Onko valtio liian iso?

Viime syksynä Suomen talousnäkymät heikkenivät taas odottamatta. Valtiovarainministeriön ylijohtaja Mikko Spolander puhui näkymättömästä jarrusta, joka hidastaa elpymistä ja nakertaa luottamusta.

Kuulosti mystiseltä.

”Ei siinä ole mitään kummallista”, Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Ville-Pekka Sorsa sanoo.

Jos vienti ei vedä, kotimaisen kysynnän heikentäminen kiristävällä talouspolitiikalla laskee väistämättä talouskasvua.

Sorsa tähdentää, että Suomen kasvumalli on muuttunut vientivetoisesta kotimarkkinavetoiseksi, vaikka julkisessa keskustelussa asia jää useimmiten pimentoon.

”Kasvupolitiikka pyrkii edistämään viennin kilpailukykyä. Taustalla vaikuttaa syvään juurtunut usko siihen, että maailmanmarkkinat avautuvat meille, kunhan vain saamme kustannukset kohdilleen.”

Vientivetoista kasvupolitiikkaa ei voi väittää menestystarinaksi, sillä Suomen bruttokansantuote ei ole kasvanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen.

Sorsa ei usko, että tilannetta voidaan takavuosikymmenten tapaan parantaa kustannuskilpailukyvyllä, koska se on jo hyvässä kunnossa.

Viennin vahvistaminen edellyttää koulutuksen parantamista ja tutkimuksen ja kehityksen lisäämistä, mutta ne eivät tuo pikavoittoja. Startup-maailmassa on lupaavaa pöhinää, mutta sen kansantaloudelliset vaikutukset eivät ole suuren suuret.

”Usein kuulee sanottavan, että markkinat määräävät kohtalomme. Emme kuitenkaan panosta siihen markkinaan, joka nyt pyörittää talouttamme eli kotimaiseen kysyntään.”

Sorsa huomauttaa, että Suomessa ei ole investoitu kunnolla viiteentoista vuoteen eivätkä palkat ole merkittävästi kasvaneet. Kun samaan aikaan hallitus leikkaa ankarasti, moni kansalainen katsoo parhaaksi viivyttää hankintoja ja säästää pahan päivän varalle.

Julkisen talouden tulot ja menot olivat sopusoinnussa vuoteen 2008 asti, mutta pitkä nollakasvun aika muutti asetelmat.

Kahdeksassatoista vuodessa Suomen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen nousi 35 prosentista 88 prosenttiin. Valtiovarainministeriö ehdottaa tilanteen korjaamiseksi 8–11 miljardin euron sopeutuksia.

Sorsa myöntää, että tilanne on aidosti vaikea. Vyönkiristystä on mahdotonta välttää.

”Ne asiat, joista tutkijat ovat varoitelleet vuosikaudet, osuvat nyt tuulettimeen”, hän sanoo.

Työväestön määrä pienenee, mikä heikentää kasvunäkymiä myös tulevaisuudessa. Samaan aikaan vanhusten määrä kasvaa ja sotemenot paisuvat.

Päälle tulevat vielä Nato-jäsenyyden vaatimat puolustusmenojen lisäykset ja useita miljardeja vuodessa haukkaavat valtionvelan korkokulut.

”Olemme nyt ihan eri syvyisessä kuopassa kuin Sipilän hallituksen kriisipuheiden aikoihin.”

Vaikka Sorsa tunnustaa tilanteen vakavuuden, hän suhtautuu kriittisesti valtiovarainministeriön arvioihin ja laskelmiin.

Hänen mukaansa ministeriön käyttämät mallit todennäköisesti aliarvioivat menoleikkausten kielteisiä vaikutuksia.

Budjettipäällikkö Mika Niemelä vetosi Helsingin Sanomien haastattelussa siihen, että ministeriö tukeutuu akateemiseen tutkimukseen ja rekisteritietoihin. Jos arvostelee ministeriön arvioita, tulee hänen mielestään väittäneeksi, että akateemiset tutkimukset ja rekisteritiedot ovat väärässä.

Sorsa ei hyväksy Niemelän esittämää kritiikkiä. Hän katsoo valtiovarainministeriön sivuuttavan olennaisimman kysymyksen eli laskentamallin valinnan. Ministeriö käyttää talouspolitiikan hahmottelemiseen yleisiä tasapainomalleja ja erilaisia mikrosimulaatioita.

