Miksi olet radikaali?

Ei tästä taida tulla mitään.

Aurinko paahtaa Helsingin Töölön katuja, ja tapaamispaikan vieressä olevalta rakennustyömaalta kuuluu korvia riipivä mökä. An­nika Saarikon ja hänen assistenttinsa kanssa on sovittu, että haastattelu tehdään ainakin osittain kävelylenkillä. Idea tuntuu hetki hetkeltä huonommalta.

Saarikko saapuu paikalle ja on onneksi­ samaa mieltä. Alkukesästä on sitä paitsi vaikea varautua oikeilla vaatteilla. Aina on liian­ kuuma tai kylmä.

”Viime päivinä oon ottanu varmuuden vuoksi aamuisin enemmän päälle, niin nyt on sitten persaukset aivan hiessä”, Saarikko tokaisee. On varmempaa siirtyä sisätiloihin, hänen uudelle työpaikalleen.

”Mennään täältä vähän niin kuin takaoven kautta.”

Kesällä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön pääovesta ei pääse ulos tai sisään neljän jälkeen iltapäivällä, mutta Saarikko on opetellut vaihtoehtoisia reittejä. Hän aloitti YTHS:n toimitusjohtajana vajaa vuosi sitten. Ensimmäisenä työpäivänään Saarikko tiedusteli kollegoilta, miten talossa pääsee kulkemaan ilta-aikaan. Vastaus oli, että täällä ei ole tapana työskennellä iltamyöhään.

Se oli ensimmäinen kulttuurishokki. Keskustan entinen puheenjohtaja ja moninkertainen ministeri oli tottunut tekemään töitä yötä myöten.

Toinen hämmentävä asia olivat viikonloput. Enää ei tarvinnutkaan lähteä kiertämään maakuntia tai pitämään puheita kaiken maailman tilaisuuksiin. Ensimmäisinä vapaina viikonloppuina Saarikko hyöri hämmentyneenä kotonaan ja mietti, että näinkin voi näköjään elää. Että on kaksi päivää viikosta palautumiseen.

Hän ei kuitenkaan halua sanoa, että entinen elämä politiikassa olisi ollut huonompaa.

”Kaikki ne ihmissuhteet, kokemukset, vallan hetket. Se on elämäntapa ja yhteisö, jossa on niin säkenöivää intohimoa, että ei sellaista löydä mistään muualta.”

Kaiken tuon jättäminen oli Saarikon mukaan vähän kuin avioero. Eikä sellaisesta toivu hetkessä.

Annika Saarikolla on uransa aikana ollut erilaisia työtiloja. Kansanedustajien omat huoneet ovat tunnetusti melko pieniä koppeja. Valtiovarainministerin virkahuoneessa taas piisasi neliöitä ja antiikkihuonekaluja.

YTHS:n toimitilat Helsingin Töölönkadulla muistuttavat sisustukseltaan hieman 1970-luvun terveyskeskusta. Samassa kerroksessa otetaankin vastaan asiakkaita ja johdetaan koko säätiötä.

Myös toimitusjohtajan huone voisi olla lääkärin työtila. Se on tavallinen ja vähän ahdas. Saarikon omaa reviiriä kuitenkin piristävät Marimekon värikkäät verhot ja lahjaksi saatu kukkakimppu. Seisomakorkeudelle nostetulla työpöydällä lojuu paperipinojen lisäksi kirja: Maaret Kallion kootut kolumnit.

Haastattelu tehdään toimiston sijaan neuvotteluhuoneessa. Aluksi Saarikko kysyy, onko toimittajalla omia muistoja YTHS:stä.

”Monilla on, tää on nostalginen paikka ihmisille. On viisaudenhampaan poistoja ja gynekologikäyntejä”, hän sanoo.

Nostalgisoinnin sijaan Saarikko haluaa­ tänään katsoa tulevaan, kuten syksyllä 2024.

Sinä syksynä aamupäivät olivat verkkaisia. Lapsiperheen aamuhärdellin jälkeen Annika Saarikko lähti usein vauvan kanssa vaunulenkille. Perheen kolmas poika oli syntynyt pari kuukautta aiemmin, loppukesästä 2024.

Edelliset vuodet olivat menneet melkoisessa paineessa. Keskustalainen Saarikko oli toiminut valtiovarainministerinä Sanna Marinin hallituksessa ja johtanut samaan aikaan puoluetta, jonka kannatusluvut matelivat. Elämä oli yhtä minuuttiaikataulua.

Nyt vanhempainvapaalla tuntui luksukselta, ettei ollut kiire minnekään. Saarikko työnteli rattaita rauhassa pitkin katuja.

