Ihan kammottavia hittejä

elokuva

Suomalainen elokuva ei ole koskaan näyttänyt yhtä pahalta. Eikä yhtä menestyvältä.

Teksti
Kalle Kinnunen
Kuvat
Aapo huhta
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Menestys tuli yllätyksenä.

Suomalainen kauhuelokuva The Twin – paha kaksonen oli jo saanut ensi-iltansa monissa maissa, myös kotimaassa. Yhdysvaltoihinkin se oli myyty ennakolta suoratoistopalvelu Shudderille, ja diili oli ollut hyvä sekä harvinainen.

Kesällä 2022 tuottaja Aleksi Hyvärinen sai elokuvansa kansainväliseltä myyntiagentilta Latinalaisen Amerikan julkaisupäivämääriä.

Hän kysyi agentiltaan Fabien Westerhoffilta, millä nettialustalla julkaisu tapahtuu.

”Fabien sanoi, että Aleksi, ne ovat teatteripäivämääriä”, Hyvärinen muistelee nyt.

Se oli vasta ensimmäinen sattumus muka­vien uutisten sarjassa.

Kun ensi-illat toteutuivat, Hyvärinen ja ohjaaja Taneli Mustonen eivät olleet uskoa raportteja.

The Twin oli viidenneksi katsotuin elokuva 130 miljoonan asukkaan Meksikossa. Pian se nousi vielä korkeammille sijoille Argentiinassa ja Perussa.

”Ei me oltu edes ehditty haaveilla sellaisesta. Suomalaisen elokuvan budjetilla tehtiin vain niin hyvää elokuvaa kuin osattiin.”

Elokuva olisi hyvien ennakkomyyntien jälkeen ollut menestys, jos se olisi saanut eri maiden valkokankailta parisataatuhatta katsojaa. Tulikin yli miljoona. Se keräsi yhtä paljon katsojia kuin Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas, Suomen katsotuin kotimainen elokuva sitten 1950-luvun.

The Twinin suosio kalpenee silti toisen ilmiön rinnalla.

Suomalaiselokuva Sisu nousi kesällä Yhdysvalloissa valtavirta­menestysten rinnalle, ensin valkokankailla ja sitten sinnittelemällä toista kuukautta suoratoistovuokralistojen top kympissä, 30–40 kertaa kalliimpien Hollywood-spektaakkelien rinnalla.

Yhdysvalloissa ei tilastoida katsojamääriä vaan lipputuloja. Miljoonan katsojan raja meni kuitenkin varmuudella rikki jo kesällä, ja Japanin ja Etelä-Korean ensi-illat olivat vasta lokakuun lopussa.

Sisu ja The Twin eivät ole tyypillisiä suomalaiselokuvia, mutta yhdessä ne näyttävät, ettei kummallinen ole poikkeus.

Sisu on fantastisen väkivaltainen kostotarina, jossa on supisuomalainen kehys: äreä erakko (Jorma Tommila) tuhoaa kullanahneita natseja Lapin sodassa. Se on silti lähempänä Tarantinoa kuin Väinö Linnaa, enemmän splatteria kuin sarkapukurealismia.

Näillä eväillä Jalmari Helanderin ohjaama ja Petri Jokirannan tuottama Sisu nousi menestyneimpien suomalaiselokuvien kärkeen rinnallaan vain Aki Kaurismäen Le Havre ja Mies vailla menneisyyttä, joka oli Oscar-ehdokkaana 20 vuotta sitten.

The Twin on englanninkielinen kauhutarina, joka tapahtuu Suomessa ja tehtiin suomalaisvoimin, mutta maailmalla se näyttää amerikkalaiselta.

Kauhudraama Pahanhautojan ohjaajan Hanna Bergholmin seuraavaa elokuvaa kuvataan ensi vuonna lähes kuuden miljoonan euron budjetilla. Yön lapsesta tulee Suomen kallein naisen ohjaama elokuva. Rahoitus ei olisi mahdollinen, ellei suuri osa tulisi ulkomailta – luottamuksella, että sijoitus saadaan takaisin.

Maassa, jonka yleisö on luottanut rintamatarinoihin ja Luokkakokouksiin, tehdään yliluonnollisia ja mahdottomia kertomuksia, ja niistä on tullut ennennäkemätön vientituote.

