Teemu Nikin maailma
Synkkiä ja kiusallisia asioita voi käsitellä hauskasti ja lohdullisesti. Ainakin elokuvissa.
Ohjaaja Teemu Nikki myöntää, että hänen elokuvansa on synkkä. Siitä Nikki on kuitenkin eri mieltä kaverinsa, ohjaaja A J Annilan kanssa, kuinka tumma se oikeastaan on. Annila oli kuvaillut löytäneensä toivoa yhdestä kuvasta.
”Mä en kokenut sitä niin mustaksi”, Nikki sanoo, epäilemättä vilpittömästi, vaikka hykertelee reaktiolle.
Elokuvan nimi on Peluri – Kuolema on elävien ongelma. Sen päähenkilöt ovat uhkapeliongelmainen Risto ja Arto, joka saa kuulla, ettei hänellä ole aivoja. Heitä näyttelevät Pekka Strang ja Jari Virman. Piruparkojen yhteinen ruumisautobisnes tuo jättitulot, kun venäläisen ruletin nettivedonlyöntiä järjestävät rikolliset tarjoavat keikkoja.
Peluri kertoo riippuvuudesta ja suhteestamme kuolemaan. Sekä ihmisen hyvyydestä.
Lähipiiriin leviää tieto lääkärien hätkähdyttävästä havainnosta, että Artolla on ainoastaan 15 prosenttia normaalin ihmisen aivokapasiteetista.
”Pekan hahmo on koominen. Jarin hahmo Arto on surullinen. Kaikki miten sitä pilkataan, kaikki mitä tulee, ja sillä on yhä valo silmissä.”
Aivoasia kuulostaa absurdilta. Elokuvassa se kerrotaan pokkana ja korostamatta, ja siinä kaikki. Peluri on musta komedia, jolle nauraa, koska nauru helpottaa.
Tällainen on Teemu Nikin maailma. Elokuvantekijän vino ja groteski humanismi ei ole ainoastaan Suomen oloissa ainutlaatuista.
”Ymmärrän Pelurin jokaista hahmoa, paitsi ehkä aivotonta miestä, koska hän on niin hyvä. Hyvyyttä on ehkä vaikeampi ymmärtää kuin pahuutta.”
”Mikä kuulostaa ikävältä.”
Nikki on kansainvälisessä nosteessa. Se alkoi kuusi vuotta sitten Armomurhaajasta, jossa Matti Onnismaa näyttelee lemmikkieläimiä mahdollisimman kivuttomasti lopettavaa ihmisvihaajaa. Armomurhaaja kiersi kymmeniä festivaaleja ja sai palkintoja. Näillä näytöillä se valittiin Suomen edustajaksi Oscar-kisaan ohi Tuntemattoman sotilaan.
Vielä paremmin menestyi Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021). Siinä Petri Poikolaisen näyttelemä sokea ja liikuntakyvytön mies teki matkaa naisen luo toiseen kaupunkiin. Koko elokuva on kuvattu niin, että katsoja näkee vain lähikuvaa Poikolaisesta. Maailmaa ja ihmisiä pyörätuolin ympärillä voi tulkita äänten ja valon kautta.
Vaikka teos kuulostaa muotokokeilulta, se sai Venetsian elokuvajuhlilla yleisön palkinnon.