Ja kuten usein sellaisessa tilanteessa tapahtuu, hänen alitajuntannastaan alkoi ilmestyä erilaisia ajatuksia ja ideoita. Jotkut tulivat ja menivät, mutta yksi oivalluksista oli harvinaisen sitkeä. Se oli kuin ikkuna, joka oli rämähtänyt auki eikä suostunut enää sulkeutumaan.

Saarikko tajusi, että hän voisi tehdä työkseen jotain muutakin kuin politiikkaa. Aluksi havainto tuntui ällistyttävältä. Osaisiko hän enää edes mitään muuta?

Aikaisempina vuosikymmeninä puoluei­den puheen­johtajiksi valittiin neli- tai viisikymppisiä ihmisiä, useimmiten miehiä, ja he toimivat tehtävissään pitkään. Mutta 2000-luvulla puolueita johtavat nuoremmat ihmiset. Niinpä yhä useampi on Saarikon tapaan pelannut politiikan pelin läpi jo nelikymppisenä. Ei ole yhtä mallia, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Saarikko kuitenkin tiesi, mitä hän aivan aluksi halusi tehdä: varmistaa, että voisi erota politiikan kanssa ystävinä.

Sitä varten hän kävi muutaman kerran tapaamassa eduskunnan työpsykologia. Hän ei halunnut lähteä katkeroituneena, tai niin hän asian muotoili Juhani Mykkäsen podcast-haastattelussa loppuvuodesta 2025.

Mihin tuo katkeruus olisi kohdistunut?

”Minuun itseeni, se on päivänselvää. Että miksi mä en onnistunut paremmin.”

Kun puhutaan avioeroista, on joskus tapana toistella, että toipuminen vie kokonaisuudessaan aikaa noin 50 prosenttia suhteen kestosta. Saarikon poliittinen ura kesti 15 vuotta, joten eroprosessi on vasta alussa. Niinpä ei ole ihme, että teemasta puhuminen herkistää.

”Mä osuin sellaiseen saumaan, että puolueella oli tosi huono vaihe enkä mä saanut sitä nostettua. Ja mulla on… kun mä näen mun entisiä kollegoita, niin mä haluaisin vaan halata kaikkia tosi paljon, koska musta ne on niin kauhean urheita.”

Saarikon ääni värisee hieman.

”Vaikka mä olen tosi eri mieltä jostain vaikkapa jonkun perussuomalaisen ministerin kanssa, niin mä tunnen suurta empatiaa häntä kohtaan ihmisenä. Ne on kovia hommia.”

Usein ihmiset löytävät eron jälkeen uusia puolia itsestään. Niin on tapahtunut myös Saarikolle.

”Mä olen radikalisoitunut.”

Keskusta on nimensä mukaisesti monessa asiassa keskitien puolue. Siksi toteamus on hieman yllättävä. Radikalisoituminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi esimerkiksi liittynyt Elokapinaan tai alkanut vastustaa aborttia.

Sen sijaan Saarikko on alkanut ajatella nuorisoa ja sen tulevaisuutta eri tavalla.

”Mä en aiemmin tajunnut tai nähnyt, että siellä politiikassa mun ajatukset suuntautui aika lailla sen vanhenevan Suomen asian­ hoitamiseen.”

Neuvotteluhuoneessa on hetken hiljaista. Sitten Saarikko jatkaa.

”En mä olisi koskaan myöntänyt, että oon eläkeläispoliitikko. Enkä nytkään ajattele, että olin. Ainakaan pelkästään. Mutta kyllähän se järjestelmä ohjaa ajattelemaan niin.”

YTHS on alusta asti ollut nuorten asialla. Tai ainakin tietyn nuorisoryhmän.

Syyskuun lopussa vuonna 1931 lääkäri Göta Tingvald lähetti kirjeen Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistyksen johtokunnalle. Siinä hän ehdotti, että ylioppilasnuorisolle pitäisi alkaa järjestää säännöllisiä keuhkotarkastuksia. Tingvald perusteli ehdotustaan sekä inhimillisillä että taloudellisilla syillä.

Tuohon aikaan terveyspalvelut olivat Suomessa hajanaisia ja riittämättömiä, hygienia kehnoa ja kansa tietämätöntä. Siksi muun muassa tuberkuloosi levisi hallitsemattomasti, ja siihen kuolivat erityisesti lapset ja nuoret aikuiset.