”On asioita, joita voi kertoa vain kauhun keinoin.”

Jenni Toivoniemi

Genre eli lajityyppi on lokero: määritellään, onko elokuva kome­diaa, musikaali vai vaikkapa kauhua. Draamakin on genre.

Elokuvateollisuudessa sana genre on kuitenkin vakiintunut viittaamaan korotettuihin tyyppeihin: kauhuun, fantasiaan ja scifiin. Niissä pelisäännöt ovat erilaiset kuin arkisessa draamassa.

Genre on lupaus jostain ja väylä, jota pitkin yleisö löytää halua­mansa. Elokuvantekijälle se voi olla vielä enemmän. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jenni Toivoniemi kertoo rakastaneensa kauhua koko ikänsä.

”On asioita, joita voi kertoa vain kauhun keinoin”, Toivoniemi sanoo. ”Kauhu elokuvan genrenä on vähän kuin musiikki. Voi mennä suoraan isoimpiin asioihin älyllisyyden läpi ja ohi. Voi käyttää törkeitä metaforia.”

Toivoniemi on tehnyt uran, joka paperilla huokuu perinteistä vakavuutta. Naturalismiin kallistuva Treffit voitti Pohjois-Amerikan tärkeimmillä festivaaleilla Sundancessa 2013 kansainvälisen lyhytelokuvasarjan. Pitkän elokuvan debyytti Seurapeli, viikonlopun aikana tapahtuva draamakomedia luovan luokan ihmissuhteista, menestyi korona-ajan mittapuulla hyvin ja sai viiden tähden arvioita.

Eevan lahjassa Toivoniemi haluaa näyttää jotain muuta. Kauhu sallii yli lyömisen.

Elokuva kertoo näyttelijästä, joka kunnianhimonsa riivaamana myy sielunsa pahalle. Yliluonnollinen on tarinassa totta.

Eevan lahjan rahoituspohja on kansainvälinen. Toivoniemi sanoo, että kun elokuvan luvataan olevan kauhua, herää oitis tietty kiinnostus. Saa odottaa isoja panoksia ja voimakasta jännitettä.

”Etenkin muissa Pohjoismaissa on nähnyt elokuvantekijänä ennakkoluulon, että jos jokin tulee Suomesta, se on synkkää ja tylsää”, Pahanhautojan tuottaja Mika Ritalahti sanoo.

”Mutta kun puhutaan genre-elokuvasta, tätä ennakkoluuloa ei ole olemassakaan.”

Pahanhautoja on kertomus 12-vuotiaan tytön äitisuhteesta ja kasvukivuista. Mutta se on hirviöelokuva: ahdistus ja pelot saavat lintuhirviön konkreettisen muodon.

Maailmassa tehdään joka vuosi tuhansia ammattimaisia elokuvia. Laatudraaman pitää joukosta erottuakseen olla valtavan hyvää.

Edellytys sille, että elokuva menestyy, on yksinkertainen. Vaikka genreen kuuluminen voi olla ohitustie keskinkertaisten kilpailijoiden ohi, lopulta yleisö päättää.

Ennen kuin päästään vertailemaan ja katsojien arvioitavaksi, elokuvan tulee nousta esiin ja tulla valituksi.

Kun Pahanhautoja sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2022, siitä tuli ilmiö: elokuvasta julkaistiin saman tien satakunta englanninkielistä elokuva-arviota, käytännössä kaikki kiittäviä.

Iskevän konseptin huomioarvoa ei voi vähätellä. Pahanhautojaa oli ollut helppo myydä jo idean ja käsikirjoituksen perusteella. Se ostettiin Yhdysvaltoihinkin jo ennen valmistumistaan.

Elokuvateattereissa Pahanhautoja oli pandemian vielä kurittaessa kävijämääriä. Ritalahti kertoo elokuvan kuitenkin tekevän tuottoa, vaikka neljän miljoonan euron budjetti oli kolminkertainen verrattuna keskivertoon suomalaistuotantoon.

Yli 30-vuotisen uran elokuvatuottajana tehnyt Ritalahti on saanut häkeltyä siitä, miten eri tavalla asiat tapahtuivat maailmalla.

