Queen Alma
Näyttelijä Alma Pöystille sanottiin, että elokuvan pääroolia on vaikea saada, jos ei ole tunnettu nimi. Kuinka sitten kävikään?
Misha Jaarillakin on elokuvassa rooli. Vaikka hän varsinaisesti oli yksi tuottajista.
Aki Kaurismäki silti halusi, että Jaari esittäisi Kuolleet lehdet -elokuvassa rakennusmestaria. Ehkä siksi, että Jaarilla on vankat työmiehen hartiat ja rouhea sänkiparta.
Kohtauksia on vain yksi. Siinä Jaarin piti tuuppia Jussi Vatasta rinnuksiin ja antaa tälle potkut. Vatanen näytteli sekatyömies Holappaa, joka juo työpaikkansa toista kertaa.
Jaaria pelotti.
”Ihan perkeleesti. Pelotti pelotti.”
”Akihan ei kuvaa kauhean monta ottoa.”
Kaurismäki on tunnettu siitä, ettei kohtauksia kuvata monta kertaa. Niitä ei myöskään harjoitella, sillä näin saadaan ”aitoa jälkeä”. Kuvauspaikalla Kaurismäki suunnittelee kaiken tarkasti ja kertoo sitten, miten tehdään. Mennään yhdellä, hän sanoo ja lisää joskus: Jos mokaatte, otetaan kaksi, jos on katastrofi, niin kolme.
Se on ikään kuin huumoria mutta ei ole.
”Olin niin kierroksilla jälkeenpäin, että Jussi vei mut sivuun ja rauhoitteli”, Jaari sanoo.
Nyt häntä jo naurattaa.
”Mutta kelpasi. Kelpasi ensimmäisellä otolla.”
Jaari ajaa autoa ja puhuu. Hän on matkalla tuotantoyhtiö Bufon toimistolle Helsingin vanhalle teurastamoalueelle. Tänään on tiistai 23. tammikuuta ja erityisen jännittävä päivä: Oscar-ehdokkaat julkistetaan. Onko Kuolleet lehdet listalla? Suora lähetys Los Angelesista alkaa iltapäivällä, ja työryhmä katsoo sitä yhdessä internetistä.
Alma Pöysti ei ole paikalla. Hän on matkustanut ulkomailla käytännössä keväästä saakka. Silloin oli Cannesin elokuvajuhlat ja Kuolleiden lehtien maailmanensi-ilta.
Pöysti esittää elokuvassa naispääosaa. Hän on Ansa, supermarketin hyllyttäjä, johon Holappa rakastuu. Joka hymyilee pienesti, mutta niin, että ”sekin ravitsee Holapan kuihtunutta sielua”, kuten Kaurismäen käsikirjoituksessa lukee.
Rooli on tehnyt Pöystistä tähden.
”Tapaa Alma Pöysti, suomalainen tähti, jonka läpimurtorooli on kerännyt kansainvälistä tunnustusta.”
Ei ole aivan tavallista, että yhdysvaltalainen Vanity Fair kirjoittaa suomalaisesta näyttelijästä. Tammikuun alussa lehti teki jutun Pöystistä. Se käytti sellaisia ilmauksia kuin ”elokuvallinen tuhkimotarina” ja ”vuoden yllättävin Golden Globe -ehdokas”.
Golden Globe on suuri yhdysvaltalainen filmipalkinto. Kuolleet lehdet nimettiin ehdokkaaksi joulukuussa. Mutta varsinainen yllätys oli se, että Alma Pöystikin nimettiin: paras naisnäyttelijä musikaali- tai komediaelokuvassa.
Tällaista oli tapahtunut viimeksi 1950-luvulla. Silloin suomalaissyntyinen näyttelijä Taina Elg oli ehdolla kaksi kertaa ja voittikin.
Pöysti ei aluksi käsittänyt koko asiaa. Se selviää videosta, jonka ohjaaja Selma Vilhunen on kuvannut.
He olivat Pariisissa markkinoimassa Vilhusen uutta elokuvaa Neljä pientä aikuista. Pöystillä on siinä päärooli.
