Mistä leikkasimme kerran

Aina kun Erkki Virtanen käy kaupassa, ihmiset tulevat hänen puheilleen. He tunnistavat Virtasen ja kysyvät, mitä tässä taloustilanteessa oikein pitäisi tehdä.

Virtanen ei halua ruveta neuvomaan. Hän on ollut yli kymmenen vuotta eläkkeellä ja asuu mökillä erämaajärven rannalla.

Hän seuraa kyllä tarkasti politiikkaa, lukee Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehden ja katsoo toisinaan myös A-studion. Hän tietää hyvin, mikä on julkisen talouden tilanne.

Valtion velka on kasvanut liian suureksi. Siksi seuraavan hallituksen on säästettävä. Vähintään kahdeksasta yhteentoista miljardia euroa, niin eduskuntapuolueet sopivat vuoden 2026 helmikuussa.

Se on niin suuri summa, että päättäjät ovat alkaneet jo etukäteen epäillä, onnistutaanko tavoitteessa.

Miten onnistuttiin 1990-luvulla? Esko Ahon hallitus säästi silloin yli 40 miljardia markkaa. Nykyrahassa kahdeksasta yhteentoista miljardia euroa.

Nämä säästöt etsittiin valtiovarainministeriön budjettiosastolla. Siellä Erkki Virtanen oli töissä.

Virtanen muistaa vuoden 1989. Hän oli 39-vuotias, jo varsin kokenut virkamies. Hän oli työskennellyt valtiovarainministeriössä yli kymmenen vuotta, ollut kahden eri ministeriön vastuuvirkamiehenä ja ylennyt nyt apulaisbudjettipäälliköksi.

Työhuone oli Valtioneuvoston linnan kulmassa, ikkunasta näki Senaatintorin ja yliopiston. Viereisessä huoneessa istui budjettipäällikkö, kerrosta ylempänä valtiovarainministeri.

Siihen aikaan suomalaisilla meni vielä hyvin. Oli töitä ja valtiolla rahaa. Julkisen talouden ylijäämä oli suurempi kuin koskaan ja velka pieni.

Silti budjettiosaston virkamiehet olivat olleet jo jonkin aikaa huolissaan. He olivat tehneet laskelmia, eikä kansantalous ollut tasapainossa.

Suomalaiset kuluttivat liikaa, valtio kulutti liikaa. Varsinkin ulkomainen velka kasvoi, sillä yritykset saivat sitä helposti. Tähän liittyi vakava valuuttariski. Jos markka devalvoitaisiin, kaikki velalliset eivät selviäisi kuluista.

Virkamiehet pelkäsivät, että tätä menoa Suomi oli matkalla hurjaan lamaan. Vaihtotaseongelma ja inflaatio saattaisivat pysäyttää investoinnit parissa vuodessa. Valtio velkaantuisi, suuri joukko ihmisiä joutuisi työttömäksi.

Kaikki tämä kerrottiin keväällä 1989 muistiossa, jota Virtanen oli ollut kirjoittamassa kansantalousosaston Sixten Korkmanin ja tutkimuslaitosten asiantuntijoiden kanssa.

Kun paperi julkaistiin, sen tekijöitä pidettiin hulluina. Taloustieteilijöiden työryhmää arvosteltiin ihmisten syyllistämisestä. Pääministeri irtisanoutui selvityksestä, vaikka oli sen itse tilannut.

Helsingin Sanomat syytti raporttia pääkirjoituksessaan kauhukuvien maalaamisesta. Puheet joukkotyöttömyydestä menivät jo propagandan puolelle.

Yksikään poliittinen hallitus ei päästä maata sellaiseen syöksykierteeseen, lehti kirjoitti.

Kaksi vuotta myöhemmin Suomessa oli yhtäkkiä reilusti yli satatuhatta työtöntä.

Korot olivat nousseet, vienti lakannut vetämästä ja pankit ja yritykset joutuneet vaikeuksiin. Myös valtiontalous, jonka piti olla ylijäämäinen, olikin äkkiä yli 13 miljardia markkaa miinuksella.

