole suunnitelmia, ei ole vastauksia kysymykseen: Mitä aiot tehdä tulevaisuudessa?
”Elämäni on tauolla”, Hrydiushko sanoo. ”Ukrainassa kaikki oli niin hyvin ennen sotaa.”
Laitila tunnetaan kananmunistaan, sitä ei voi olla huomamatta vehreässä kaupungissa. Jääkiekkoa pelataan Kukko-Areenassa, pitsaa ja kebabia syödään Kukonkulmassa ja paikallisessa panimossa pannaan Kukko-olutta.
Maausko on vahvaa.
Maatilat, jotka ovat jatkaneet EU-aikana, ovat laajentaneet. Lisää kanoja, mansikkaviljelyksiä ja vihannespeltoja. Sinne tänne nousee uusia kone- ja varastohalleja.
Laitilan ja Tšerkasin alueen liitto on ollut win-win. Tilat ovat saaneet satoja tekijöitä kausitöihin, jotka eivät kiinnosta suomalaisia. Ukrainalaiset ovat ansainneet kesässä enemmän kuin kotimaassa koko vuonna.
Arviolta viidennes Ukrainan kansasta elää diasporassa ympäri maailmaa. EU-maissa oleskelee 4,3 miljoonaa ukrainalaista pakolaista, heistä Suomessa vajaat 50 000.
Pian kotimaa haluaa heidät takaisin.
Ukrainan toiveissa on saada neljä miljoonaa kansalaistaan takaisin, jälleenrakentamaan taistelujen runtelemaa maata. On arvioitu, että yksin maataloudesta puuttuu miljoona työntekijää. EU on luvannut tukea taloudellisesti pakolaisten paluuta.
Mutta se on ainoa asia, josta EU:ssa vallitsee yksimielisyys. Myös Laitilan ukrainalaiset ovat eläneet pakolaisuuden ja paluun välitilassa.
Kuin sakeassa sumussa, jolle ei näy loppua.
Tilapäisen suojelun direktiivi säädettiin EU:ssa eräänlaiseksi hätävälineeksi vuonna 2001.
Direktiivi otettiin ensi kerran käyttöön vasta, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022. Kun ukrainalaiset saivat oleskeluluvan automaattisesti, vältettiin jäsenmaiden vastaanottojärjestelmien kuormitus ja pitkät, vuosia kestävät käsittelyajat.
Direktiivissä on ehdoton perälauta: tilapäinen suojelu voi kestää korkeintaan kolme vuotta.
Sittemmin EU on jatkanut poliittisin päätöksin tilapäistä suojelua vuosi kerrallaan. Uusin takaraja on maaliskuu 2027, kaksi vuotta yli direktiivin enimmäisajan. Oikeusoppineet ovat kutsuneet tilannetta ”oikeudelliseksi limboksi” ja ”lakitieteelliseksi alkemiaksi”.
Ukrainalaiset eivät tiedä, millä ehdoin voi jäädä uuteen kotimaahan sodan päätyttyä. Tuleeko heille räätälöity uusi oleskelulupa vai muuttuvatko pysyvän oleskeluluvan ehdot? Vuodesta toiseen venyvä epävarmuus hidastaa kotoutumista.
Osa EU-maista on tehnyt kansallisia päätöksiä. Puolassa vuoden tilapäisen suojelun jälkeen voi hakea kolmen vuoden oleskelulupaa. Tšekki myöntää kahden vuoden kuluttua pysyviä oleskelulupia tietyin ehdoin. Voi käydä niin, että jäsenmaiden sooloilut johtavat muuttoliikkeeseen maihin, jotka tarjoavat parhaat edut.
EU-komissio on ehdottanut jäsenmaille yhteistä exit-strategiaa. Poliitikkojen papereissa on ollut tosin toistaiseksi vähän konkretiaa.
EU:n Ukrainan erityisedustaja Lodewijk Asscher on ideoinut jälleenrakennuslupaa. Sen turvin voisi liikkua Ukrainan ja pakolaismaan väliä kymmenen vuoden ajan. Tilapäiseen suojeluun perehtynyt tutkija Meltem İneli Ciğer on ehdottanut EU-lupaa, jossa lievennettäisiin asumisajan ja toimeentulon vaatimuksia pysyvälle oleskelulle. Mikään malli ei ole ongelmaton, ei vähiten lakiteknisten kiemuroiden takia.
Aika tekee tehtävänsä. Mitä kauemmin sota kestää, sitä useampi ukrainalainen haluaa jäädä, myös Laitilassa.
Koneiden pauhu hyökyy hallissa. Multaiset perunat muuttuvat Ukrainan lipun keltaisiksi, kun ne liikkuvat liukuhihnoilla pesun jälkeen. Hihnojen vieressä seisovat perunoiden lajittelijat kuulosuojaimet päässään. Yksi heistä on Pavlina Ahafonova.
Hän vaihtaa vuoroa lennosta. Pitkä päivä jalkojen päällä ei väsytä.