Kun uutinen tuli, Pöysti oli ranskalaisen toimittajan haastattelussa. Hän sai kyllä tiedot, sillä tiedottaja ryntäsi ne kertomaan, mutta ilmeisesti hän ymmärsi, että kyse oli yksinomaan elokuvasta. Kun hän palasi hotellin aulaan, Vilhunen ja muu seurue olivat kiljuen vastassa.
”Siis… mitä tapahtuu?” Pöysti takersi. ”C’est pas possible!”
Hän tuijotti nimilistaa ja näytti sitä Vilhuselle. Nauroi hersyvästi ja räpytti vettä silmistään.
”Mitä ihmettä!”
Kolme viikkoa myöhemmin Pöysti sitten lensi Los Angelesiin. Gaalailtana hän käveli punaista mattoa pitkin Beverly Hilton -hotelliin niin kuin muutkin maailmantähdet. Emma Stone, Natalie Portman, Meryl Streep.
Hän ”säkenöi Golden Globen punaisella matolla”, ”hehkui gaalassa”. Yllään leiskuvanpunainen silkkipuku ja kaulassa häntä varten tehdyt pronssikorut.
Misha Jaari osallistui gaalaan myös, kuten Jussi Vatanen ja tuottaja Mark Lwoff. Jatkoilla Pöysti kuvasi videon, jossa he neljä hymyilevät ja tanssivat auringonpaisteessa. Videolla kaikki näyttää häikäisevältä, juuri siltä kuin elokuvatähden elämän kuvittelee näyttävän. Huolimatta siitä, ettei Golden Globe -palkintoja tullut.
Myöhemmin Pöysti julkaisi videon Instagramissa, ja Selma Vilhunen lisäsi sen alle kommentin.
”Queen Alma”, hän kirjoitti.
Pöystiä on vaikea tavoittaa, mutta niin kai tähtiä on.
Tuotantoyhtiö Sputnik, joka on Aki Kaurismäen yritys, lähettää listaa hänen matkoistaan.
München, Lontoo, New York, San Francisco.
Sundsvall Ruotsissa, Tokio Japanissa, Morelia Meksikossa.
Käytännössä Pöysti markkinoi Kaurismäen elokuvaa. Sillä on kysyntää ulkomailla. Toki hän samalla tekee tunnetuksi itseään. Antaa haastatteluja, osallistuu ensi-iltoihin, yleisötilaisuuksiin ja festivaaleihin. Toisinaan hän matkustaa Jussi Vatasen kanssa, toisinaan ilman.
Päivät ovat pitkiä, tiedottaja Henna Raatikainen huomauttaa.
”Alkavat aikaisin aamulla ja kestävät myöhään iltaan”, hän kirjoittaa sähköpostissa.
”Eikä siellä jää aikaa hurvitteluun tai ylipäätään omaan vapaa-aikaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.”
Henna Raatikainen on Kuolleet lehdet -elokuvan tiedottaja. Pöystillä on myös oma agentti. Menestyneillä näyttelijöillä on usein esikuntaa, ja haastattelut sovitaan välikäsien kautta.
Kun pari viikkoa kuluu, Pöysti vastaa kuitenkin itse. Hän lähettää Whatsapp-viestin ja pahoittelee viivettä. Sanoo, että aikataulut ovat olleet haastavat, mutta nyt olisi hetki vapaata. ”Sopiiko soittaa?”
Hän on parhaillaan Brysselissä, vieraana Euroopan parlamentissa ja elokuvan yleisönäytöksessä. Europarlamentti jakaa Lux-palkintoa, ja Kuolleet lehdet on ehdolla. Oscar-ehdokkaaksi se ei lopulta päässyt, mutta erilaisia elokuvapalkintoja on kymmeniä.
Pöysti tuskailee. Hän ei ole ajatellut suostua nyt haastatteluihin, vaikka Suomesta on tullut lukuisia pyyntöjä.
”Kun tässä yrittää pitää jalat niin maassa kuin ikinä voi. Ettei muutu egohirviöksi.”