Valtiovarainministeriön budjettiosasto oli seurannut politiikkaa kauhulla koko edellisen vuoden. Virkamiehet olivat yrittäneet löytää säästöjä ja piilottaa verovaroja poliitikoilta esimerkiksi uuteen valtion eläkerahastoon, mutta ei siinä mikään auttanut. Päättäjät tekivät vain kilpaa lisäyksiä valtion menoihin: huhtikuussa 1991 oli eduskuntavaalit.

Jo talven aikana virkamiehet olivat alkaneet kirjoittaa uutta raporttia, ministeriön ehdotusta kansantalouden tervehdyttämisohjelmaksi.

Huhtikuussa, kolme päivää vaalien jälkeen, he kertoivat raportistaan medialle.

Se oli ennenkuulumatonta. Koskaan ennen valtiovarainministeriön virkamiehet eivät olleet tehneet tällaista ohjelmaa, saati järjestäneet omaa tiedotustilaisuutta. Kun sitä ihmeteltiin, he vastasivat, että kyse oli ”uudesta poliittisesta kulttuurista”.

He esittelivät laskelmansa myös vaalivoittajille, ja kyllä Esko Aho ja Iiro Viinanen vakavoituivatkin nopeasti.

Hallitusohjelmaan tuli toinen sävy kuin vaalipuheiden perusteella olisi voinut kuvitella. Puhuttiin talouden ongelmallisista näkymistä ja velkaantumisen taittamisesta. Ensimmäisen talousarvion pääministeri Aho risti ”vastuunkantajien budjetiksi”.

Mutta valtion menot ja velka eivät lakanneet kasvamasta.

Valtiovarainministeri Viinanen oli kuunnellut virkamiehiään tarkasti. Hän oli lukenut budjetin läpi viidesti. Hän oli ymmärtänyt tilanteen.

Tammikuussa 1992 tajusin, että tästä tulee likainen vuosi, hän kirjoitti myöhemmin muistelmissaan.

Markan arvo, pankit, kulutus ja Neuvostoliittokin olivat romahtaneet. Suomi oli täynnä tyhjiä teollisuushalleja. Jo yli 300 000 ihmistä oli työttömänä. Viinasen sihteerin työpöydälle kertyi ministerille tarkoitettu törkypostia. Joku teki pommiuhkauk­sen hänen kotiinsa.

Muut sen sijaan eivät vieläkään ymmärtäneet, miten huonosti asiat olivat. Tai jos ymmärsivätkin, eivät Viinasen mielestä ainakaan tehneet tarpeeksi.

Hän oli kokoomuksen kansanedustaja ja diplomi-insinööri, syntyjään Kuopiosta. Hänestä oli tullut valtiovarainministeri, koska vain hän oli ”tarpeeksi lujaleukainen ja kovakorvainen siihen tehtävään”. Näin puoluetoveri Ilkka Suominen oli vaalien jälkeen hänelle sanonut.

Keskustapuolueessa Viinasta oli kutsuttu ”tappajaksi”.

Hän asetti virkamiestensä kanssa kaikille ministeriöille omat säästötavoitteet. Tarvittaessa ”pojat” olisivat etsineet niille vielä kohteetkin. Mutta käytännössä säästöjä oli vaikea löytää.

Keskustan ministerit, etenkin Mauri Pekkarinen, junailivat ministeriöilleen lisärahoitusta pääministerin kautta. Viinanen ei voinut hyväksyä ”jatkuvaa iltalypsyä ja siltarumpupolitiikkaa”, ja hänen ja Esko Ahon välit olivat kireät.

Omasta mielestään Viinanen joutui puuttumaan kaikkeen. Helmikuussa 1992 hän kirjelmöi liikenneministerille, koska paheksui Postin pääjohtajan, Pekka Vennamon uutta virka-autoa. Vennamo oli hankkinut 1,2 miljoonaa markkaa maksaneen erikoispitkän Audin, vaikka Posti säästi ja irtisanoi työntekijöitään.

