Tove Jansson sai uudet kasvot
Arvio: Zaida Bergrothin elokuvassa on elämän vetoa.
Elämäkertaelokuva on lajityyppi, joka usein latistaa ihmisen anekdoottien kokoelmaksi. Zaida Bergrothin ohjaamassa ja Eeva Putron kirjoittamassa Tovessa on enemmän elämää kuin kertausta. Se ei pyri selittämään, miten Tove Janssonista tuli rakastettu taiteilija, vaan kertoo näkemyksiä Janssonin kokemuksista kolmi-nelikymppisenä.
Eikä Tove olekaan edes rajattu elämäkerta vaan rakkauselokuva. Yhtä ainoaa tunteiden kohdetta ei ole eritelty. Alma Pöystin esittämä Jansson rakastaa taidetta ja jaloviinan siivittämiä juhlia, varmasti hieman myös Atos Wirtasta (Shanti Roney), palavammin ja hetken epätoivoisemmin Vivica Bandleria (Krista Kosonen), mutta myös mahdollisuutta irrottautua.
Koska tapahtuma-aika on 1940–1950-luku ja Jansson etsii muun ohella seksuaalisuuttaan, epäsovinnaisuuden käsite on eräs raamittava tekijä. Ilahduttavasti elokuvan hahmot eivät tunnu modernisoiduilta. He ovat hengittäviä olentoja, joiden rosoilla ei tarvitse olla rautalangasta taivutettuja merkityksiä ja joiden välejä ja hierarkioita kuvataan ohikiitävillä yksityiskohdilla, puhetavoilla ja katseilla. Pönötys on poissa, vaikka tapakulttuuri ja arvot ympärillä ovat erilaisia kuin tänään.
Myös henkinen ajankuva vakuuttaa. Poliittiset kuohunnat jäävät nuorten taiteilijoiden elämässä taustakohinaksi. Sota on ohi, entäs nyt?
Tarinassa korostuu Janssonin taiteilijuusdilemma. Hän haluaa olla taidemaalari, sillä se on arvostettua ja oikeaa. Muumeista tulee kuitenkin kuin varkain suosittuja. Sarjakuvasta maksetaan kiusallisen hyvin.
Taide–muumit-ristivetoa ei kuitenkaan tarvitse ottaa ainoastaan kirjaimellisesti. Se on yksi ilmentymä elämän eri suuntiin vetävistä voimista. Muumien piirtäminen ja kirjoittaminen kulkee enemmän sivulauseena kuin juonena: taide on vain koetun elämän eräs seuraus. Tässäkin saa hengähtää helpotuksesta. Kosiskelevia ”tämän kokemuksensa hän kätki muumeihin” -hetkiä ei tule.
Alma Pöystiä ei voi kehua liikaa. Rooliin on mahdotonta kuvitella toista.
Toven tuotantoyhtiön Helsinki-Filmin edellinen suurelokuva oli Tom of Finland. Siinäkin queer-taiteilija, herkkä ulkopuolinen, sovitteli taiteellisia kunnianhimojaan sotien jälkeisessä yhteiskunnassa, tutki identiteettiään ja heittäytyi rohkeaksi.
Maailma on sama ja sävy joskus yhteneväinen: elokuvien hahmojen voisi melkein kuvitella vaikka törmäävän Ullanlinnan kaduilla. Dome Karukosken draamassa oli kuitenkin amerikkalaisen menestystarinan rakenne. Kärjistäen se oli Oscar-tyyppinen, tutuista osista rakennettu viihdetuote.
Tove on eurooppalaista elokuvaa. Bergroth keskittyy siihen, mitä Janssonissa tapahtuu juuri nyt. Enemmän kuin kohtaloonsa Jansson on olemassa suhteessa toisiin henkilöihin, ystäviin ja rakastajiinsa – tai vaikka sympaattiseen ja pitkäpinnaiseen vuokraemäntäänsä. Kolmannessa näytöksessä jännitteet alkavat kuitenkin tasoittua turhan aikaisin.
Ihmisen kokoisen väitteen esittävä elokuva vaatii näyttelijän, joka kasvaa oletettua rooliaan suuremmaksi. Elokuvan lehdistöpapereissa Bergroth kuvailee saaneensa Pöystiltä tarvittaessa vakuuttavat vastaukset Janssonin luonteeseen ja toimintaan liittyvistä yksityiskohdista. Siltä elokuva tuntuukin.
Tässä ihmisessä on suloisuutta ja haavoittuvuutta – sekä ronskiutta, tuittuilua ja kovaa rationaalisuutta. Ehkä ripaus epätoivoa, ainakin suurta riittämättömyyttä. Uhri hän ei ole koskaan.
Pöystiä ei voi kehua liikaa. Tämä on rooleja, joihin on mahdotonta kuvitella toista esittäjää. Jansson sai uudet kasvot ja lähestyttävän persoonan.
Video: Elokuvan traileri. Lähde Nordisk Film/Youtube.
Zaida Bergroth: Tove. Ensi-ilta 2.10. ★★★★★