Tähteys on hankala asia, hän sanoo, ja oikeastaan vieras sanakin. Vaikka nyt on tullut menestystä, aina sitä ei ole ollut.
”Aikanaan mulle sanottiin, että elokuvan pääroolia on vaikea saada, koska en ole nimi.”
”Mua jotenkin ärsytti se. Se on turhauttavaa. Miten sä voit koskaan ansaita roolia, jos et saa mahdollisuutta?”
Ehkä kuitenkin voitaisiin tavata, Pöysti sanoo.
”Nyt kun mulla on tää positio, haluaisi tuoda esiin sitä, miten hankalaa työnsaanti on. Ja muille voi olla vielä hankalampaa.”
Helmikuun ensimmäisenä päivänä hän aikoo olla Helsingissä. Silloin Senaatintorilla järjestetään mielenosoitus hallituksen työelämämuutoksia vastaan, ja Näyttelijäliitto osallistuu siihen. Pöysti osallistuu myös.
Alkuvuonna 2019 Alma Pöysti oli musta hevonen. Hän oli valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja näytellyt yli kymmenen vuotta teattereissa, mutta kameran edessä hän oli melko kokematon.
Se puhututti, kuten ohjaaja Zaida Bergroth sanoo.
Suunniteltiin elokuvaa Tove Janssonista. Suomalaisittain se oli suuri elokuva, sillä tekemisen arvioitiin maksavan 3,5 miljoonaa euroa. Kaksi kertaa niin paljon kuin kotimainen elokuva keskimäärin.
Pöysti oli saanut roolista sähköpostin: elämäkertaelokuvaan etsittiin Tovea. Hän arveli, että kaikki vähänkin ruotsia osaavat näyttelijät Pohjoismaissa saivat saman meilin.
Jansson oli suomenruotsalainen, ja elokuva tehtäisiin ruotsiksi. Tästä Pöysti, suomenruotsalainen itsekin, oli erityisen iloinen. Samaan aikaan valmisteltiin nimittäin elokuvaa taiteilija Helene Schjerfbeckistä ja tämä pantiin puhumaan suomea. Todellisuudessa Schjerfbeck ei osannut suomea montakaan sanaa.
Jos roolia halusi, täytyi kuvata itsestään selftape. Roolittaja Minna Sorvoja oli kirjoittanut sähköpostiin ohjeet. Hän auttoi ohjaajaa ja tuotantoyhtiötä etsimään kandidaatteja.
Esittele itsesi puolikuvassa max yksi minuutti.
Tee lyhyt kohtaus (max 1–2 minuuttia) puolilähikuvassa seuraavasti: Katso vähän kameran ohi ja kerro henkilöstä, joka on sinulle tärkeä.
Pöysti halusi roolia kovasti. Tove Jansson oli hänelle monella tavalla erityinen. Kiehtova ja hurja ja kaikkien tuntema. Pari vuotta aiemmin hän oli näytellyt Janssonia Svenska Teaternissa. Ja pikkutyttönä hän oli nähnyt tätä isovanhempiensa kanssa. He olivat samaa ystäväpiiriä, Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson ja Tove Jansson.
Pöysti sai kutsun koekuvaukseen, ja se meni hyvin, arvioi ohjaaja Zaida Bergroth. Mutta päätös oli mutkikas.
”Roolista kiinnostuneita oli myös Ruotsissa, isojakin nimiä”, Bergroth sanoo. Ja koska rahoitusta tuli myös naapurista, yhden päänäyttelijän piti olla ruotsalainen. Joko Toven, hänen rakastajansa Vivica Bandlerin tai avopuoliso Atos Wirtasen. Tällainen ehto oli olemassa.
”Kolmikkovaihtoehtoja oli useita. Oli luonnollisesti vääntöäkin”, Bergroth sanoo.
”Oli myös selvää, että Alman nimellä elokuvaa ei voitu markkinoida. Alma oli suurelle yleisölle tuntematon.”