”Kun jenkit tekivät oman trailerinsa Pahanhautojasta, mä katsoin suu auki, että onko meidän elokuva näin jännittävä. Ne osaavat todella mennä tunne edellä.”

Laajimman levityksen Pahanhautoja sai Venäjällä – maan jo hyökättyä Ukrainaan.

”Kuulin siitä meidän pr-henkilöltä, jolle oli soitettu Yleltä. Mitä ihmettä, meidän leffa Venäjällä? Ranskalainen myyntiagentti oli myynyt sen ennen sotaa ja materiaalit oli toimitettu, joten ei siinä sopimusta rikottu”, Ritalahti kertoo.

Pahanhautoja levitettiin Venäjällä 800 valkokankaalle tilanteessa, jossa Hollywood-elokuvien jakelu maassa oli jo keskeytetty. Koko Suomessa on yhteensä 370 valkokangasta, ja Tuntemattoman sotilaan kaltaiset jättielokuvat ovat saaneet enimmillään 220 kankaan levityksen.

”Täysi arvoitus, tuleeko Venäjältä joskus jotain tuloja.”

Kirjailija-elokuvantekijä Max Seeck.

Menestyskirjailija Max Seeck kertoo aina halunneensa tehdä elokuvia. Kun hänen dekkarinsa olivat alkaneet myydä hyvin, Seeck ja hänen elokuvantekokumppaninsa Joonas Pajunen aloittivat hankkeen valmistelut. Kauhua siksi, että sillä on kansainvälinen potentiaali.

”Mulla on kirjailijana ollut aina ajatus, että haluan kirjoittaa mitä ihmiset myös lukevat, ja samoin nyt haluan tehdä elokuvia, joita porukka haluaa katsoa leffassa”, Seeck sanoo.

Kirjailijan suurin kustannuserä on oma aika. Elokuva on työryhmän koon vuoksi kallista silloinkin, kun se on halpaa.

Seeck ajatteli heti käytännöllisesti, otti huomioon rahavirrat ja globaalin yleisön.

”Vaikka tehtäisiin suomen kielellä, mikä tuntui luontevalta, halusimme että remake-potentiaali pitää säilyttää. Pitää olla konsepti, joka on mahdollista uudelleenfilmatisoida tai lokalisoida, vaikka meidän elokuvamme ei itsessään lähtisi lentoon.”

Toisin sanoen: kyllin hyvä idea voi olla todella arvokas, vaikkei oma teos osuisi kultasuoneen. Esimerkiksi Ringin kaltaiset japanilaiset kauhuhitit nähtiin Hollywoodissa ikään kuin demoina, joiden pohjalta tehtiin suurempi menestys amerikkalaisessa muotissa.

Inspiraatioina Seeck mainitsee myös The Blair Witch Projectin ja Para­normal Activityn. Ne ovat kärjessä, kun listataan kustannuksiin suhteutettuna kaik­kien aikojen tuottoisimpia elokuvia. Kumpikin on amatööribudjetilla Yhdysvalloissa tehty ja halvannäköinen, yhteen ideaan nojaava kauhutuotanto, joka pääsi Hollywood-studion jakeluun. Kumpikin saavutti elokuvateattereissa budjettiinsa nähden yli 4 000-kertaisen lipunmyyntisaldon.

”Puhutaan alle sadan tonnin leffoista, jotka on olleet ihan kammottavia hittejä”, Seeck sanoo haltioituneena.

Seeck ja Pajunen saivat elokuvansa tuottajaksi Markus Selinin ja Solar Filmsin. Sitä ei tarvinnutkaan tehdä amatööribudjetilla. Elokuva Koputus tuotettiin silti melko poikkeuksellisesti ilman elokuvasäätiön tukea.

”Kauhussa voi tehdä suhteellisen pienellä budjetilla uskottavia ratkaisuja. Sotaelokuvaa ei voi tehdä niin halvalla, se näyttäisi huonolta.”

Koputuksen arvostelut eivät ole ylistäviä, mutta eivät onnettomiakaan. Tärkein numero on myyntisopimusten määrä: 120 maahan.

Lähinnä suoratoistopalveluihin ja piskuisilla summilla, mutta kuitenkin.

Seeck kertoo innoissaan, että Koputuksesta julkaistiin juuri arvio The Guardian -lehdessä. Kolme tähteä, mutta elokuvaa kuvailtiin ”henkeäsalpaavaksi vertauskuvalliseksi ekotrilleriksi”.

