Mikä on paholaisen paikka nyky-yhteiskunnassa, Tuomas Äystö?
Uskonnon ja politiikan kytköksiä tutkiva yliopistonlehtori kirjoitti kirjan viime vuosituhannen loppupuolen satanismipaniikista.
7
MIN
Mustanpuhuvat hahmot seisovat metsässä ringissä. Maassa palaa kynttilä. Yksi pitelee maljaa, jotkut heiluttelevat veistä.
Tuomas Äystö oli kahdeksanvuotias, kun hän sattui näkemään tämän jännittävän kohtauksen myöhäisillan tv-ohjelmasta.
Yläasteella hän sai tietää, että kohtaus oli dramatisointi satanistisesta rituaalista ja osa evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1994 julkaisemaa opetusvideota Saatana kutsuu minua. Siinä varoiteltiin nuoria saatananpalvonnasta, joka yhdistettiin rikollisuuteen ja huumeisiin.
Äystö myös kuuli huhuja mustiin kaapuihin pukeutuneista koulutuskeskuksen opiskelijoista, jotka tekivät lähimetsissä saatanallisia rituaaleja.
Nykyään Äystö on uskontotieteen lehtori Helsingin yliopistossa. Tammikuun puolivälissä ilmestyi hänen ensimmäinen tietokirjansa Paholaisen perilliset – satanismipaniikin synkkä historia (Like).
Teos käsittelee 1980-luvulla Yhdysvalloissa ja 1990-luvulla Suomessa kiihtynyttä paniikkia siitä, että lapsia ja nuoria hyväksikäyttävät satanistiset rikollisryhmät olisivat yleistymässä.
”Satanismipaniikki on varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun tunnekuohu ottaa yhteiskunnassa vallan”, Äystö sanoo.
Kaikki alkoi Yhdysvalloista.
Äystön mukaan toisen maailmansodan jälkeen konservatiivit alkoivat kokea, että kristillisyyden asema oli uhattuna. Yhdysvaltain väestö oli melko uskonnollista, ja vihollisina pidetyt kommunistit nähtiin myös kristinuskon vihollisina.
”Kommunismiin, vakoojiin ja psykologiseen sodankäyntiin liittyi kylmän sodan aikana pelkoja, jotka kanavoituivat usein nuorisokulttuuriin. Kristityt pitivät varsinkin rockmusiikkia yhtenä väylänä, jolla demoniset henkivallat yrittivät hivuttautua nuorten ja lasten maailmaan.”
1960–1970-luvuilla paholaisesta tuli suosittu populaarikulttuurihahmo ja se sulautui entistä tiiviimmin osaksi kollektiivista mielikuvitusta.
Vuonna 1966 Kaliforniassa syntyi ensimmäinen satanistinen uskonnollinen liike, Anton LaVeyn perustama Saatanan kirkko. Äystön mukaan LaVeylle saatana ei kuitenkaan ollut niinkään yliluonnollinen persoona kuin symbolinen vastavoima rajoittavalle kristilliselle moraalille.
”Saatanan kirkko ja vastaavat myöhemmin syntyneet ryhmät ovat jääneet pieniksi ja marginaalisiksi.”
Kun naisten työssäkäynti yleistyi ja lapset uskottiin päiväkotiin tuntemattomien ihmisten hoiviin, huolet lasten turvallisuudesta kasvoivat. Niitä vahvisti 1970-luvulla alkanut julkinen keskustelu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Äystön mukaan yksi merkittävä tekijä satanismipaniikin synnyssä oli vuonna 1980 ilmestynyt psykiatri Lawrence Pazderin ja hänen asiakkaansa Michelle Smithin kirja Michelle Remembers. Se kuvasi, kuinka Smith terapian aikana muisti lapsuudenaikaiset kokemuksensa satanistisen kultin kaappaamana ja raiskaamana. Myöhemmin kirjan väitteet on kyseenalaistettu.
”Näistä pienistä puroista kasvoi valtava päiväkoteihin liittyvä satanismipaniikki.”
Tunnetuin oli McMartinin päiväkodin tapaus. Seitsemää päiväkodin työntekijää syytettiin satanistisesta salaliitosta ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Oikeudenkäynti kesti seitsemän vuotta ja johti lopulta kaikista syytteistä luopumiseen.
Äystö kasvoi Teuvalla Etelä-Pohjanmaalla. Siellä ei ollut herätyskristillistä liikehdintää niin paljon kuin pohjoisemmalla Pohjanmaalla, mutta Äystön kaveripiirissä oli paljon lestadiolaisia.