”Kymmenen tuntia, so what. Voin työskennellä pidempäänkin, neljätoista tuntia.”
Ahafonova on ukrainalaisen maataloustyöntekijän arkkityyppi. Akateeminen koulutus, esikouluopettajan ja kokin ammatit, kausityöläinen Suomessa ennen sotaa. Paettuaan poikansa kanssa sotaa Laitilaan hän etsi heti töitä. Käväisi sipulipellolla ja autotehtaalla, kunnes löysi työpaikan täältä, Kasvimaan vihannespakkaamosta.
”Miksi odottaa valtion tukea, jos on kaksi jalkaa ja kättä ja osaa vähän englantia?”
Hän on päättänyt, että ei palaa. Hän ikävöi vanhempia ja ystäviä ja rakastaa kotimaataan, totta kai. Mutta Ukraina tuntuu vaaralliselta, myös rauhan tultua. Ihmisillä on paljon aseita kodeissaan, ja aikanaan rintamalta palaa sodan rikkomia miehiä.
Äkkiä ääni sortuu, silmät kastuvat. On niin vaikea pukea sanoiksi entistä elämää, kuvata kotiseutua, jonne jäi puolet sielusta.
”Mutta haluan elää, en vain selviytyä.”
Elämän kivijalka rakentuu Laitilaan. On rivitaloasunto ja uusi ukrainalainen aviomies. On luonto lähellä, sieni- ja marjametsät. On läheisiä ystäviä, työkaverit kuin suuri perhe. Ja on pikkukaupungin levollinen arki, lukitsemattomia ulko-ovia ja polkupyöriä.
Työ vihannespakkaamossa on vakituinen ja ympärivuotinen. Siksi Ahafonova on voinut siirtyä tilapäisestä suojelusta työntekijän oleskeluluvulle.
Tie pysyvään oleskelulupaan Suomessa on kuitenkin pitkä ja kivinen.
Sisäministeriön näkemys on yksiselitteinen.
Ukrainalaiset eivät voi siirtyä automaattisesti tilapäisestä suojelusta pysyvään oleskeluun. Tilapäisessä suojelussa kertyneitä vuosia ei hyvitetä pysyvään oleskelulupaan laskettavassa asumisajassa. Sodan jälkeen ukrainalaiset eivät nauti erityiskohtelua, vaan he voivat hakea pysyvää oleskelulupaa esimerkiksi työn perusteella.
Juuri pysyvän oleskeluluvan ehdot ovat kiristymässä.
Jatkossa vaaditaan yleensä kuuden vuoden yhtäjaksoinen oleskelu. Ennen luvan myöntöä on oltava kahden vuoden työhistoria, eikä sen aikana ole saanut turvautua sosiaalitukiin kolmea kuukautta kauemmin.
Kun laskee pakolaisvuodet, ukrainalaisten olisi asuttava Laitilassa jopa yli kymmenen vuotta. Pitkän talven työttöminä sinnittelevät kausityöläiset eivät voisi hakea pysyvää oleskelulupaa. Nekin maataloustyöntekijät, joilla on vakituinen työ, eläisivät epävarmuudessa. Irtisanomisen jälkeen uusi työpaikka olisi löydettävä kolmessa kuukaudessa.
Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa 2025 Laitilan kaupunginjohtaja Lauri Katteluksen mielipidekirjoituksen. Hän kirjoitti, että hallitus antaa Suomeen asettuneille ukrainalaisille ”kylmäävän viestin”, jonka mukaan he ”eivät olisi tervetulleita jäämään pysyvästi”.
Kattelus kritisoi ulkomaalaislain muutosta ja ylipäätään kiristyvää maahanmuuttopolitiikkaa. Tiukennukset uhkaavat kaikkea sitä, mitä ukrainalaiset ovat tuoneet kuntiin, myös Laitilaan: lisää asukkaita, veronmaksajia ja lapsia. Talokaupatkin ovat piristyneet.
”Avulle ja pysyvyydelle asetetaan ehtoja”, Kattelus kirjoitti.
”Tällainen viesti on väärä.”
Tiukennukset pysyvään oleskelulupaan ovat tulossa voimassa vuoden 2026 alussa.
Vaikka ukrainalaiset saisivat kielteisiä oleskelupäätöksiä, heitä ei ”todennäköisesti pakkopalauteta” taisteluiden tauottua Ukrainassa. Niin toteaa sisäministeriön neuvotteleva virkamies Harri Sivula.
”Ei kukaan ajattele, että kaikki ukrainalaiset ajetaan täältä sodan päätyttyä”, Sivula sanoo.
”Heille tehdään vapaaehtoisia järjestelyjä.”
Ukrainalaisten sankarit taistelevat kaukana rintamalla. Mutta on esikuvia myös Laitilassa.
Viktoria Hulenko ja Irina Tsabanova ovat tuoreita kunnanvaltuutettuja. He ovat saavuttaneet sen, mitä moni pakolainen tavoittelee uudessa kotimaassa: auto, asunto ja pysyvä työpaikka. On opittu kielikin, viimeistään silloin, kun ensimmäinen lapsi on syntynyt.