Ja sitten pääjohtaja hankki moisen ökyauton, hän kirjoitti.

Joku varmaan tulkitsi käyttäytymiseni kamreerimeiningiksi.

Sinä keväänä hallitus riiteli paljon. Maaliskuussa valtiovarainministeri oli jo niin kiukkuinen, että haukkui hallituksen Ilta-Sanomille. Hän sanoi, että hallitus teki kyllä päätöksiä, mutta ei pystynyt noudattamaan niitä.

Hän vaati pääministeriä panemaan niskoittelevat ministerit kuriin.

Sitten tuli kriisiviikonloppu. Tavallaan se oli koko laman kovin hetki, Erkki Virtanen sanoo. Se, ja kaikki mitä sitten seurasi.

Markkinat menettivät uskonsa hallitukseen pääsiäisviikon perjantaina huhtikuussa 1992. Virtanen ei koskaan nähnyt kirjettä, jonka kansainvälinen valuuttarahasto IMF silloin lähetti, mutta tietää kyllä mitä siinä sanottiin.

Suomea uhkasi pakkodevalvaatio. Markan arvo laskisi kymmeniä prosentteja, ellei hallitus pystyisi palauttamaan markkinoiden luottamusta Suomen talouteen. Valtion oli puututtava pankkien rahoituskriisiin, hallituksen saatava takaisin oma uskottavuutensa ja pantava velkaantuminen kuriin.

Markka heikkeni jo, ja Suomen Pankin 40 miljardin valuuttavaranto hupeni. Hallituksen oli löydettävä suuret säästöt maanantaiaamuksi.

Oli perjantai, ja kaikki olivat hiihtämässä. Valtiovarainministeri Viinanen oli Ylläksellä, budjettipäällikkö Raimo Sailas Luostolla ja apulaisbudjettipäällikkö Virtanen Saariselällä.

Sotilashelikopteri tuli noutamaan Viinasen Kittilän kentältä.

Seuraavana aamuna hän tapasi virkamiehensä Smolnassa, valtioneuvoston kultakoristeisessa juhlahuoneistossa.

Virtanen muistaa, että talo oli täynnä hätääntyneitä ihmisiä. Erityisavustajat ja ministerit ”juoksivat ristiin rastiin”.

”Kun Iiro tuli siihen, pantiin porukat pellolle sieltä ja tehtiin työsuunnitelma.”

Virtanen oli tullut Smolnaan työhuoneensa kautta. Hänellä oli mukanaan nippu pöytälaatikosta napattuja papereita. He olivat tehneet Sailaksen kanssa kevään aikana joitakin ”sormiharjoituksia”, kaiken varalta.

Niitä tehtiin aina, se oli osa työtä. Olisi ollut virkavirhe, ellei sellaisessa tilanteessa olisi ollut leikkauslistoja valmiina, Virtanen sanoo.

He kutsuivat paikalle eri ministeriöiden asioista vastaavat budjettiosaston virkamiehet sekä laskentasihteerit. Sitten he perustivat Smolnaan leirin ja alkoivat koota hallitukselle hätäpakettia.

Koko lauantain ja sunnuntain välisen yön virkamiehet työskentelivät kulmahuoneessa keltaisen tanssisalongin takana. Laskentasihteerit nakuttivat laskukoneita viereisessä käytävässä, jota kutsuttiin hienosti silityshuoneeksi.

Sunnuntaiaamuna 5. huhtikuuta säästöpaketti oli valmis hallituksen hyväksyttäväksi. Yhteensä kymmenen miljardin markan leikkaukset.

