Suihkuseurapiirit

Kun Otso Polenius menee uimahalliin, hän laittaa tavaransa samaan kaappiin kuin viimeksi ja käy samassa suihkussa. Sen jälkeen hän tekee samat asiat samassa järjestyksessä.

Ensin hän menee kuumaan saunaan, sitten kylmäaltaaseen. Kylmäaltaasta takaisin kuumaan saunaan, sieltä tunniksi uimaan. Uinnin jälkeen tasaamaan pulssia lämpimään terapia-altaaseen, sieltä uudestaan kylmäaltaaseen ja aivan lopuksi vielä kerran kuumaan saunaan. Sitten hän lähtee kotiin.

Mieluiten Polenius käy uimahallissa keskellä päivää, kun siellä on rauhallisempaa. Pian työttömyys saattaa kuitenkin päättyä, ja silloin voi muuttua myös täydelliseksi hiottu uimahallirutiini.

Polenius sanoo, että vaikka olisi ollut millainen päivä tahansa, huonokin, uidessa pääsee aina flow-tilaan, ja kylmäaltaasta saa euforisen olon. Siksi uimahallista on tullut hänelle niin iso osa arkea.

Henkireikä, hän sanoo.

Polenius ei ole yksin. Suomalaiset käyvät uimahallissa useammin kuin kirkossa, teatterissa tai museossa.

Noin puolet väestöstä käy uimahallissa ainakin kerran vuodessa ja joka kymmenes vähintään kerran viikossa. Yhteensä käyntejä tulee vuodessa noin 20 miljoonaa.

Uimahalleja on Suomessa yli 200. Useimmilla se on alle kahden kilometrin päässä kotoa. Jopa piskuisessa 1 500 asukkaan Kinnulan kunnassa on oma halli.

Mikä meitä vetää kloorin, keinovalojen ja kaakeleiden keskelle? Miten uimahalleista tuli osa Suomen kansallismaisemaa?

Sitä pohtivat professorit Mika Pantzar, Juho Saari ja Sakari Taipale joulukuussa julkaistussa tietokirjassa Suomela – uimahalli yhteiskunnassa. Siinä uimahalleja tarkastellaan sekä suomalaisen yhteiskunnan osana että omina pienoisyhteiskuntinaan, ”Suomeloina”.

Projekti alkoi Saaren lonkasta vuonna 2022. Lääkäri oli ohjeistanut, että professori kuntouttaisi lonkkaansa vesijuoksulla. Se oli Saaren mielestä ”viheliäisen tylsää” puuhaa, mutta allasta edestakaisin tahkotessaan hän alkoi kiinnostua uimahallista. Saari vakuuttui siitä, että uimahalli kertoo jotain olennaista suomalaisen yhteiskunnan toimintaperiaatteista. Sitä pitäisi tutkia.

Aiempaa tutkimusta uimahalleista oli hämmentävän vähän, sanoo Jyväskylän yliopiston professori ja innokas uimahalliharrastaja Sakari Taipale.

Taipale päätyi hallille kymmenisen vuotta sitten, kun tytär alkoi harrastaa uintia. ­Pian isästäkin tuli uimari, kun ”iän tuo­mien kremppojen” takia pallopelien pelaaminen piti lopettaa.

Se on tavallinen tarina.

Uimaan tai vesijuoksemaan ruvetaan usein silloin, kun kuivalla maalla juokseminen alkaa sattua. Uinti on hyvää liikuntaa. Se kuormittaa niveliä vähemmän kuin muu aerobinen rasitus, mutta veden vastuksen takia vedessä voi tehdä koviakin treenejä. Lempeä liike sulattaa toimistotyön jähmettämiä jäseniä.

Täyttä vauhtia älykello kädessä kroolaavat taitavat kuitenkin olla vähemmistössä. Monelle uimahalli on rentoutumisen paikka, jossa treeniä tärkeämpää on saunominen ja kylpeminen.

Ja löytyy useimpien hallien saunoista ja kahviloista omat suihkuseurapiirinsä, jotka kokoontuvat puimaan ajankohtaisia asioita, vaihtamaan kuulumisia tai vertailemaan suihkutuotteita.

Voisi sanoa, että uimahalli on psykofyysissosiaalinen kokemus ja kokonaisuus.

Suomen ensimmäinen uimahalli rakennettiin Helsinkiin Yrjönkadulle, aivan kaupungin keskustaan.

Vuonna 1928 avatun ja hiljattain remontoidun hallin esikuva oli Tukholman parikymmentä vuotta aiemmin valmistunut Central Badet. Se onkin uimahalliksi poikkeuksellisen kylpylämäinen.