”Oma perheeni oli tapaluterilainen, ja minäkin kävin rippikoulun ja isoskoulutuksen. Katsoin uskontoa kuitenkin sivusta, se kiinnosti aiheena mutta ei ollut henkilökohtaisesti iso asia.”
Äystö luki esimerkiksi Umberto Ecoa ja kansanperinnettä sekä maailman mytologioita käsittelevää kirjallisuutta. Hän kiinnostui myös uskontoa käsittelevästä populaarikulttuurista, kummitustarinoista ja estetiikaltaan synkistä videopeleistä.
Kun satanismipaniikki rantautui Suomeen, Äystö oli vielä päiväkoti- ja alakouluiässä. Lukioikäisenä hän luki Titus Hjelmin ja Merja Hermosen väitöskirjoista, jotka liittyivät aiheeseen, ja kiinnostui.
Hjelm tutki, miten satanismia ja saatananpalvontaa käsiteltiin mediassa ja yhteiskunnassa. Hermosen väitöskirja käsittelee satanismia nuorisokulttuurissa.
Äystö meni opiskelemaan uskontotiedettä Turun yliopistoon ja alkoi pitää muistiinpanovihkoa tapauksista, joissa saatanan hahmo putkahteli esiin.
1990-luvulla Yhdysvalloista levinnyt satanismipaniikki upposi hänen mukaansa otolliseen maaperään Suomessa, koska täällä oli talouslama.
”Työttömyys lisääntyi, ja laman kurjuus ruokki nuorison ongelmakäyttäytymistä. Se taas lisäsi huolta nuorison henkisestä tilasta.”
Hautausmaavandalismia alettiin tulkita merkkinä saatananpalvonnasta.
”Julkisuudessa sitä ja muita uskontoon liittyviä aiheita kommentoivat usein kirkon ja herätyskristillisten piirien edustajat.”
Kohuotsikot hautakivien kaatelusta oletettavasti innostivat uusiakin tekijöitä ja lisäsivät ilkivaltatapauksia.
Äystö huomauttaa, että 1990-luku oli huomattavasti kristillisempää kuin nykyaika. Vuonna 1990 Suomessa syntyneistä kastettiin kirkon jäseneksi yli 90 prosenttia, vuonna 2023 enää vähän yli puolet.
Norjan black metal -piireissä tapahtui 1990-luvulla henkirikoksia ja kirkonpolttoja, ja vastaavan tuhoaallon pelättiin rantautuvan meillekin. Kun black metalia kuunnelleet nuoret murhasivat ja paloittelivat kaverinsa Hyvinkäällä vuonna 1998, media leimasi teon nopeasti saatananpalvojien rituaalimurhaksi.
Satanismipaniikki alkoi Äystön mukaan hiipua 2000-luvulla, kun media rupesi käyttämään uskontoon liittyvissä jutuissa asiantuntijoina uskontotieteilijöitä ja muiden alojen tutkijoita.
Toisaalta koronapandemian aikaan Yhdysvalloista alkoi levitä erityisesti Donald Trumpin kannattajia yhdistänyt Qanon- salaliittoteoria. Sen mukaan maailmaa hallitsi saatanaa palvova ja lapsia hyväksikäyttävä eliitti. Teoria saavutti myös Suomen, mutta se sai jalansijaa vain marginaalisissa piireissä.
Tällä vuosikymmenellä Suomessa on uutisoitu, että yhteiskunnan romahduksen kiihdyttämiseen tähtäävä äärioikeiston siipi on ammentanut inspiraatiota satanistisesta uusnatsismista. Viime vuosina Suomessa on paljastunut kolme terrorismirikoksen suunnitelmaa, joiden tekijöiltä on löytynyt satanismiin liittyvää materiaalia.
Edes se ei ole herättänyt suurta kohua.
Uskontotieteen tutkijana Äystö on erikoistunut uskonnon ja yhteiskunnallisten instituutioiden suhteeseen.
Väitöskirjansa hän teki Suomen lain uskonrauhan rikkomista koskevasta pykälästä, sen yhteiskunnallisista taustoista ja siihen liittyvistä oikeuskäytännöistä.
Yksi Äystön väitöskirjassaan käsittelemä tapaus oli Jussi Halla-ahon vuonna 2009 saama tuomio uskonrauhan rikkomisesta. Halla-aho oli blogissaan luonnehtinut islamia pedofiiliuskonnoksi ja profeetta Muhammadia pedofiiliksi, koska tällä oli yhdeksänvuotias vaimo. Syyttäjän mukaan olennaista ei ollut, oliko väite tosi, koska uskonto ei hänen mukaansa kuulu logiikan alueelle.