Kuukaudet kuluivat ja roolitus venyi. Pöysti kävi koekuvauksissa uudestaan. Hän osallistui viiden päivän workshopiin, jossa testattiin käsikirjoitusta ja näyttelijöiden kombinaatioita.
Hän kieltäytyi muista töistä, vaikka se oli freelancerille riski. Saattoihan olla, ettei mitään roolia tulisi. Mutta jos hänet valittaisiin, muuta ei saisi olla työn alla.
Tuottaja soitti tämän tästä ja pyyteli anteeksi viivettä. Malta vielä vähän, keskustelut ovat kesken.
Viimein lokakuussa 2019 Zaida Bergrothilta tuli puhelu. Pöysti oli odottanut sitä yhdeksän kuukautta.
”Jos vielä oot tähän valmis, niin toivoisin että tulisit tekemään Toven.”
Jotenkin näin Bergroth sanoi.
Väitetään, että käsikirjoitus on tärkein asia elokuvanteossa. Toiseksi tärkein – ja kaikkein vaikein – on roolitus.
Miten löytää näyttelijät, jotka sopivat rooleihin parhaiten? Jotka toimivat hyvin yhdessä? Ovat kiinnostuneita roolista ja mahdollisia palkata?
Vetävät teattereihin katsojia?
Suomessa on pääosin niin, että roolituksesta päättää ohjaaja. Moni käyttää apunaan ammattimaista roolittajaa ja tuottajaa. Mutta rahoitus ei riipu siitä, ketkä elokuvassa näyttelevät.
Suurissa elokuvamaissa on toisin, Yhdysvalloissa erityisesti.
Päänäyttelijät pitää usein hyväksyttää rahoittajalla. Ja vaikka kaikki olisi muuten valmista – käsikirjoitus hyvä, ohjaaja lahjakas, rahat neuvoteltu, näyttelijät kiinnitetty – rahoittaja voi vaihtaa jonkun.
Vuonna 1995 elokuvayhtiö 20th Century Fox halusi vaihtaa Kristin Scott Thomasin. Englantilainen potilas -elokuvassa piti olla tunnetumpi naisnäyttelijä, yhtiö ilmoitti. Sen vaatimusta ei kuitenkaan kuunneltu. Kun kuvausten sitten piti alkaa, yhtiö tiedotti, että se vetäytyy projektista. Lopulta Miramax tuli tilalle, ja elokuva saatiin tehtyä. Seuraavana vuonna se voitti yhdeksän Oscaria.
Tove-elokuvassa ”roolituksen ja rahoituksen suhde oli tavallista syvempi”, sanoo Aleksi Bardy.
Hän on Helsinki-filmin tuotantojohtaja ja Toven toinen tuottaja. Toinen oli Andrea Reuter.
Bardy sanoo, että roolitus viipyi osin hänen vuokseen.
”Ainakin mä olin osa sitä, sanotaan näin.”
Elokuvalla oli menestyspaineita. Rahoittajia tuli muistakin Pohjoismaista, joten kansainväliset tavoitteet olivat tavallista isommat.
”Sen takia me tutkittiin vaihtoehtoja, että elokuvassa olisi ollut jo maailmanmainetta saanut näyttelijä, jonka äidinkieli on ruotsi.”
Bardy ei tietenkään suostu kertomaan, kuka tai ketkä.
Prosessi oli vaikea ja aikaavievä, ”jossain määrin neuroottinen jaakobinpaini”.
”Kukaan ei voi sanoa, että jos otatte tämän henkilön, elokuvan menekki on parempi. Tai tuon, niin se on huonompi. Ei sellaisia vastauksia ole.”
Lopulta päädyttiin Pöystiin. Hän oli ”autenttisin valinta esittämään Tovea”, Bardy sanoo.
”Elokuvan valmistuttua tuntuu hullulta, että ketään muuta olisi harkittukaan kuin Almaa.”
Zaida Bergrothin mielestä Pöysti oli näyttelijä, jonka ”saattoi uskoa Tove Janssoniksi”. Sellaista hän oli etsinyt. Ihmistä, jossa olisi syvyyttä ja viisautta, melankoliaakin, mutta myös epäsovinnaisuutta ja flirttiä.