Se on iso kehu itseoppineiden elokuvantekijöiden esikoiselle. Isoissa brittilehdissä ei suomalaiselokuvia arvostella kuin muutama vuodessa, koska ne eivät saa levitystä.

Paitsi jos se on genreä, jolla on yleisö, ja vielä sen puitteissa jotenkin erottuvaa.

”Se on huimaa. Tämä on se, mihin pystytään”, Seeck sanoo.

Tuottaja Markus Selin.

Suomalaisen elokuvan kansainvälistymispyrkimyksissä on soudettu ja huovattu. 1980-luvulta alkaen suomalaisen elokuvan vientiä hallinneen Aki Kaurismäen varjosta oli vaikea nousta.

Kaurismäkeläisyyden myötäilyssä nähtiin mahdollisuuksia, kun muutakaan ei ollut. Sitten pohjoinen estetiikka haisi takaperoisuudelta, kun piti olla eurooppalainen ja virtaviivainen.

Aleksi Hyvärisen mielestä genreilmiö on todiste, että kansallinen luonne ja tausta sittenkin auttavat suomalaisia.

”Meidät tunnetaan pimeyden ja tarujen maana, josta tulee black metalia. On luontevasti aika hurjia tarinoita kerrottavana”, Hyvärinen sanoo.

”Finnish weird, suomalainen outous on ilmiö itsessään. Vinoa huumoria, oma ääni. Sitä edustavat sisut, pahanhautojat ja myös Teemu ­Nikin elokuvat.”

Genre-elokuvien piirissä pieni kielialue voi olla jopa etu.

”Se, että monsteri on maassa, jossa kieli on vieras, voi peittää alleen vaikka vähän kökköä dialogia. On helpompi uskoa, että jossain Koreassa voi tapahtua jotain eksoottista”, Mika Ritalahti summaa.

Viime vuosikymmenten kauhuilmiöitä ovat nimenomaan Japanin ja Korean kummitus- ja kiroustarinat 2000-luvun alussa sekä vaikkapa ruotsalainen Ystävät hämärän jälkeen, jossa koulukiusaamisesta ja lähiöelämästä kerrottiin verisenä ja melankolisena vampyyritarinana.

Ne olivat esteettisesti hallittuja ja lajityyppiinsä täysillä uskovia teoksia. Samoin todellinen syy suomalaiselle genrebuumille on se, että nuorehkot osaajat sekä hallitsevat elokuvan keinot että rakastavat rajuja lajityyppejä.

Kauhuun kallistuvat suomalaiset viritykset olivat pitkään usein puolivillaisia. Tekijän piti muistuttaa, ettei tässä tosissaan olla.

Viime vuosikymmenen uraauurtavat genreläpimurrot, Sisun tekijöiden vino joulufantasia Rare Exports ja netti-ilmiöalkuinen tieteishupailu Iron Sky myytiin nekin suomalaisyleisölle huumori edellä.

”Ehkä Suomen etu on, että monenlaiset taustat yhdistyvät. Meillä ei kouluteta elokuvantekijöitä yhdestä muotista. Uusien sukupolvien tekijät osaavat yhdistellä vapaasti vaikutteita vaikka Ranskan uudesta aallosta ja supersankarien maailmasta”, Hyvärinen sanoo.

Genren houkutukseen kuuluu paitsi lupa liioitella, myös sisäänrakennettu allegorisuus. Tieteiselokuvat kertovat yleensä tästä ajasta ja sen kysymyksistä suorempaan kuin draamat. Päästään asian ytimeen, kun kehystä vähän vaihdetaan.

Yhteiskunnallisesta kauhusta on tullut Yhdysvalloissa valtavirtailmiö. Jordan Peelen rasismiteemainen Get Out pääsi parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi ja oli iso menestys, vaikka se on tarinaltaan tahallisesti aivan absurdi.

Pahanhautoja sai muun muassa parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Jussi-ehdokkuudet. Sen käsikirjoittaja Ilja Rautsi on itse ohjannut kaksi yhteiskunnallisella satiirilla sävytettyä kauhulyhytelokuvaa. Helsinki Mansplaining Massacressa yhdistyvät miesselittämisen valtapelit ja pahamaineisen Texasin moottorisahamurhien klaustrofobia. Seurasi yli sadan festivaalin kierros ja nyt Rautsin pitkän vampyyrijouluelokuvan rahoitukseen on voimakas kiinnostus ulkomailta.

