Pöyristyttävää!
Tekisikö mieli paheksua maailman menoa, kun se on muuttunut niin kummalliseksi? Ei muuta kuin täysillä mukaan pöyristymään, tunteita herättävästä materiaalista ei ole pulaa.
11
MIN
Otsikko on pysäyttävä: ”Äiti, älä laita minua illalla kaappiin!”
”Lapsen tuska ja hätä voi olla myös tällainen. Noin kolmevuotias pikkutyttö toi tuskansa julki jyväskyläläisen tavaratalon elintarvikeosastolla. Lapsen äitiä ei pikkuisen pyyntö juuri koskettanut, pakastealtaan tarjoustuotteet olivat tärkeämpiä pohdinnan aiheita. Kyyneleet juoksevat poskillani, kun ajattelen pikkutytön elämäntilannetta. Miten lähimmäisenä voisin auttaa lasta?” mielipidekirjoitus alkoi.
Kirjoittajan mukaan kyse ei ollut yksittäistapauksesta:
”Lähipiirissäni olen seurannut nuorten naisten henkistä julmuutta ja huippuunsa hiottua itsekkyyttä. Silloin kun omat halut ja tarpeet on saatava tyydytetyksi, lapsi on hoidettava tieltä tavalla tai toisella. (- -) Jollain lailla tunnen surua tämän päivän pikkulasten puolesta! Auttamismahdollisuudet ovat niin todella rajalliset.”
Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa nimimerkillä ”Surullinen mummo”. Se on syksyltä 1985.
Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, keväällä 2024 aikalaisvanhemmuutta paheksuu saman lehden verkkokyselyyn vastannut nimimerkki ”Yksi reksi vain”.
”On järkyttävää katsoa vierestä, kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset vanhemmat antavat pienen, ainokaisen lapsensa pyörittää koko perheen arkea ja elämää. Kyseessä ei ole oikeastaan kaverivanhemmuus vaan lapsen palvelijana oleminen! (–) Näin kasvatetaan ulkomaailmassa epävarma itsekeskeinen egoisti, joka ei osaa kunnioittaa toisia ihmisiä ja jonka sosiaaliset taidot jäävät heikoiksi.”
Kommentin johdosta on tehty juttu ja soitettu kasvatustieteen professorille, jolle ”ilmiö on tuttu”. Jutussa nimimerkki ”reksi” oletetaan rehtoriksi.
Sekä surullisen mummon että yhden reksin mahtipontiset huolet lapsista vaikuttavat melko dramaattisilta. Lisäksi ne tuntuvat perustuvan tilanteisiin ja tapahtumiin, joiden todenperästä on vaikea sanoa mitään.
Silti ne kutittelevat mieltä.
Eikö vähän itse kustakin tunnu siltä, että vanhemmuus on hukassa, ihmiset ovat nykyään niin itsekkäitä, kun ennen oltiin yhteisöllisiä ja kaikki haluavat nykyään vain päästä helpolla, eikä kukaan ota vastuuta mistään.
Johan tässä kiihtymys nousee!
Lapsiin ja nuoriin kytkeytyy sitä paitsi koko yhteiskunnan tulevaisuus. Jos he ovat pilalla, miten käy Suomen tulevaisuuden!
Olemme moraalisen pöyristymisen ytimessä.
Pöyristyminen on meille helppoa, suorastaan luontevaa. Monet meistä ovat huolissaan joko tietoisesti tai tiedostamattaan yhteiskunnan ja arvojen rapautumisesta. Paheksumisella yritetään käydä näitä rapauttajia vastaan.
Pöyristyminen voi syntyä hyvinkin pienestä impulssista. Kun näkee itseään kuohuttavan asian ja sen, että muutkin ovat sitä paheksuneet, mukaan liittyminen tuo tunteen oikeassa olemisesta.
”Tulee mieleen parin vuoden takainen pöyristyminen siitä, kuinka silloin parisuhteessa olleet tanssija Ansku Bergström ja nyrkkeilijä Elina Gustafsson kertoivat tv-ohjelmassa käyttävänsä yhteistä hammasharjaa”, muistelee mediatutkija Pauliina Tuomi Tampereen yliopistosta.