Äystö ihmetteli tuomion perusteluja. Hänellä myös heräsi kysymys, miksi joistakin kirjoituksista seuraa syyte mutta monista vastaavista ei. Netissä on paljon uskonnon- ja jumalanpilkkaa, mutta vain osa tapauksista päätyy syyttäjän pöydälle.
”Laki ei määrittele tarpeeksi yksiselitteisesti, mitä uskonrauhan rikkominen on. Siksi se on oikeudellisesti epäjohdonmukainen.”
Uskonrauhaa koskeva lakipykälä on suomalainen erikoisuus, Äystö korostaa.
Noin puolessa Euroopan maista on vastaava pykälä, mutta Suomi on yksi harvoista, jossa sitä on viime vuosina sovellettu.
Äystö ihmettelee muutenkin, miksi uskontoa käsitellään yhteiskunnassamme täysin poikkeavana ja muusta elämästä erillisenä seikkana.
”Miksi uskontoa ei nähdä samantyyppisenä elämäntapoihin ja maailmankuvaan liittyvänä asiana kuin vaikkapa politiikka? Erikoista on myös, että uskontoa opetetaan kouluissa edelleen aivan eri tavoin kuin muita aineita.”
Uskonrauhapykälästä voitaisiin Äystön mielestä ehkä luopua. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on joka tapauksessa laissa kiellettyä, ja sitä koskeva pykälä suojaa myös haavoittuvassa asemassa olevia uskonnollisia vähemmistöjä.
Uskonnon opetuksesta tarvittaisiin hänen mukaansa perusteellista yhteiskunnallista keskustelua.
”On mahdollista kehittää sellainen yhteinen uskonnonopetuksen malli, joka huomioi myös vähemmistöt ja muut intressiryhmät.”
Äystö oli mukana viime vuonna päättyneessä hankkeessa, joka tutki, miten suomalaisten puolueiden edustajat puhuvat uskonnosta eduskunnassa ja mitä suomalaiset aiheesta ajattelevat.
”Uskontoon viitataan eduskunnassa varsin vähän, lähinnä abortin kaltaisten perimmäisten kysymysten kohdalla.”
Eniten uskontoon viittasivat odotetusti kristillisdemokraatit, toiseksi eniten perussuomalaiset.
Äystö pitää mielenkiintoisena havaintoa, että vanhimmat ja suurimmat puolueet, sosiaalidemokraatit, kokoomus ja keskusta, puhuvat uskonnosta vähiten.
”Suomessa puolueet ovat keskimäärin vähemmän uskonnollisia kuin äänestäjänsä. Yhdysvalloissa taas tilanne on päinvastainen. Poliitikot pitävät uskontoaihetta esillä enemmän kuin keskimääräinen kannattajakuntansa, joka maallistuu kovaa vauhtia kristillistä oikeistoa lukuun ottamatta.”
Vaikka satanismikohu on vaimennut, lapsia ja nuoria koskevat moraalipaniikit eivät ole Äystön mukaan loppuneet.
”Lasten ja nuorten turvallisuus on niin tunteisiin vetoava aihe, että se nostattaa helposti paniikkia.”
Joskus kohuissa on pieniä totuuden siemeniä, joista sitten vain tehdään ylilyöviä tulkintoja.
2020-luvun alussa esimerkiksi alettiin puhua mustiin pukeutuvista, räppiä kuuntelevista roadmaneista, joiden alakulttuuri koettiin uhkaavaksi. ”Onko roadman uusi saatananpalvoja?” Äystö kysyi uutiskirjeensä otsikossa.
Roadman-kulttuuriin liittyy rikollisuutta, mutta tulkinnat siitä lähtivät helposti aika korkeisiin sfääreihin, Äystö sanoo.
”Koetaan vetävämmäksi ja jännittävämmäksi hakea selittäviä tekijöitä nuorisokulttuurista kuin yhteiskunnallisista epäkohdista, sellaisista tylsistä demariasioista kuin raha.”
Äystön mukaan yhteiskunnan maallistumisen vuoksi on kuitenkin epätodennäköistä, että moraalipaniikki toistuisi enää samassa kokoluokassa kuin viime vuosituhannen lopulla.
”Koko kansaa yhdistävää huolikertomusta on nykyään vaikea luoda.”
Suomen Kuvalehden kustantaja on osa Otava-konsernia, joka omistaa Liken.
Oikaisu 27.1.2025 kello 10.11: Poistettu Tuomas Äystön sitaatista väite, että itsemurhat olisivat lisääntyneet 1990-luvun laman aikana.