Myöhemmin on kerrottu, että valtiovarainministeriö varautui jopa siihen, että Suomi ei saisi enää lainkaan ulkomaista lainaa. Silloin Kansainvälinen valuuttarahasto olisi ottanut maan hallintaansa. Pankit joutuisivat selvitystilaan, valuuttaa ja sen seurauksena tavaroita alettaisiin säännöstellä. Valmiuslain ja muiden poikkeustoimien perusteet käytiin läpi, muistioita laadittiin.

Jos joku oli vielä kuvitellut, ettei hätää ole, sen viikonlopun jälkeen hitaimmatkin kyllä heräsivät, Virtanen sanoo. Siitä alkoi uusi vaihe, jossa pääministeri ja valtiovarainministeri johtivat hallitusta käytännössä kahdestaan.

”Siinä ei muilla paljon sanomista ollut koko Ahon hallituksen aikana oikeastaan.”

Myös Eeva Kuuskoski muistaa yhä tuon viikonlopun.

Hän oli paikalla, kun hallitus sopi kymmenen miljardin markan hätäpaketista.

Kuuskoski oli keskustan kansanedustaja, josta oli tullut sosiaali- ja terveysministeri.

Hän oli hoitanut tehtävää aiemminkin. Vielä 1980-luvulla, Kalevi Sorsan pääministerikaudella, hyvinvointivaltio kasvoi ja palveluita parannettiin.

Nyt kaikesta karsittiin. Ja koska sosiaali- ja terveysministeriö oli suurin rahankäyttäjä, siltä karsittiin aina eniten.

Kuuskoski oli ollut säästökohteista koko ajan eri mieltä kuin valtiovarainministeriö. Hän oli väitellyt Iiro Viinasen kanssa. Sosiaa­limenot kasvoivat, koska suomalaisilla ei ollut työtä. Jos työttömyysturvatukea pienennettiin, menot vain siirtyivät toisaalle, toimeentulotuen kustannuksiin.

Kuuskoski olisi halunnut myös korottaa veroja, kokoomuslainen Viinanen taas puuttua kaikkiin etuuksiin. Kansaneläkkeisiin, työeläkkeisiin, työttömyys- ja sairauspäivärahoihin.

Hallitus kävi kiinni heikoimmassa asemassa olevien perusturvaan, koska se oli ideologisesti helpointa, Kuuskoski ajatteli. Häntä ärsytti, ettei valtiovarainministeri myöntänyt tekevänsä oikeistolaista politiikkaa. Tämä kieltäytyi ylipäätään käymästä keskustelua hyvinvointivaltion suunnasta.

Ja taas kerran haluttiin leikata Kuuskosken hallinnonalalta. Valtiovarainministeriö esitti, että puolet kymmenen miljardin markan hätäleikkauksista kohdistuisi sosiaali- ja terveysministeriön budjettiin.

Hallituksen kokouksen jälkeen Kuuskoski lähti Viinasen, Sailaksen ja Virtasen perään. Hän halusi keskustella siitä, mistä rahat otettaisiin.

Mutta ovi vedettiin hänen edestään kiinni.

Seuraavana päivänä, ennen säästöjen lopullista hyväksymistä Kuuskoski yritti puhua pääministerille. Hän sanoi Aholle tämän työhuoneessa, ettei voinut hyväksyä säästökohteita eikä tapaa, jolla ne oli ”runnottu”. Hän ilmoitti eroavansa.

Aho taivutteli häntä jäämään. Kuuskoski lupasi, ettei aiheuttaisi viikonloppuna ongelmia.

Samana iltana hallitus esitteli hätäohjelmaa medialle. Se oli pitkä lista.

Etuuksia leikattiin ja omavastuuosuuksia ja karenssiaikoja korotettiin.

Eläkkeiden verotusta nostettiin ja indeksejä leikattiin.

Valtionhallinnon työntekijöitä irtisanottiin.

Kehitysavun määrä lähes puolitettiin.

Kouluopetusta vähennettiin, aikuisopintorahan saamista vaikeutettiin ja korkeakoulumenoista säästettiin.

Kuuskoski ei tullut hallituksen tiedotustilaisuuteen.