Ensimmäisessä kerroksessa ovat uimahalleista tutut kaapit, tavalliset saunat ja 25 metrin rata, mutta toisessa kerroksessa on muun muassa infrapunasauna ja pieniä pöytäryhmiä. Niihin voi tilata syötävää ja juotavaa hallin kahvilasta ja samalla ihailla Väinö Vähäkallion klassistista arkkitehtuuria. Uida saa myös alasti: viikonpäivät on jaettu sukupuolen mukaan.

Sittemmin halleja on Suomessa suunniteltu enemmän käytettävyys kuin estetiikka edellä. 1950-luvulla Suomeen rakennettiin runsaasti maauimaloita, mutta toden teolla uimahallien buumi alkoi 1960-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen aikana niitä valmistui ympäri maata peräti 80.

Suosioon oli tutkijoiden mukaan useita syitä: Vuonna 1980 voimaan tulleen liikuntalain tavoitteena oli mahdollisimman tasapuolisten liikuntaedellytysten tarjoaminen kaikille suomalaisille. Liikuntapaikkojen rakentaminen puolestaan oli mahdollista, koska rahaa oli. 1970-luvulla veikkausvoittovarat kasvoivat nopeasti ja Suomi vaurastui muutenkin. Uimahallien kysyntää lisäsi sekin, että teollisuuspaikkakunnilla luonnonvedet olivat alkaneet saastua.

Lisäksi ajan henki oli silloin toinen.

Suomessa rakennettiin hyvinvointivaltiota, ja tutkijoiden mukaan uimahallien katsottiin olevan samanlaista yhteisen hyvän kerroksen luomista kuin vaikkapa alkoholin myynnin sääntely. Uusia uimahalleja perusteltiin 1980-luvulla vesiliikunnan myönteisillä terveysvaikutuksilla. Eteläisemmän Euroopan uimaloissa korostuu enemmän sosiaalinen vapaa-ajan vietto.

Tutkijoiden mukaan uimahallit luetaan osaksi hyvinvointiyhteiskunnan institutionaalista rakennetta. Siitä kertoo sekin, että vaikka kuntien talous on yhä tiukemmalla, uimahallit ovat enimmäkseen välttyneet leikkauksilta. Säilyttämiseen kannustanee toki myös se, että lain mukaan kuntien pitää järjestää uimaopetusta, vaikkei mikään laki vaadikaan niitä ylläpitämään uimahalleja.

Maassa, jossa suurin osa vuodesta on pimeää, kylmää ja märkää, uimahallit ovat myös valoisia keitaita pimeyden keskellä. Ensimmäisiä uimahalleja markkinoitiinkin ajatuksella ikuisesta kesästä.

Uimahallien katsotaan usein edistävän myös henkistä terveyttä.

Saunominen ja kylmäaltaassa käyminen rauhoittavat, samoin puhelimen lukitseminen kylpemisen ajaksi kaappiin. Uidessa pääsee hetkeksi irti sosiaalisen median kiistoista ja filtteröidyistä kiiltokuvaelämistä. Niiden sijaan uimahallissa näkee leikkausarpia, poistettuja rintoja, viiltelyarpia, vammaisia kehoja. Sanotaan, että siellä näkee, miltä ihmiset oikeasti näyttävät.

Väite on työttömälle politiikantutkijalle ja vesijuoksijalle Saara Särmälle ”äärimmäisen tuttu”. Särmä muistelee, että sitä hoettiin naisille jo 1990-luvulla, ja on siinä hänestä perääkin.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa alastomuutta kaihdetaan niin paljon, etteivät lapset­ ole välttämättä koskaan nähneet edes omia vanhempiaan alasti. Siihen verrattuna suomalaisten nakuilu uimahalleissa on lähes radikaalia.

Särmäkin ajattelee, että erilaisten kehojen näkeminen uimahallissa tekee ihmiselle hyvää. Mutta:

”Ei kukaan meistä halua olla siellä toisten inspiraationa ja katseen kohteena. En minä lihavana ihmisenä halua olla se, jota joku voi katsoa, että no niin, nyt näen monenlaisia kehoja.”

Eikä kaikkien suomalaisten suhde alastomuuteen ole välttämättä niin mutkaton kuin mielellään väitetään. On suorastaan kansallinen traditio, että murrosikäiset kieltäytyvät menemästä suihkuun liikuntatunnin jälkeen ja että yläkoulu- ja lukioikäiset tytöt kärsivät sattumalta aina juuri uimatuntien aikaan kuukautisista. Teinejä kehotalkoot eivät inspiroi – eivätkä kyllä kaikkia aikuisiakaan.