Tosiaan, aiheesta löytyy lukuisia otsikoita niin iltapäivälehdistä kuin MTV:ltäkin. ”Maria Veitola hämmentyi julkkisten hygieniatavoista – hammaslääkäriltä täystyrmäys”, otsikoi Ilta-Sanomat.
Pöyristymiseen johtavat usein myös tilanteet tai tapahtumat, joissa rajoja vedetään uusiksi tai ne eivät ole niin selkeitä kuin mihin on totuttu. Jos asioita ei voi lokeroida tai nimetä selkeästi, se voi hermostuttaa.
Pöyristyminen voi tyyntyä muutamassa päivässä nykyisessä hektisessä mediasyklissä. Tai se voi kasvaa moraalipaniikiksi. Se on brittitutkija Stanley Cohenin 1970-luvulla kehittämä termi.
Cohen tutki tuon vuosikymmenen alussa, miten englantilaisten nuorisojoukkojen modien ja rokkareiden yhteenottoja käsiteltiin mediassa. Niistä nousi kansakunnan läpäisevä huoli siitä, kuinka nuoriso oli pilalla ja uhkasi koko yhteiskuntaa.
Moraalipaniikille on tyypillistä, että panikointi kasvaa isommaksi kuin itse aihe, johon se reagoi. Pöyristyminen, paheksuminen ja raportointi mediassa eivät pysäyttäneet nuorison hulinointia, vaan ruokkivat ja levittivät sitä.
Tunnetuin esimerkki suomalaisesta moraalipaniikista on 1990-luvulta. Jälkikäteen saatananpalvontapaniikiksi kutsuttu huoli ja paheksunta velloivat lähes vuosikymmenen ajan.
Esimerkiksi vuonna 1998 STT:n uutinen kertoi, kuinka ”heavyrock-yhtyeiden pelätään houkuttelevan saatananpalvojia Seinäjoen Provinssirock-festivaaleille”.
”Puukirkkojen tuhopolttajia pelkäävät Seinäjoen ja Nurmon seurakunnat aikovat tehostaa kirkkojen ja hautausmaiden vartiointia viikonvaihteessa. (–) Varotoimien taustalla on etenkin brittiläisen heavy-yhtyeen Black Sabbathin sunnuntaikonsertti. Lisäksi ’saatananpalvonnan elementtejä’ liittyy norjalasien metalliyhtyeen Dimmu Borgirin ja suomalaisbändi HIMin musiikkiin.”
Jälkikäteen useammatkin tutkijat, kuten uskontotieteilijä ja nykyinen Helsingin yliopiston professori Titus Hjelm, ovat todenneet, että saatananpalvonnan sijaan maata vaivasi lähinnä amerikkalaista alkuperää oleva salaliittoteoria. Varsinaisia todisteita mistään saatananpalvontayhteisöistä ei Suomesta löytynyt. Panikoinnin ansiosta mitä tahansa henkirikoksia ja ilkivaltaa tulkittiin tunteikkain ja heppoisin perustein saatananpalvonnaksi.
Sen sijaan saatananpalvonnan olemassaoloa julistivat mediassa aktiivikristityt, jotka myös esiintyivät ajankohtaisohjelmissa aiheen asiantuntijoina. Aihetta ei ollut juurikaan tutkittu, joten parempiakaan asiantuntijoita ei ollut. Stanley Cohenin teoriassa tällaisia tyyppejä kutsutaan moraaliyrittäjiksi. Heidän osaamisalueensa on moraalin vartiointi ja he tulevat mielellään mediaan olemaan aiheesta huolissaan.
Saatananpalvontapaniikille oli 1990-luvulla hedelmälliset olosuhteet.
Laman jälkeen oltiin huolissaan nuorison hyvinvoinnista ja saatananpalvonnan yhteydessä puhuttiin muun muassa imppaamisesta ja viiltelystä. Mediaympäristö ei ollut samalla lailla pirstaloitunut perinteiseen ja sosiaaliseen mediaan ja lukuisiin tv- ja radiokanaviin kuin nykyään. Paniikin oli helppo levitä, kun koko kansan silmäparit olivat samojen tietolähteiden äärellä.