Kaikki kauhu ei ole älyllistä, mutta monitasoisella idealla pääsee pisimmälle.

”Meidän firmalle tarjotaan muista maista, etenkin Pohjoismaista aika paljon osatuotantohankkeita, ja kauhujutuissa on usein joku sellainen asetelma, että neljä nuorta lähtee mökille ja kauheita tapahtuu. On vaikea löytää sellaisesta mitään yleisemmin kiinnostavaa”, Ritalahti sanoo.

Myös kotimaan rahoitus on kääntynyt suopeaksi epätavallisia juttuja kohtaan. The Twinin ja Pahanhautojan kaltaiset elokuvat yhdistävät kotimaista pitkälti kulttuuriperusteista rahoitusta ja kansainvälistä pääomaa.

”Maailmalla on paljon muutaman kymmenen tuhannen budjetilla tehtyjä kauhuja, joiden keskeltä on helppo näkyä, kun on ammattimainen tuotanto”, Ritalahti sanoo.

”Heti kun Variety kuuli tästä, ne ottivat yhteyttä.”

Mika Ritalahti

Suomalainen yleisö on vasta hitaasti heräämässä siihen, että kotimainen kauhu voi olla uskottavaa.

Pahanhautoja sai Suomessa vain 14 000 katsojaa, vähemmän kuin Yhdysvalloissa ja Britanniassa, Venäjästä puhumattakaan.

Koputus sai noin 35 000 katsojaa, mikä on valtavirtaan ankkuroidun Solar Filmsin elokuvaksi vähän.

Sotaelokuvan kaapuun sopiva Sisu on tässäkin poikkeus, sillä se on Suomessa vuoden kolmanneksi menestynein kotimainen 182 000 katsojalla.

Englanninkielistä The Twiniä ei moni katsoja varmaan edes ymmärtänyt suomalaistuotannoksi. Elokuvan valkokangaskatsojista alle prosentti näki sen Suomessa. Tekijöillä on kokemusta toisenlaisestakin vastaanotosta, sillä Taneli Mustonen on ohjannut muun muassa kaksi Luokkakokous-komediahittiä.

Suomen elokuvateatterit olisivat tehokkain tuloutumiskanava. Siinä omansa ottavia välikäsiä on vähemmän. Suomessa myydystä leffalipusta palaa tuottajalle yli kolmasosa. Ulkomaanmyynnit taas ovat pääasiassa varhain lukkoon lyötyjä takuusummia, joiden päälle rojaltit alkavat juosta vasta, kun menestys on merkittävää.

”On paljon draamaihmisiä, jotka sanovat, että kauhua en katso. Me ei ehkä saatu Suomessa kauhun katsojia, vaan ainoastaan draaman katsojia, jotka ovat valmiita myös kauhuun”, Ritalahti sanoo.

”Kauhun katsojien on vaikea uskoa, että Suomessa voidaan tehdä hyvä lajityyppielokuva.”

Ritalahti tuottaa nyt Marika Harjusaaren esikoisohjausta Suo. Käsikirjoittaja Ilona Ahti oli toinen kansainvälisesti pärjänneen Tytöt tytöt tytöt -elokuvan kirjoittajista. 1800-luvun Suomeen sijoittuvassa Suossa kätilö kohtaa kylään hyökkäävän yliluonnollisen pahuuden.

”Heti kun Variety kuuli tästä, ne ottivat yhteyttä”, Ritalahti sanoo. Sellaista ei tapahtunut koskaan, kun hän tuotti kotimaista draamaa.

”Ne etsivät tällaista tietoa ja haluavat tehdä etukäteisjuttuja. Koska kyseessä on kauhu, ja kauhulla on markkinat.”

Hollywoodin johtava bisnesjulkaisu Variety kirjoitti Suo-hankkeesta syyskuussa ja jutussa kuvailtiin, kuinka päähenkilö käyttää aseenaan ”vitun voimaa” (käsitettä ei oltu käännetty englanniksi).