Kirje on kolme liuskaa pitkä, paperi on jo vähän kellastunut. Se on päivätty 21. huhtikuuta 1992 ja osoitettu pääministerille. Siinä lukee:

Esko hyvä,

Palaan nyt keskusteluumme työhuoneessasi (…)

Sanoin Sinulle silloin, että hallitustaival on nyt minun osaltani loppu.

Pyydänkin vapautusta sosiaali- ja terveysministerin tehtävästä. Virallinen eronpyyntöni on tämän kirjeen mukana. Toivon, että voit esitellä sen presidentille mahdollisimman pian.

Valitettavasti kokemukseni on, että so­siaali­ministerillä ei ole hallituksessasi mitään virkaa. Valtiovarainministeri tuntuu tietävän aina kaiken paremmin.

Lopussa oli allekirjoitus ja toivotus: Hyvä veli, voimia Sinulle!

Huhtikuun lopulla 1992 Kuuskosken tilalle nimitettiin Jorma Huuhtanen.

Koko kesän 1992 budjettiosasto valmisteli seuraavan vuoden budjettia. Kävi sisäisiä neuvotteluja rajavartiolaitoksen partiotukikohdassa Espoon Moisniemessä, sitten vuorotellen kaikkien ministerien kanssa.

Lopulta, kun keltainen budjettikirja saatiin painosta, alkoivat hallituksen pitkät ja puuduttavat budjettineuvottelut. Ne saatiin päätökseen elokuun lopulla.

Heti seuraavana maanantaina Iiro Viinanen tuli budjettipäällikkö Raimo Sailaksen luo kertomaan, että pitäisi ryhtyä kokoamaan uutta, kovaa säästöpakettia.

Sailas oli samaa mieltä. Budjettiriihessä tehdyt säästöpäätökset eivät sittenkään olleet tarpeeksi suuria.

Sailas ja Virtanen alkoivat laatia hallitukselle 20 miljardin markan säästöohjelmaa. Työryhmään kuului myös joukko etujärjestöjen edustajia, mutta he vastustivat alusta asti kaikkia ehdotuksia. Kahden kokouksen jälkeen Sailas heitti heidät ulos ryhmästä. Säästölista valmistui hänen syntymäpäivänään, mutta ei sen kunniaksi taidettu juoda edes kahveja.

Julkisen sektorin tehtävät piti arvioida uudelleen, virkamiehet kirjoittivat paperissa ja listasivat täsmälliset säästötoimet. Niitä tuli kaikille ministeriöille.

He ehdottivat asepalvelusajan lyhentämistä ja joukko-osastojen lakkauttamista. Sadan markan terveyskeskusmaksujen käyttöön ottamista. Lähes kaikkien tukien leikkaamista. Kuntien valtionosuuksien pienentämistä.

Osa ehdotuksista oli sellaisia, joita Sailas ei itsekään kannattanut. Kirjastojen tekeminen maksulliseksi oli hänelle kaikista vaikein. Silti sekin oli mukana, jotta päättäjät ymmärtäisivät, miten vaikeita päätökset olisivat.

Kun leikkauslista julkaistiin, vastustus oli voimakasta. Paperia kutsuttiin hallituksen säälimättömän linjan jatkeeksi ja ”viimeinen sammuttaa valot” -asiakirjaksi, jolla kansaa kurjistettiin.

Silti hallitus ja eduskunta lopulta hyväksyivät lähes kaikki listan ehdotukset.

Sailas ihmetteli itsekin myöhemmin, että paperi tuli hänen tehtäväkseen. Vastuu suurista yhteiskunnallista linjauksista olisi kuulunut poliitikoille. Mutta hänen nimensä siihen kuitenkin tuli. Sailaksen paperi, sitä kutsuttiin.

Sailas sai pitkäksi aikaa maineen ammattimaisena hapannaamana ja tunteettomana leikkaajana.