Kirkko teetti vuonna 1994 ”valistuselokuvan” Saatana kutsuu minua ja se levisi tehokkaasti kouluihin. Yleisradiokin esitti sen useaan otteeseen. Dokumentiksi nimetty tarina oli ilmeisesti tekaistu, mutta ”hyvällä asialla”, kuten sanonta kuuluu. Sen oli tarkoitus pelotella ja varoittaa nuoria – mutta mistä?
”Moraalipaniikeissa on yleensä mukana totuuden siemen, ja tässäkin tapauksessa oli ihan aiheellista puhua nuorten ongelmista ja olla heistä huolissaan. Mutta sen sijaan, että olisi puhuttu näiden ongelmien sosiaalisista syistä, paholainen huolestutti enemmän kuin nuorisotyön rahoituksen romahtaminen”, sanoo Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori Tuomas Äystö, jolta ilmestyi alkuvuodesta tietokirja Paholaisen perilliset – satanismipaniikin synkkä historia (Like).
Monien saatananpalvontaan liitettyjen nuorten ja aikuisten ongelmat olivat ihan muualla, mutta päihde- ja mielenterveyspalvelujen sijaan niitä yritettiin hoitaa paheksumalla, pelottelemalla ja kristillisellä julistamisella.
”Suvivirren laulaminen kouluissa saatetaan kieltää”, otsikoi Ilta-Sanomat maaliskuussa 2014. Siitä on yli kymmenen vuotta, mutta yhä saadaan aika ajoin aikaiseksi Suvivirteen liittyvä kohu tai -polemiikki.
Kohut ja polemiikit ovat moraalipaniikkeja pienempiä kansallisia pöyristymisiä, joilla kyllä on potentiaalia röyhähtää isommiksi.
Usein niissä on kyse siitä, miltä asia tuntuu, ei välttämättä lainkaan siitä, miten asia on. Suvivirttä ei ole kielletty, mutta silti ensimmäinen Googlen ehdottama kysymys siitä on: ”Miksi Suvivirsi kiellettiin?”
Googlen tarjoama Wikipedia-vastaus on, että Suvivirsi julkaistiin alun perin ruotsalaisen Jesper Svedbergin virsikirjassa vuonna 1694, mutta se sensuroitiin, koska virsi oli vääräoppinen ja sekoitti liikaa maallisuutta hengellisyyteen. Virsi julkaistiin silti heti seuraavana vuonna.
Nykyään ei ole kovin muodikasta pöyristyä uskonnon aseman heikkenemisestä, mutta suomalaisten arvojen rapautumista sopii paheksua.
Paremman puutteessa juuri Suvivirrestä on tullut suomalaisten arvojen yhteinen nimittäjä. Se on kulttuuria ja siinä yhdistyvät suomalaisille hyvin tärkeät asiat kesä ja luonto, ja myös melko tärkeä kristinusko.
Suvivirttä veisataan useimmiten koulussa, joka itsessään on paheksunnan ja pöyristymisen ikuisesti pulppuava lähde. Jokaisella on näkemys siitä, mitä kouluissa tällä hetkellä tehdään väärin.
Siellä lapset esimerkiksi identifioituvat eläimiksi, kuten viime syksynä pöyristyttiin.
”Meneekö lasten eläinleikki jo liian pitkälle? Näin vastaa psykologi”, otsikoi Helsingin Sanomat syyskuussa. Ilta-Sanomien jutussa pohdittiin, voiko lapsi altistua ”hyväksikäyttäjien lähestymisyrityksille” eläinleikkien myötä.
Kouluun liittyy myös poikapaniikki, kuten jotkut tutkijat ovat sitä kutsuneet. Sen sävy on, että pojilla ”kaikki menee päin honkia”, kuten poikatutkija Henry Lunabba on kuvaillut.
Pöyristyminen poikien koulumenestyksen puolesta noudattaa moraalipaniikin kaavaa: tunteet vievät ja faktat vikisevät.