Elokuvan ensi-ilta oli lokakuussa 2020. Sitä ennen Bergroth katsoi yksin valkokankaalta ”ensimmäisen leikkausversion”. Vaikka moni asia oli lopputuloksen kannalta vielä kesken, yksi asia oli selvä.
”Tajusin heti, että herra jumala toi Alma on hyvä.”
Niinhän siinä kävi, että Toven näki Aki Kaurismäki ja sen näki Pirjo Honkasalo, kansainvälisesti arvostetut elokuvaohjaajat.
”Näin mä luulen. Koska heidän kanssaan en tehnyt yhtään koekuvausta”, Alma Pöysti sanoo.
Hän on nyt Helsingissä, Senaatintorin laidalla sijaitsevassa ravintolassa. Ikkunoista näkee, kuinka torilla valmistellaan mielenosoitusta. Pystytetään kojuja ja sidotaan ilmapalloja. Lumi on sulanut torin kiveykselle sohjoksi, taivas on pilvinen.
Kaurismäen kanssa roolitus tapahtui seuraavasti: Pöysti sai kutsun lounaalle. Pöydän ääressä Buenos Aires -ravintolassa istuivat Jussi Vatanen, tuottaja Mark Lwoff ja Kaurismäki itse. Keskusteltiin metsästä, politiikasta, koirasta ja parsasta, jota syötiin. Lopuksi Kaurismäki kertoi, että hänellä on tällainen elokuvaidea ja kuvaili rooleja. Kiinnostaisiko tulla tähän mukaan?
”Siinä vaiheessa putosin tuolilta”, Pöysti sanoo. ”En ollut koskaan aiemmin edes tavannut häntä.”
Ohjaaja Pirjo Honkasalo taas ei ollut tehnyt elokuvaa kymmeneen vuoteen. Kesän lopulla kuvattiin Orendan viimeiset kohtaukset. Pöystillä on toinen päärooli, Pirkko Saisiolla toinen. Elokuva tulee teattereihin vuonna 2025.
”Honkasalolla oli kiinnostavia näkemyksiä roolituksesta. Hän sanoi, että ohjaajan pitää perehtyä näyttelijään, katsoa mitä se on tehnyt. Eikä nöyryyttää sitä turhaan koekuvauksessa”, Pöysti sanoo.
”Että tällainenkin voi olla.”
Pöysti on riisunut punaisen ulkoilutakkinsa tuolille ja vaalean villapaidan sen viereen. Hän on varustautunut tunteihin torilla. Jalassa on villasukat ja kumisaappaat.
Tuttu kollega Noora Dadu on juuri kirjoittanut roolituksesta kirjan. Pöysti sai siitä sähköpostin, kun oli Brysselissä. Hän ilahtui teemasta: roolittaminen ja representaatio marginalisoidun ja etuoikeutetun näyttelijän positiosta käsin, sähköpostissa sanottiin.
Dadu opiskeli Teatterikorkeakoulussa samaan aikaan kuin Pöysti, mutta ”n-puolella”, suomenkielisellä näyttelijäntyön linjalla.
Kirjassa sanotaan, että roolitus on vaikea aihe, ”möykky”. Ala ei käy siitä avointa keskustelua. Kun näyttelijöitä valitaan rooleihin, tai ollaan valitsematta, ”perusteita ei tarvitse sanoa ääneen, eikä niitä myöskään juuri koskaan sanota”. Syy on se, että perusteet voivat olla kiusallisia tai hankalia. Osa sellaisia, etteivät ne kestäisi päivänvaloa.
Dadu kirjoittaa: ”Työnantaja ei voi sanoa koekuvausten jälkeen: ’En halua palkata sinua koska olet mielestäni ruma.’ ’En halua sinua tähän rooliin koska en usko, että katsojat voivat samaistua sinuun.’ Tai: ’En halua sinua rooliin, koska olen kuullut juttua yksissä illanistujaisissa, että nillität pikkuasioista.’”