Kiusaantunutta suhtautumista vesiliikuntaan edustaa esimerkiksi kirjailija Antti­ Hurskainen. Olen jokaisella rintauintivedolla tietoinen vajoamisen mahdollisuudesta, hukkuvan vaimeasta taistelusta ja pohjasta naarattavasta ruumiista, Hurskainen kirjoittaa esseessään Don Quijote altaassa.

Lapsuutensa mutaisen ja saastuneen Onkiveden rannan lähistöllä viettänyt Hurskainen kirjoittaa uskovansa uimahalliin enemmän kuin ihmiseen ja ihailevansa uimahalleja juuri heikon uimataitonsa takia.

Haluaisin päästä osalliseksi vesinauttijoiden jakamasta salaisuudesta. Kuitenkin pelkkä pinnan alla oleminen ilman selvää virkistymistarkoitusta tuntuu turhalta ja väärältä. Poreallas- ja hierontaosastoilta poistun kiusaantuneena tai huvittuneena, en rentoutuneena. Paljuun, 2000-luvun lomakylänousukkaiden versioon porealtaasta, en suostuisi keittämään lihaani edes maksusta.

Saara Särmän mielestä luonteva alastomuus on samankaltainen kansallinen myytti kuin ajatus saunasta paikkana, jossa toimitusjohtajat ja työttömät hikoilevat yhdessä samanvertaisina.

Tutkija itse ei juuri sauno. Hän pyrkii minimoimaan siirtymiset ja vaatteiden vaihtoon kuluvan ajan, koska esimerkiksi rintaliivien pukeminen kosteannihkeälle iholle on ärsyttävää.

Talvikaudella tamperelainen Särmä lähtee Kalevan uimahalliin yleensä ilman alusvaatteita, t-paidassa, pyjamahousuissa ja toppatakissa. Kesällä hän saattaa huristaa maauimalaan skuutilla valmiiksi uikkareihin pukeutuneena.

Hallilla hän käyttää aina samaa suihkua ja jättää pyyhkeensä samaan telineeseen. Puhelimen hän laittaa pussukkaan ja asentaa kuulokkeet nutturansa ympärille. Altaassa hän vesijuoksee ja kuuntelee pod­casteja.

Vesijuoksu on Särmälle sekä henkistä että fyysistä toimintaa. Liikunta hoitaa mielenterveyttä ja polvea, johon on laitettu muutama vuosi sitten tekonivel. Ennen leikkausta polven liikerata oli hyvin rajoittunut, kävelykin oli vaikeaa. Enää ei.

Uikkarit päälle jo kotona! Kai tutkija muistaa peseytyä ennen altaaseen menoa? Uimahallissa on läjäpäin kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joita ilmaistaan kuulutuksilla, kylteillä ja vaihtelevilla sanallisilla ja sanattomilla viesteillä.

Sakari Taipaleen johdolla uimahallikirjaan kirjoitettiin perusteellinen luku hallien kylttikulttuurista. Hänen mukaansa ”soveliaan uimahallikäyttäytymisen” kirjallinen ohjeistus on vuosien saatossa lisääntynyt huomattavasti. Kylteistä voi päätellä myös uimahallin iän tai peruskorjauksen tarpeen. Mitä vanhempi halli, sitä enemmän seinillä on erilaisia kylttien kerrostumia.

Kirjoittajien mukaan kylttiä ei tarvita tutuissa tai itsestään selvissä asioissa, kuten ”älä lyö hidasta uimaria” tai ”älä masturboi altaassa”. Ja tuskinpa mikään kyltti olisi pidätellyt Oulun ja Alavuden uimahalleja terrorisoineita sarjakakkaajia.

Mutta lähes kaikki muu Suomelassa tapahtuva inhimillinen toiminta on aktiivisen kyltityksen piirissä, professorit kirjoittavat.

Suurin osa kylteistä liittyy yleiseen järjestyksenpitoon tai turvallisuuteen. Mataliin altaisiin ei saa hypätä, ettei pää halkea. Saunaan ei saa mennä uimapuku päällä. Pukuhuoneessa ei saa kuvata.

Mikkeliläisessä Naisvuoren uimahallissa kyltti näyttää, miten sukellusmaskin käy, jos se päässä hyppää veteen. Se menee rikki. Ethän sinä halua LASINPALOJA silmiisi? kyltti kysyy.