Osalla pojista menee koulussa huonosti, valtaosalla menee ihan tavallisesti. Päivittelystä on seurannut kuitenkin raakoja yksinkertaistuksia ja stereotypioita pojista, vaikka tilanne on monimutkainen ja -tahoinen.
Kun Suomen Pisa-tulosten heikkenemistä on pöyristelty, asiantuntijat ovat yrittäneet selittää, ettei syytä tulosten huonontumiseen tiedetä, joten myöskään mitään simppeleitä ratkaisuja siihen ei ole. Samaan aikaan mielipidepalstoilla vaaditaan kuria kouluihin, kännyköitä pois ja fyysisiä kirjoja takaisin.
”Itse asiassa ei myöskään tiedetä, miksi Pisa-tulokset aikoinaan paranivat. Mutta tällaiset vastaukset eivät useinkaan tunnu mediassa riittävän, vaan vaaditaan jotain syytä ja diagnoosia”, Tuomas Äystö sanoo.
Pöyristelyn yksi motiivi on, että sen avulla voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi. Esimerkiksi silloin, kun tietää mielestään ratkaisun peruskoulun ongelmiin. Tai pitää hammasharjansa ihan itsellään.
Nimimerkki ”Ryhdistäytykää Jyväskylän naiset” kirjoitti Keskisuomalaisessa syksyllä 1985:
”Te eronneet yksinäiset tai muuten epäonnistuneet naiset (–) Ravintoloiden henkilökunnat ovat vuosien kuluessa saaneet seurata käytöstänne, josta puuttuvat suuressa määrin ne ominaisuudet, jotka saavat miehen kunnioittamaan ja arvostamaan naista. Olette 90 prosenttia aivan liian alttiita nähdessänne vähänkin kiinnostavan miehen.”
”Minäkin (onnellisesti) naimisissa oleva mies olen hulluttanut kymmeniä teistä vain kokeillakseni, kuinka hölmöjä te todellakin voitte olla. (–) En kunnioita teistä ainuttakaan. Tiedättekö miksi? Siksi, koska olette lähtenyt ukkomiehen mukaan. (–) Minulle on vain yksi oikea nainen, oma suloinen, ihana vaimoni ja lasteni äiti. Hänen sylinsä on se linnunpesä, missä tunnetaan se oikea lämpö ja rakkaus.”
Suomi oli pitkään tiukkamoraalinen ja uskonnollinen yhteiskunta. Etenkin naisten käyttäytyminen on sitä perua ollut paheksumisen ja pöyristymisen kohteena.
Yksinhuoltajanaisista oli tosiaan vielä muutama vuosikymmen sitten tavanomaista ajatella kuten mielipidekirjoittaja yllä: he olivat moraaliltaan löyhiä, miehenkipeitä ja hiukan yksinkertaisia. Eronneita miehiä ei paheksuttu samalla lailla.
Kirjoitus ei vaikuttanut herättävän juurikaan paheksuntaa. Viikon sisällä siihen tuli yksi vastaus, jossa opponoitiin, ettei moraali riipu siviilisäädystä eikä yksinäisyys ole moraalitonta.
Samojen teemojen ääressä oltiin alkuvuodesta 2025. Pöyristyttiin Erika Vikmanin euroviisukappaleesta, esiintymisasusta ja -tyylistä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipideosastolla esitystä verrattiin ”saksalaiseen vhs-pornoon”. Sitten pöyristyttiin pöyristymisestä.
Uudenmaan kokoomusnuoret ilmoittivat kantanaan, etteivät pidä Ich komme -kappaletta sopivana edustaja Suomelle euroviisuihin. ”Olemme erityisen huolissamme yhteiskuntamme nykyaikana normalisoimasta seksillä ja seksuaalisuudella mässäilystä.”
Koska pelkkä moraalinen närkästys arvojen rappiosta ei välttämättä ole tänä päivänä tarpeeksi painava argumentti, kannanotossa viitattiin myös taloudellisiin arvoihin eli euroviisujen kustannuksiin.