”Ne eivät mallinna tarkasti niitä asioita, joista päättäjät tarvitsevat tietoa eli miten lähitulevaisuudessa käy kasvulle, työllisyydelle, velkaantumiselle. On olemassa varantovirtamalleja, jotka vastaavat juuri näihin kysymyksiin.”

Sorsa vertaa tilannetta siihen, että yritettäisiin katsoa kellonaikaa lämpömittarista.

”Jos maailmaa hahmotetaan vain valtiovarainministeriön nyt käyttämien mallien­ kautta, saattaa käydä niin että talouden vahvistamiseen tähtäävät toimenpiteet heikentävät taloustilannetta ja sitä kautta lisäävät velkaantumista.”

Suomessa on pitkät perinteet kirstunvartija-ajattelusta, jossa vastuulliset virkamiehet lopettavat poliitikkojen harjoittaman yli varojen elämisen.

Kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta ovat sitoutuneet julkista taloutta tasapainottavaan velkajarruun.

Sorsa tapasi marraskuussa seminaarissa saksalaisen velkajarrun isänä pidetyn Christian Kastropin, jonka mukaan velkajarrun alkuperäiseen ajatukseen kuului, että kaikille työkaluille jätetään tilaa, jotta talous säilyttää toimintakykynsä.

”Investoinnit unohtuivat kokonaan, kun poliitikot ottivat velkajarrun omakseen. Suomessa taitaa olla niin, että virkamiehet ja poliitikot ajattelevat velkajarrusta saksalaisten poliitikkojen tapaan.”

Onko hyvinvointivaltiomme liian suuri suhteessa kansantaloutemme kokoon? Moni poliitikko, ekonomisti ja virkamies vastaa myönteisesti.

Työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto on sanonut, että hyvinvointivaltio on rikki. Hänen mukaansa poliitikkojen pitäisi uskaltaa puhua hallitusta valtion roolin ja palveluiden pienentämisestä.

Sorsa tulkitsee julkista keskustelua niin, että hyvinvointivaltio nähdään ongelmana, joka pitää ratkaista.

”Hyvinvointivaltion pelastaminen näyttää usein sen tuhoamiselta.”

Murron ja Niemelän kaltaiset talousvaikuttajat haluaisivat lisätä työikäisten kansalaisten vastuuta eläkeikäisten vanhempiensa hoidosta. Sorsan mielestä tällaiset aloitteet ovat ristiriidassa suomalaisen hyvinvointivaltion idean kanssa.

”Kaikki on perustunut siihen, että saadaan työikäinen väestö mahdollisimman kattavasti töihin. Lasten ja vanhusten hoito on ollut alan ammattilaisten vastuulla. Tämä piirre erottaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion eteläisestä perhevetoisesta mallista.”

Tähän mennessä hallitukset ovat leikanneet juustohöyläämällä. Sorsa arvelee, että näin on pyritty pitämään kiinni järjestelmistä, vaikka etuudet pienenevät. Yhtä kaikki turvaverkkoihin on revennyt niin suuria aukkoja, etteivät ne kannattele entiseen tapaan.

”Erityisen huolissani olen julkishallinnon toimintakyvystä. Sitä on supistettu vuosikymmeniä, ja nyt nähdään, että edes normaaleja lainsäädäntöprosesseja ei saada kunnialla maaliin.”

Tutkimusten mukaan suomalaiset olisivat valmiit maksamaan enemmän veroja, jos saisivat vastineeksi parempia julkisia palveluja.

Sorsa epäilee, että hyvinvointivaltion kurjistuminen alkaa nakertaa motivaatiota verojen maksuun.

Yhdysvalloissa republikaanit ovat vuosikymmenten ajan pyrkineet tekemään julkisesta sektorista mahdollisimman huonosti toimivan, jotta kansalaiset eivät haluaisi maksaa veroja.

”En usko, että Suomessa mikään puolue tekisi tarkoituksella tällaista, mutta kehityskulku näyttää samalta. Tämän vuoksi aukot julkisen sektorin toimintakyvyssä ja sosiaalipolitiikassa vetävät vakavaksi.”

Sorsa ei ole niitä tukijoita, jotka omistavat koko uransa yhden tieteenalan erityiskysymyksille.