Suomen kielen taito – se on entistä polttavampi kysymys ukrainalaisille.
Hallitus on linjannut, että pysyvä oleskelulupa on palkinto kotoutumisesta. Siksi jatkossa on hallittava tyydyttävä suomen tai ruotsin taito. Sekin on kiristys uusissa ehdoissa.
Laitilassa ukrainalaisten aikuisten ei kuule puhuvan suomea vuosienkaan pakolaisuuden jälkeen. Työkieli on ukraina tai englanti. Kun uurastaa pitkää päivää vihannespellolla tai -pakkaamossa, illalla ei jaksa opiskella suomea, tuota kimuranttia kieltä.
Ja työtä ukrainalaiset haluavat tehdä. Rahan takia mutta myös mielenrauhan takia.
Ei sitä silti voi unohtaa, sotaa.
Ilta-aurinko kultaa ruskeatiilisen omakotitalon pihamaan. Alona Ishchenko istuu terassilla ja luettelee käyttämiään pikaviestintävälineitä: Messenger, Whatsapp, Telegram.
”Seuraan jokaisen tapahtuman”, hän sanoo.
”Tuhotut rakennukset ja tapetut ihmiset.”
On kulunut kolme vuotta, kolme kuukautta ja 26 päivää siitä, kun aviomies Vitalii astui autoonsa ja lähti Laitilasta Ukrainaan. Kesäkuussa 2022, kun koitti rintamaloma, Alona matkusti Tšerkasin kaupunkiin tapaamaan puolisoaan.
Valokuvassa he hymyilevät uimapuvuissa, nauttivat kesästä Dnepr-joen rantahietikolla.
Saman vuoden syyskuussa Vitali Ishchenko osallistui taistelutehtävään. Hän oli ryhmästä ainoa, joka ei palannut tukikohtaan. Laitilaan saapui viesti. Se oli kirjoitettu pienelle paperinpalalle:
”Suruksemme ilmoitamme, että aviomiehenne, alikersantti Vitalii Ishchenko katosi suorittaessaan taistelutehtävää.”
Alussa iskivät paniikkikohtaukset. Teki mieli piiloutua ihmisten katseilta, käydä vain kaupassa mahdollisimman pikaisesti. Tuska oli musta möykky kehossa. Pian järjestyi terapiaa, äidille ja pojalle. Kahdeksanvuotias Denys pelkäsi, että menettäisi myös toisen vanhempansa.
Terapia auttoi pahimman yli. Ishchenko palasi töihin vihannespakkaamoon. Oli elätettävä poika ja lyhennettävä asuntolainaa. Mutta huhtikuussa 2024 hänet irtisanottiin. Ilmoitus masensi. Työ oli ainoa, mikä oli pitänyt arkea kasassa.
Täksi kesäksi on kausitöitä sipulipellolla. Se ei riitä. On löydettävä vakituinen, ympärivuotinen työpaikka.
”Se on ainoa keino, jotta voin saada pysyvän oleskeluluvan”.
Koulutukseltaan hän on englannin tulkki. Pysyvän oleskeluluvan turvin olisi mahdollista toteuttaa unelma: opiskella suomi niin hyvin, että voisi tulkata myös sitä kieltä.
”Voisin auttaa monia täällä asuvia ukrainalaisia.”
Katoamisesta oli kulunut kaksi kuukautta, kun Alona Ishchenko otti tatuoinnin. Neulat pistivät ihoon äärettömyyttä kuvaavan symbolin, sama kuvion kuin vihkisormuksissa. Tekstissä luki ukrainaksi безмежно, rajattomasti.
Niin Vitalii oli sanonut: hän rakasti Alonaa rajattomasti.
He olivat tavanneet ja ihastuneet 14-vuotiaina. Kun Alona opiskeli tulkiksi, Vitalii työskenteli autokuskina. Sitten hän kuuli, että Suomessa ansaitsi hyvin. Aluksi kolme, sitten kuusi kuukautta maatiloilla. Alonakin alkoi käydä kausitöissä, kunnes perhe muutti Laitilaan vuonna 2020. Pellolla hikoillut palkat olivat pesämuna omakotitaloon.
Alona Ishchenko hoitaa yksin taloa, pihaa ja poikaa. Hoitaa ja odottaa kadonneen puolisonsa palaavan. Ei kannata toivoa, partioon osallistuneet sotilaat ovat sanoneet. Mutta kyllä hän toivoo. Eikä vain toivo vaan uskoo vakaasti, että Vitalii ilmestyy jonain päivänä omakotitalon pihaan.
Usko pitää kiinni elämässä.
Juttuun tietoja ovat antaneet myös erikoisasiantuntija Tuukka Lampi Euroopan muuttoliikeverkostosta sekä Laitilassa pitkään asuneet ukrainalaiset Viktoria Hulenko ja Irina Tsabanova.