Tuoreella kansakunnalla ei Tingvaldin mielestä ollut varaa ensin kouluttaa nuorisoaan ja sitten antaa nuorten ihmisten kuolla. Edistyksellinen lääkäri oli tutustunut matkoillaan muun muassa ranskalaiseen ylioppilasparantolaan ja alkanut pohtia, miten opiskelijaterveydenhuolto tulisi Suomessa järjestää.

Nykymuotoinen YTHS syntyi virallisesti vasta vuonna 1954, mutta toiminta alkoi Tingvaldin keuhkotarkastuksista. Kyseessä on järjestelmä, joka on maailmanlaajuisesti harvinainen: korkeakouluopiskelijoiden oma, valtakunnallinen terveydenhuolto. Se kuulostaa hienolta, mutta herättää myös kysymyksiä.

Onko Suomessa enää varaa ylläpitää monia eri terveydenhuoltojärjestelmiä? Tai eikö olisi reilumpaa, että kaikille kansalaisille tarjottaisiin samat palvelut?

Annika Saarikolla on näihin kysymyksiin monta vastausta. Pohjimmiltaan argumentti on kuitenkin sama kuin Göta Tingvaldilla.

”Kyllähän tässä on mietitty panos–tuotos-suhdetta. Tämä on se kansalaisten joukko, johon satsataan myös maksuttomalla korkeakoulutuksella. Siksi heistä ollaan erityisen kiinnostuneita.”

Saarikon mielestä voi nähdä myös niin, että säätiön toiminta on viimeinen lenkki suomalaisten lasten ja nuorten ”palveluketjussa”, joka alkaa neuvolasta.

Neuvola on kuitenkin aidosti tasa-arvoinen asia, kaikille sama. YTHS:n palvelut taas on tarkoitettu vain sille osalle ikäluokkaa, jolla on opiskelupaikka – ja aiemmin vain yliopistoväelle. Ammattikorkeakouluopiskelijat pääsivät palvelujen piiriin vasta vuonna 2021.

Saarikko on muutosjohtaja, tai siltä ainakin kuulostaa. Juuri nyt Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiössä eletään erikoisia aikoja. Palvelujen piirissä olevien opiskelijoiden määrä on lisääntynyt, mutta rahoitus ei ole kasvanut samassa suhteessa.

Opiskelijaporukka on myös huomattavasti heterogeenisempää kuin aiemmin. On eri-ikäisiä ja erilaisista taustoista tulleita ihmisiä, kansainvälisiä opiskelijoita ja toisaalta niitä, jotka kaipaisivat lääkärin sijaan ennemmin sosiaalityöntekijän apua.

Palvelujen kysyntä kasvaa erityisesti mielenterveyspuolella. Yhteydenottojen määrä on lisääntynyt 30 prosenttia vuoden takaisesta. Palvelujen piirissä on 310 000 ihmistä.

Saarikon pitäisi siis keksiä, mistä voidaan tinkiä ja tehostaa, kun jaetaan yhä pienempää kakkua yhä suuremmalle joukolle.

Alkaa vaikuttaa siltä, ettei hänen uusi työnsä ei olekaan kovin erilaista kuin vanha.

Vuonna 2024 Annika Saarikko kertoi Eeva-lehdelle, että koronavuosien hallitustyöskentely oli melkoinen mylly. Vaikka yhteiskunnan murroskohdassa mukana oleminen tuntui kunniatehtävältä, sillä oli hintansa. Valtiovarainministerin puheista katosivat vertauskuvat ja pinna kiristyi niin töissä kuin kotona.

Nyt Saarikko on päässyt pohtimaan, kuka hän on ilman politiikkaa.

Omasta mielestään onnellinen nelikymppinen. Kolmen pojan äiti ja vaimo, joka kuvaa sosiaaliseen mediaan kukkia ja lukee mielellään ravintola-arvosteluja, vaikka käy syömässä perheen kanssa lähinnä Espoon Sellon Pancho Villassa.

Ystävät taas sanovat, että vanha Annika on palannut. Että hänessä on jälleen iloa ja kepeyttä. On aikaa kuskata lapsia jalkapallotreeneihin ja peleihin, kuunnella äänikirjoja ja välillä nähdä kavereita spontaanisti.

Sellaisia asioita hän haaveilee tekevänsä kesälomallakin. Sitä ennen pitäisi kuitenkin saada pakettiin YTHS:n edellisellä viikolla alkaneet yt-neuvottelut.

Siinä tehtävässä tarvitaan niitä taitoja, joista Saarikko puhui työhaastattelussa, kun hän haki nykyistä pestiään.

”Mä mietin paljon, että mitä olen poliitikkona oppinut. Niin kyllähän se isoin asia varmaan on kyky tehdä päätöksiä.”