Valmistuttuaan maisteriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 2006 hän päätti ryhtyä tekemään väitöskirjaa professori Risto Heiskalan kannustamana.

Kun väitöskirjalle ei löytynyt Suomesta ohjaajaa, Sorsa otti yhteyttä Oxfordin yliopiston maantieteen laitoksen johtajaan Gordon Clarkiin. Hän lähetti Clarkille ”hirmuisen pitkän, epävarman nuoren kirjoittaman” sähköpostin, jossa tiedusteli mahdollisuutta vierailla Oxfordin yliopistossa. Clarkilta tuli lyhyt ja ytimekäs vastaus: mitä jos tekisit täällä väitöskirjan.

”Jos en olisi lähettänyt sitä sähköpostia, en olisi ehkä koskaan päätynyt Oxfordin kaltaiseen maailman parhaimpiin kuuluvaan yliopistoon.”

Väitöskirjansa Sorsa teki talousmaantieteestä, mutta uransa aikana hän on toiminut niin johtamisen apulaisprofessorina Hankenilla kuin yleisen valtio-opin yliopistonlehtorina ja tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.

Nykyisessä tehtävässään Sorsa erikoistuu monitieteelliseen tutkimukseen ja tutkimuksen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen.

”Minua kiinnostaa se, miten tutkimustiedolla voidaan edistää yhteiskunnallista muutosta. Tieteentekijänä pyrin olemaan päätöksentekijöiden sparraaja, julkisen sektorin tuki ja yritysten apu.”

Kulttuuririennoissa viihtyvä Sorsa näkee tieteessä ja taiteessa yhteisiä piirteitä. Molemmat voivat tuoda yhteen erilaisia toimijoita ja molemmat luovat uudenlaisia menetelmiä ja näkökulmia maailman tarkasteluun.

Taiteen kokijana Sorsa on kiinnostunut perinteisiä kaavoja rikkovista, hieman oudoista teoksista.

”Kokeellisissa näytelmissä omaksutaan jokin teoreettinen viitekehys ja katsotaan miltä käsiteltävä teema tai ilmiö näyttää siitä vinkkelistä.”

Sosiaalipolitiikan professorin suurimman huolenaiheen voisi kuvitella liittyvän hyvinvointivaltion kohtaloon.

Mutta ei. Ilmastonmuutos, koko elonkehän kohtalo, on painoarvoltaan suuremman luokan kysymys.

Sorsa pelkää, että joutuu omana elinaikanaan näkemään Mad Max -elokuvasarjan ensimmäisen osan kaltaisen hitaasti kohti apokalypsia suistuvan maailman, jossa ihmisyhteisöt taistelevat niukkenevista resursseista.

”Pelkään tällaista skenaariota siksi, että maailman tärkeimmät bisneskoulut opettavat sitä todennäköisimpänä.”

Ahdinkoa lisää päättäjien kyvyttömyys ja haluttomuus torjua planetaarisia uhkakuvia tilanteen vaatimalla tavalla.

Sorsa arvelee, että ilmastonmuutoksen ja luontokadon vaikutukset valkenevat tavallisille kansalaisille kaikessa karmeudessaan vasta sitten, kun ruoka käy sietämättömän kalliiksi ja sähköt katkeilevat tulvien ja myrskyjen vuoksi.

”Politiikka keskittyy päiväkohtaisiin ja konkreettisiin kysymyksiin. Ilmastonmuutoksen kaltaiset asiat tuntuvat sen verran epämääräisiltä, ettei niistä ole helppo muodostaa konsensusta.”

Sorsa ei usko utopioihin ja suurisuuntaisiin malleihin kestävien yhteiskuntien rakentamiseksi.

”Pitäisi miettiä, miten voisimme jo ensi vuonna elää uudella tavalla. Tällainen keskustelu loistaa poissaolollaan.”

Ovatko äkilliset muutokset yhteiskunnassa mahdollisia?

Sorsa muistelee keskusteluaan Viron eläkejärjestelmää valmistelleen asiantuntijan kanssa. Kun Neuvostoliitto oli romahtanut, Virossa maksettiin kuukausien ajan eläkkeitä ruplissa, vaikka ne eivät enää kelvanneet maksuvälineeksi kaupoissa.

”Uusi järjestelmä piti luoda, koska vanha järjestelmä ei enää toiminut. Ei tarvittu aseistautuneita miehiä käskemään, että nyt teette toisin.”