Helsingin kokoomusnuoret vastasivat, että ”euroviisut eivät kaipaa moralistista holhousta”.
Vikman itse huomautti, että hänellä on itse asiassa päällään enemmän vaatteita kuin viimevuotisella miesedustajalla Windows95manilla.
Vaikka nuoria pidetään helposti avarakatseisina, liberaaleina ja pöyristymisille vähemmän alttiina, myös 40 vuotta sitten nuori saattoi paheksua aikalaismusiikkia.
Tämän mielipidekirjoittajan makuun radiosta tuli liikaa ”rämpytä-rämpytä rockia”:
”Avaampa radion joko aamulla herättyäni tai illalla töistä tultuani on radiossa aina joku rock-radio, hittimittari, rokkivekkari, kovanpäivän ilta tai kultiveera, joita on juontamassa jotkut egoistiset Holopaiset, Nymannit, Frimannit, Valveet, Lietteet ym, jätökset, jotka pyytävät nuorilta erilaista palautetta eläimellisille ääntelyilleen.” (Keskisuomalainen, syyskuu 1985).
Kirjoitus herätti pienimuotoisen polemiikin. Siihen julkaistiin useampia vastauksia, joissa kerrottiin, ettei rock ole vain rämpytystä ja jotkut myös pitävät siitä.
Pöyristyminen on informaatioyhteiskunnassa elävälle kansalaiselle sopivasti annosteltuna piristävää ajanvietettä. Milläpä saisi veren ja adrenaliinin virtaamaan nopeammin kuin vilkaisemalla jonnekin taatusti ärsyttävälle keskustelupalstalle, sometilille tai uutiskommentteihin.
Ihmisten on myös aika vaikeaa ilmaista, jos itsellä menee huonosti, sanoo digitaalisen yhteiskuntatieteen professori Krista Lagus Helsingin yliopistosta. Paheksumalla ja pöyristymällä voi saada hetken helpotusta, kun jotkut ovat omasta näkökulmasta vielä huonompia ihmisiä, tai ainakin itseä huonompia jollakin moraalin alueella.
”Silloin kun paheksutaan, painetaan sen kohdetta alas. Ydinkysymys on, koenko olevani pohjimmiltani hyvä vai olenko paha. Taipumus mustavalkoiseen ajatteluun lisää pöyristymistä”, Lagus sanoo.
Pöyristymisiä myös kalastellaan mediassa yhä laskelmoivammin. Klikkiotsikot ovat pöyristelyn aihe itsessään.
Suomalaisessa mediaympäristössä on perinteisesti pidetty viihteellisyyttä epäilyttävänä, jopa turmiollisena, toteaa Pauliina Tuomi. Kautta television historian on esimerkiksi keskusteltu siitä, miten paljon viihdettä on liikaa ja mitä aiheita saa ylipäätään viihteellisesti käsitellä.
Pöyristelijät haluaisivat mielellään vakavaa ja asiallista mediasisältöä. Se on perua vanhalle jaolle korkea- ja populaarikulttuuriin.
”Myös Temptation Island -ohjelmaa on perusteltu sillä, että se opettaa meille asioita parisuhteista”, Tuomi sanoo.
Sarjaan osallistuvat pariskunnat erotetaan toisistaan lomakohteessa ja heidät pannaan juhlimaan sinkkujen kanssa, jotta nähdään, kestääkö parisuhde vai tuleeko pettämiskriisejä.
Kaikesta jatkuvasta pöyristelystä huolimatta pöyristymisen rajat ovat jatkuvasti siirtyneet. Mutta myös samat takuuvarmat aiheet toistuvat vuodesta toiseen. Sellainen on muun muassa tosi-tv-sarjoihin osallistuvien henkilöiden häpykarvoitus.
”Että sheivataanko niitä tuotannon vaatimuksesta vai ei. Mahtavatko lehdet itsekään tietää, miten usein aihe toistuu”, Tuomi sanoo.
Olisihan se nyt pöyristyttävää, jos tv-tuotanto vaatisi osallistujilta sellaista!