Eevan lahjan tuotanto on tällä hetkellä jäissä. Kuvaukset viime vuonna peruuntuivat inflaation iskettyä budjettiin ja tuotantoyhtiö Tuffin ajauduttua talousvaikeuksiin.

Toivoniemi ei ole antanut periksi. Eevan lahja on hanke, jota hän kehitteli jo kauan ennen Seurapeliä, ja se tuntuu vain ajankohtaisemmalta.

”Satiiri on ollut minulle aina rakas laji. Mutta nykytodellisuus on niin absurdi, että puhdas satiiri on vaikeaa. Kauhu vastaa paremmin kokemusta siitä, millainen maailma on nyt.”

Markus Selinin ura elokuvatuottajana alkoi niin genressä kuin olla ja voi.

Jäätävä polte mukaili reaganilaisten toimintaleffojen henkeä. Pääosaan piti tulla Chuck Norris, mutta saatiin hänen poikansa Mike Norris. Oli vuosi 1985. Ohjaaja Renny Harlin jatkoi Hollywoodiin tekemään ainutlaatuisen uran.

Solar Filmsin tulevaisuus on Markus Selinin mukaan sidottu taas genre-elokuvaan.

Seeck ja Pajunen valmistelevat Solar Filmsille uutta, Koputusta selkeästi kalliimpaa elokuvaa.

”Otimme Koputuksessa tietoisen riskin. Se oli oppisopimus kahden nuoren leffantekijän kanssa”, tuottaja Markus Selin sanoo.

Selin harmittelee, että Suomen elokuvasäätiö ei noteeraa genre-elokuvaa tuotantotuilla. Näkemys tuntuu tosin koskevan lähinnä kauhuhankkeita, joissa tuenhakijana on ollut Solar Films.

Seeck ja Pajunen ovat case, jonka kansainväliset tavoitteet lausutaan julki. Solar Films tulee tekemään jatkossa säännöllisesti genre-elokuvia, yhden vuodessa, Selin lupaa.

”Solar Filmsille jokaisen elokuvan ensimmäinen unelma on tehdä voittoa ja toinen on tukea suomalaista elokuvateatteriverkkoa. Kolmas on jälkiruoka”, Selin sanoo.

Jälkiruoalla hän tarkoittaa kansainvälisiä markkinoita.

”Markkinat ovat kovat ja suomalaisille on korkea kynnys päästä läpi. Kauhua on maailma tietysti täynnä.”

Mutta jälkiruoka kiinnostaa pitkän uran jälkeen. Kohta 30-vuo­tias Solar Films on Suomen menestynein elokuvatuotantoyhtiö. Sen historiassa on kuitenkin vain ani harvoja elokuvia, jotka ovat saaneet kansainvälistä näkyvyyttä. Mielensäpahoittajasta ei tullut kansainvälistä uusintaversiota, eikä Puhdistuksen elokuvaversio käynyt kaupaksi toivotulla tavalla.

Mitä jos mentäisiin täysillä päin genreä?

Seeck uskoo, että koska hän ja Pajunen eivät ole käyneet alan kouluja tai kulkeneet pitkää reittiä lyhytelokuvien tai vuosien rahoitusneuvottelujen parissa, he uskaltavat mennä idea edellä.

”Kauhussa on riski, samalla tavalla kuin komediassa. Ihmiset tulevat hakemaan tiettyä reaktiota, pelkäämistä tai nauramista”, Seeck sanoo.

”Jos katsot komedian ja vaikka se olisi elokuvana muuten hyvä, jos se ei naurata, ulos tullessa ajattelet, että se oli paska.”

Kauhun tekemisessä Seeckiä kiehtoo myös myyminen. Hän kertoo, kuinka Selin innostui oitis Koputuksen myyntipuheesta eli ­ pitchistä.

”Kauhussa pitch mahtuu lyhyeen tilaan. Se on helppo tiivistää, helppo nähdä heti. Jonkun muun kuin genre-elokuvan sielun kauneus on vaikeampi selittää.”

Syy on ihmisessä.

”Kauhu on yksinkertaisempaa, koska pelot ja tunteet, joita me käsitellään kauhussa ovat yksinkertaisia. Me kaikki pelätään pimeää metsää, peikkoja ja ahtaita paikkoja.”