Varkauden uimahallissa säännöt, tai siis ”meijän siäntölöitä”, on kirjoitettu leppoisasti käsin fläppitaululle värikkäillä tusseilla. Altaaseen ilman suihkua kulkeutuvan roskan määrää havainnollistetaan iloisen värisillä palleroilla.

Taipaleen mielestä oli kiehtovaa ”suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kontekstissa”, miten monilla kylteillä pyrittiin ennaltaehkäisemään asiakaspalvelutilanteita. Meillä ei ole uimalaseja, ilmoitetaan Haapajärven uimahallin valvomon seinällä.

Esimerkiksi Italiaan verrattuna suomalainen sääntökulttuuri on kuitenkin kesyä. Eräässä Rooman lähistöllä sijaitsevassa uimahallissa pakollisia ovat esimerkiksi uimalakki – vaikka olisi kalju – sandaalit ja olympialaisiin kelpaava uima-asu. Yleisille alueille ei saa jättää mitään. Tavarat täytyy laittaa laukkuun ja laukku kaappiin. Pukuhuoneissa ei saa oleilla turhaan.

Byrokratia on muutenkin melkoista.

Jotta pääsee yksityisen uimahallin asiak­kaaksi, täytyy läpäistä uimavalvojan järjestämä henkilökohtainen uimataitotesti ja esittää lääkärintodistus.

Jos todistusta ei ole, sen voi hankkia menemällä uimahallin lääkärin perusteellisiin tutkimuksiin. Uimaan voi päästä myös allekirjoittamalla autocertificazionen, jossa vakuuttaa olevansa terve ja hyvässä fyysisessä kunnossa. Todistus on toki voimassa vain muutaman kerran.

Uimaan ylipäätään pääsee vain varaamalla ajan sovelluksesta etukäteen. Aamuisin radalla saa olla enintään 3 henkilöä kerrallaan, illalla 4.

Eteläeurooppalainen ohjeistamiskulttuuri on tullut tutuksi Taipaleelle, sillä hän harrastaa työmatkoillaan uimahallibongausta. Matkoillaan hän on kohdannut myös toisen ääripään: Ranskan Nantes’n kaupungin hallin täyden kaaoksen.

”Siellä ei ollut minkäänlaista järjestyksen ylläpitoa. Ratojen poikki sai uida, eikä nopeiden ja hitaiden uimareiden ratoja ollut merkitty. Ei siellä voinut kukaan uida.”

piittaamattomuus säännöistä ja toisista uimareista herättävät halleissa helposti konflikteja.

Vuonna 2020 salolainen kaupunginvaltuutettu Jaana Haapasalo hermostui, kun viereisen radan kilpauimari roiskautti ­vettä hänen päälleen. Haapasalo haki Salon kaupungilta 500 euron korvauksia mielipahasta ja liikunnan ilon katoamisesta ja vaati kuuden ja puolen euron uimahallimaksun palauttamista. Lopulta ”pärskyttely-jupakka” kuivui kasaan.

Viime vuonna julkisuudessa puitiin 19-vuotiaan kilpauimarin Louna Kasvion kokemuksia. Kasvio kertoi joutuneensa pienestä pitäen rataraivon kohteeksi. Kasvion mukaan häntä on ohitustilanteissa esimerkiksi yritetty painaa veden alle tai tönäisty kyynärpäällä kylkeen. Lisäksi hän kertoi kohdanneensa huutamista, käsiksi käymistä ja päälle sylkemistä.

Lappeenrantalainen kaupunginvaltuutettu Linda Brandt-Ahde (kok) puolestaan joutui viime vuonna massiivisen verkkovihan kohteeksi sekavassa tapahtumasarjassa, joka sai alkunsa sanaharkasta uimahallin kassan kanssa. Somekeskustelijat syyttivät poliitikkoa asiakaspalvelijan työsuhteen päättymisestä. Tapa itsesi, kusinatsi, eräs kansalainen kirjoitti.

Välillä konfliktit läikkyvät hallin ulkopuolelle. Toisinaan uimahalliriitoja on jouduttu ratkomaan jopa eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa.

Apulaisoikeusasiamiehen kannanotosta selviää, että kunnallisella uimahallilla on velvollisuus kysyttäessä perustella, mikä erottaa uimahousut kielletyistä uimashortseista. Entä saako saunassa puhua uskonnosta? Kyllä saa, koska sananvapaus on tärkeämpi arvo kuin sosiaalinen normi hiljaa saunomisesta.