”Sen sijaan työnantaja sanoo: ’Olisin todella mielelläni ottanut sinut, mutta nyt päädyttiin tähän komboon.’”
Se ei ole valhe, Dadu kirjoittaa. On totta, että joku ”sopii rooliin paremmin”, mutta miksi? Valinnat perustellaan intuitiolla, mutta ”intuitio myös piilottaa taakseen kaiken”.
Kirjassa Dadu kertoo, että hän itse oli erääseen elokuvarooliin liian ”etninen”. Tätä ei hänelle sanottu, mutta pikkulintu lauloi.
Pöysti tuhahtaa. ”Hitto. Suomella olis todellakin varaa monipuolistaa näyttelijäkantaa.”
”Kysehän on siitä, kuka kantaa sen tarinan. Näyttelijyys on sitä, että sä väität, että nyt olen kivi tai puu tai satavuotias tai viisivuotias. Hyvä näyttelijä voi tehdä nämä kaikki, koska on se sopimus.”
Teatterissa puhutaan sanattomasta sopimuksesta, joka yleisön kanssa tehdään. Ikään kuin sovitaan, että näytelmän ajan yleisö on mukana leikissä ja uskoo, mitä näyttämöllä tapahtuu.
”Mä tuun vahvasti teatterista ja olen edelleen tätä mieltä.”
”Sitten sä teet niin kauniin ja tarkan puun kuin ikinä osaat.”
Pöysti vetää ulkoilutakkia villapaidan päälle. Olalleen hän nostaa suuren mustan kangaskassin. Nordic Film Nights, siinä lukee.
Kumisaappaat, jotka hän on välillä potkinut jaloistaan, yltävät pitkälle sääreen.
Ikkunan takana Senaatintori alkaa täyttyä.
Kolme viikkoa sitten Pöysti juhli samoissa puitteissa kuin Oscar-palkittu Helen Mirren. Nosteli punaisen silkkipukunsa pitkää laahusta.
Hän vaihtoi Mirrenin kanssa muutaman sanan. Sanoi, että on suomalainen näyttelijä ja haluaa kiittää kaikesta inspiraatiosta.
Mirrenillä oli sileä niskanuttura ja näyttävä, pastellinliila iltapuku. Hän hymyili sädehtivästi ja kiitti kiitoksista, kehui sitten Pöystin asua.
Pöysti oli päättänyt, että jos tilaisuus tulee, hän menee sanomaan jotain. Mirrenille, Greta Gerwigille, Margot Robbielle, Justine Triet’lle… Hänen oli pitänyt opetella minglailua, se ei ollut suomalaiselle luontaista.
”Missä meidän ihmiset on?” Pöysti sanoo ja kävelee ulos, katsoo puhelintaan.
Torilla on yli 10 000 ihmistä ja melkein yhtä monta ilmapalloa. Sinistä, oranssia, pinkkiä. Kuin suurissa vappujuhlissa.
Näyttelijäliitto löytyy heti torin laidalta. Parikymmentä ihmistä, joista jotkut kantavat kylttejä.
”Friikut ajetaan ahtaalle. Edessä alan vaihto?”
”Lopettakaa työelämän tärvely! Kulttuurialalla on vain friitöitä!”
Harvalla näyttelijällä on vakituinen työsuhde, ja freelancerin tulot ovat epäsäännölliset. Kun hallitus leikkaa työttömyys- ja sosiaaliturvaa, monen ansiot eivät riitä.
Pöystiä hiertää muutenkin: ”Se miten tää hallitus toimii… Pienituloiset kärsii jo nyt.”
Hän hakee itselleen keltaisen ilmapallon ja kiinnittää sen takkinsa vetoketjuun. Tervehtii kollegojaan ja jää juttelemaan. Kuuntelee otsa rypyssä puheita, joita esiintymislavalla pidetään. Ei huuda iskulauseita mutta taputtaa välillä käsiään.
Sulautuu joukkoon.
Juttua varten on haastateltu myös ohjaaja Selma Vilhusta ja elokuvatoimittaja Kalle Kinnusta.