Raimo Sailas ja Erkki Virtanen olivat ystäviä. He tekivät kaiken yhdessä ja olivat kaikesta yhtä mieltä. Jos yksi oli sairaana, toinen pystyi pitämään hänen puheensa ilman paperia, ihan samanlaisen kuin toinenkin olisi pitänyt.

”Me olimme vähän niin kuin klooneja jossain vaiheessa”, Virtanen sanoo.

Samanlaisissa, ajanmukaisen väljissä mustissa ja harmaissa puvuissaan he näyttivätkin samanlaisilta.

Sailas oli heistä pidättyväisempi. Hän puhui hiljaisella äänellä ja rauhallisesti, Virtanen taas käytti ”vähän karumpaa kieltä”. Hänestä alettiin käyttää yleisesti lempinimeä Leuka-Virtanen. Se kuvasi näppärästi yhtä aikaa sekä luonnetta että ulkonäköä.

Virtanen oli poliittisesti sitoutumaton, mutta häntä ei haitannut, että Sailas oli aktiivinen demari. Puoluetausta ei koskaan näkynyt tämän työssä, korkeintaan siinä, että Sailas oli Sdp:lle vielä ankarampi kuin muille puolueille, Virtanen sanoo.

Ylipäätään heitä ei kummemmin ohjailtu, eivätkä he sitä pyytäneetkään. He tekivät, ”mikä arveltiin, että on hyväksi”.

”Iiron johtama ministerikopla sitten käsitteli ne paperit ja totesi hyväksi. Mutta kyllä se valmistelutyö oli melko voimakkaasti virkamiesvoittoista.”

He olivat erilaisia kuin virkamiehet ennen heitä, sillä he eivät kaihtaneet julkisuutta. Päinvastoin, pääministeri ja valtiovarainministeri kannustivat Virtasta ja Sailasta esiintymään mediassa. Käyttivät ”miinanpolkijoina”, kuten Virtanen sanoo.

Ja he menivät mielellään, kertoivat säästöistä, valtion taloudesta, ohjelmistaan.

Heidät alettiin tunnistaa kaupungilla.

”Aina kun meni Kauppatorille kahville niin joku tuli suurin piirtein hakkaamaan hartioita. ’Hyvä pojat, pankaa ne poliitikot kuriin’, se asenne oli vähän sen tyyppinen.”

Suomalainen hyvinvointivaltio muuttui laman aikana pysyvästi. Se lakkasi kasvamasta.

Menoja leikattiin 1990-luvulla joka vuosi, ja suurin osa leikkauksista kohdistui heikoimmassa asemassa oleviin. Vuodesta 1992 alkaen karsittiin toimeentuloturvaa, asumistukea, sairauspäivärahaa ja eläkkeitä.

Myös lamavuosien työttömyys näkyy edelleen tilastoissa. Tuloeroissa, terveys­eroissa, kuolleisuudessa.

Ne, jotka menettivät työpaikkansa 1990-luvun alussa, saavat muita todennäköisemmin sepelvaltimotaudin, tartuntataudin tai syövän. Sitäkin useammin he kuolevat alkoholin, tapaturman, väkivallan tai itsemurhan seurauksena.

Mitä pidempi työttömyys, sitä suurempi riski. Pitkäaikaistyöttömyydestä tuli suurin yksittäinen köyhyyden ja syrjäytymisen riskitekijä.

Laman aikana syntynyt huono-osaisuus alkoi myös periytyä. Yli viisi vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista 70 prosenttia on saanut toimeentulotukea.

Ja jos vanhemmat olivat työttömiä, niin olivat muita todennäköisemmin heidän lapsensakin, koulutuksesta riippumatta.

Kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään ja pankkeihin heikkeni 1990-luvun seurauksena. Moni koki, että suomalaiset jaettiin kahteen kastiin. Työttömiä syyllistettiin mutta pankkeja pelastettiin. Samaan aikaan kun sosiaaliturvaa leikattiin, valtio rahoitti kriisiytyneitä pankkeja kymmenillä miljardeilla markoilla.