Uimahalleissa koetaan myös syrjintää.

Eräässä hallissa alennusta saavien eläkeläisten, alaikäisten, opiskelijoiden ja työttömien ranneke oli punainen. Kantelijan mielestä oli syrjivää, että rannekkeen väristä voi päätellä uimarin taloudellisen tilanteen. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies oli samoilla linjoilla.

Sen sijaan apulaisoikeusasiamies ei pitänyt syrjintänä sitä, että uimahalli oli tiettyyn aikaan varattu vain maahanmuuttajille. Kantasuomalaista kantelijaa ei syrjitty, koska kaupungissa oli samaan aikaan auki monta muuta uimahallia, joihin hän olisi voinut halutessaan mennä.

Mäkelänrinteen uintikeskuksessa käy päivittäin 2 500–3 000 ihmistä. Vieressä sijaitsevat Mäkelänrinteen urheilulukio ja Urhea-kampus. Suomen suosituimmassa uimahallissa viihtyy myös muusikko ­Samuli Putro.

Putro käy ”Märskyssä” arkipäivisin keskellä päivää katkaistakseen työpäivän. Hän saunoo, ui, saunoo ja yrittää olla ajattelematta sitä, mitä on aamuvuoron aikana töissä tehnyt. Uinnin jälkeen hän syö yläkerran Uppopulla-kahvilassa jotain pientä ja palaa iltapäivällä töihin tuoreilla aivoilla.

Työpäivän voisi toki katkaista toisinkin, käymällä kävelyllä tai vaikka käyttämällä päihteitä, mutta 55-vuotias Putro ”ei enää millään jaksaisi” olla päissään keskellä päivää. Uinnin etu kävelyyn verrattuna taas on se, että siirtyminen ilmasta veteen tekee irtiotosta konkreettisemman ja kokoaan suuremman.

Tapa sai alkunsa 2010-luvun taitteessa. Silloin Putrolla oli vaikea elämäntilanne ja häntä piinasivat toistuvat painajaiset hukkumisesta pimeydessä. Hän järkeili, että jos pelkää hukkumista, on syytä opetella uimaan.

Putro uskoo, että veden äärelle veti myös eräs lapsuuden kokemus. Alakoulun ensimmäisillä luokilla hän oli hukkua Raahen uimahallissa, koska ei suostunut myöntämään, ettei osaa uida, vaan hyppäsi uimataitoisten lasten perässä syvään altaaseen ja painui pohjaan. Opettaja nosti itkuisen pojan kaakeleille ja passitti saunan kautta kotiin.

”Se vitutti mua tosi paljon, se oli niin nolaava kokemus.”

Seuraavana kesänä isoäiti opetti hänet uimaan. ”Pullantuoksuisesti”, järvessä mummolan lähellä.

Putro sanoo, että veteen liittyy kokemus sekä häpeästä että häpeän voittamisesta. Joka kerta veteen mennessä hän näyttää itselleen, ettei tässä käy huonosti.

Vedessä kehää kiertävät ajatukset katkeavat. Voi keskittyä vain raajojen liikuttamiseen ja veden kuuntelemiseen.

Likinäköinen Putro kävi vuosia piilolinssit päässä uimassa. Enää hän ei tarvitse niitä. ”Märsky” on sumuisenakin niin tuttu, ettei hän eksy siellä.

Hänestä on myös rauhoittavaa olla hallilla ihmisten seassa. Se on ”kollektiivinen kokemus”, joka ”tasoittaa minän” muiden sekaan.

”Kaikki yksilölliset pettymykset ja liialliset toiveet ja haaveet karsiutuvat kaikkien muiden joukkoon.”

Lisäksi Putro pitää selkeistä kokonaisuuksista, joilla on alku ja loppu. Työpäivän aikana hän haluaa äänittää uuden laulun ensimmäisen huonon version, harjoitella kaikki tulevan keikan kappaleet läpi. Samalla tavalla uimahallissa käyminen on tapahtuma, jolla on alku ja loppu. Se on päivä päivän sisällä.

”Kun jokin asia on samanarvoinen kerta toisensa jälkeen, silloin siitä katoaa sen olemuksen luonne. Se ikään kuin vain on”, muusikko kertoo.

Putro ei ui tavoitteellisesti, seuraa sykkeitään tai arvioi suoritustaan. Se on tietoinen päätös. Uimahallin ulkopuolella jokaista asiaa pitää arvottaa. Käyttäytymistä, ulkonäköä, lauluja, työvuotta.

Mutta uimahalli. Se vain on.