Esko Aho on miettinyt aamulla, mitä sanoisi noista vuosista.

”Oletko kuullut tämän sammakkojutun?” hän kysyy.

Jos sammakko pannaan kiehuvaan veteen, se hyppää heti ulos kattilasta. Mutta jos se pannaan kylmään veteen, joka alkaa lämmetä vähitellen, sammakko ei huomaa miten vesi alkaa kiehua. ”Se keittyy kuo­liaaksi.”

Nykyinen talouskriisi on hitaasti lämpenevä kattila. Kahdeksantoista vuotta nollakasvua ilman suuria ratkaisuja. Sen sijaan poliitikot ovat viivyttäneet päätöksiä ostamalla velalla lisäaikaa.

Ja nyt keitytään elävältä.

1990-luvulla taas jouduttiin äkkiä kiehuvaan veteen. Sieltä oli vain pakko päästä mahdollisimman nopeasti pois.

Nyt sitä on vaikea edes kuvitella, Aho sanoo. Miten heikossa jamassa suomalainen elinkeinoelämä oli vuonna 1991.

Suomen 20 suurimmasta yrityksestä 16 teki tappiota. Aho laski kerran, että niiden tappioiden yhteissumma oli yli 14 miljardia markkaa. Neljän ainoan kannattavan suuryrityksen voitot olivat vain pieni murto-osa, suunnilleen 700 miljoonaa markkaa.

”Se oli ihan karmeaa.”

Aluksi poliitikot uskoivat, että ihmiset ymmärtäisivät ja hyväksyisivät vaikeat päätökset. Ongelma kuitenkin oli siinä, että kriisi ei ensin näkynyt suurelle yleisölle.

Ensiksi laskivat osakkeiden ja asuntojen hinnat. Korot nousivat ja yrityksillä alkoi mennä huonosti, minkä seurauksena kuntien ja valtion verotulot romahtivat, mutta ”sekään ei vielä herättänyt”.

”Sitten työttömyys kasvoi. Ja työttömyys oli ennen kaikkea se, joka paljasti ihmisille totuuden.”

Tilannetta ei kuitenkaan mielletty talouden kriisien ja konkurssien seuraukseksi, Aho sanoo. ”Vaan jotenkin se meni poliitikkojen piikkiin.”

Vuonna 1993 Suomessa oli jo puoli miljoonaa työtöntä. Ei ollut helppo selittää, että nyt pitää vain odottaa, että talouden perusrakenteet kääntyvät ja parempi tilanne tulee. Tappouhkauksia tuli jatkuvasti.

Oli silti totta, että parempi tilanne oli tulossa. Talouden näkökulmasta lama kesti vain kolme vuotta, sillä vuoden 1993 lopussa talous alkoi kasvaa.

Kansalaiset kuitenkin näkivät muutoksen vasta paljon myöhemmin.

Lamaan oli menty tietyssä järjestyksessä, ja nyt siitä tultiin samassa järjestyksessä pois, Aho sanoo.

”Hyödyt tulivat viimeisenä julkiseen talouteen ja työllisyyteen. Ja se oli se hankala puoli.”

Vuoden 2026 ensimmäisellä neljänneksellä Suomen talous kääntyi 0,9 prosentin kasvuun. OECD:n mukaan kasvu on teollisuusmaiden toiseksi suurin.

Toukokuun lopulla Suomessa oli yli 300 000 työtöntä.

Jutun lähteenä on käytetty seuraavia teoksia: Ville Yliaska: Laman kokemukset; Iiro Viinanen & Kalle Heiskanen: Vaaran vuodet; Risto Uimonen: Iiro Viinanen; Jarkko Vesikansa: Laman taittaja; Jukka Ahonen & Jarkko Vesikansa: Pakko uskaltaa; Esko Aho: 1991 Mustien joutsenten vuosi; Jaakko Kiander & Pentti Vartia: Suuri lama.