Pitääkö elokuvaa tehdä?
Elokuvaohjaaja Selma Vilhunen on saavuttanut paljon, mutta epäilee siitä huolimatta itseään.
Kun Selma Vilhunen oli ensimmäistä kertaa Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen laitoksen pääsykokeissa, hän pääsi kolmanteen eli viimeiseen vaiheeseen.
Siis muutaman parhaan joukkoon, joista valittiin Suomen ainoaan elokuvakouluun kaksi opiskelijaa yhteensä paristatuhannesta hakijasta.
”Neljännen pääsykoepäivän aamuna puolet suusta, oikean puolen ylähuuli ja alahuuli turposivat kolminkertaisiksi”, Vilhunen muistelee.
Hän meni aamulla ennen pääsykoetta päivystykseen. Ehkä se on stressiä, lääkäri totesi.
Turvotuksen vuoksi Vilhunen ei oikein saanut puhuttua pääsykoeraatilaisten, kuten Lauri Törhösen ja Ywe Jalanderin edessä. Pudonneet saivat jälkikäteen kuulla perustelut.
”Jalander sanoi, että sulla taisi olla jotain jännittämistä. Siihen havaintoon ei Sherlockia tarvittu.”
Kiltti mutta määrätietoinen ja uppiniskainen taidelukiolainen puhkui sisäänpäin ja setvi itse-epäilyksiään. Voiko jännittäjä ohjata elokuvaa, voiko?
Mutta kun vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. Espoossa kasvanut Vilhunen oli päättänyt ryhtyä taiteilijaksi, innostunut kirjoittamisesta ja lopulta rakastunut lukion videokerhossa elokuvaan.
Siltä tieltä ei ollut paluuta.
”Ajattelin että watch me! Teen vielä vaikka paskat housuissa aivan upeita elokuvia!”
Nyt Vilhunen nauraa muistolleen. Kolmannella kerralla Taikiin pyrkiessään hän kirjoitti asian auki hakemuksen kohdassa, jossa kysyttiin, miksi haluat tänne.
”Vastasin, että koska joka tapauksessa tulen tekemään elokuvia, on koko Suomen kansan etu, että saan siihen parhaan mahdollisen koulutuksen.”
Ovet eivät auenneet.
Viisitoista vuotta myöhemmin Suomi juhli ensimmäistä Oscar-ehdokastaan lyhytelokuvien kategoriassa. Pitääkö mun kaikki hoitaa? on yksi niistä kolmesta suomalaiselokuvasta, jotka ovat ylipäänsä saaneet ehdokkuuden.
Ohjaaja Selma Vilhusen, tuottaja Elli Toivoniemen ja käsikirjoittaja Kirsikka Saaren lyhytelokuva oli myös heidän Tuffi Films -yhtiönsä ensimmäinen tuotanto. Ärhäkämpää starttia ei voisi olla.
Tänä syksynä tulee useilla mantereilla ensiesityksiin Vilhusen toinen pitkä näytelmäelokuva Hölmö nuori sydän, joka on samalla Tuffin ensimmäinen pitkä elokuva. Maailmanensi-ilta on syyskuussa Toronton festivaaleilla – Pohjois-Amerikan suurimmassa elokuvatapahtumassa.
Vilhusesta on tullut tekijä, joka saa elokuvansa alan tärkeimpien tapahtumien portinvartijoiden katsottavaksi, mikä on suomalaiselle suuri saavutus. Sen lisäksi ne valitaan ohjelmistoon, Torontossa vieläpä Contemporary Cinema -esityssarjaan eikä vaikkapa pohjoismaisten leffojen yleislokeroon.
Teoksesta ei uuvu elokuvallista itsevarmuutta.
Hölmö nuori sydän käynnistyy isoilla, kirkkailla alkuteksteillä. Kirjainten takana tytöt tanssivat, paksu rytmimusiikki soi. Elokuva todella ilmoittaa alkavansa.
Päähenkilöt ovat itähelsinkiläisiä lähiöteinejä, mutta kyseessä ei ole nuorisoelokuva. Kiira ja Lenni ovat yläasteella. Kiira tulee raskaaksi. Isätön Lenni yrittää kantaa vastuuta, muttei ehkä osaa ja pakenee. Kolmas tärkeä hahmo on somaliperheen isä, joka haaveilee omasta taksiautosta.
Kun Vilhunen kertoo rasismista, hän ei saarnaa vaan näyttää, miten ajatusketjut kulkevat, asenteet voimistuvat ja ystävät tahattomastikin painostavat toisiaan. Näin syntyy vaikuttavinta yhteiskunnallista elokuvaa, sellaista jonka parissa myös viihtyy ja joka koetaan tutuksi ympäri maailmaa.
Silti Vilhunen puhuu omasta riittämättömyyden tunteestaan. Onkohan hän sittenkään perehtynyt somalikulttuuriin tarpeeksi? Voiko kulttuurialalla työskentelevä nelikymppinen nainen ymmärtää lähiöpoikaa, joka imeytyy rasistien ryyppyporukkaan?
”Pitää vain luottaa, että perustason humanismilla – kaikella tiedolla, jonka olen elämässä kerännyt – voin tehdä tätä työtä. Että tämä on vain yksi puheenvuoro keskustelussa”, Vilhunen sanoo.
”Yhtä ajatusta käytän paljon. Ihmisissä on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja.”
Kuinka ymmärtää lähiöpoikaa, josta kuoriutuu natsi?
Haastattelupaikaksi Vilhunen on valinnut lukioajoistaan asti suosimansa Café Engelin Helsingin Senaatintorin laidalla. Täällä hän myös jutteli miespääosaan lopulta valitun roihuvuorelaiskundin Jere Ristsepän kanssa.
Vilhunen nauraa ristiriidalle, jonka näki ”kaikki yöt kaveriensa kanssa mopoilevan” Ristsepän ja hienostopaikaksi yhä selkeämmin profiloituneen kahvilan välillä.
Heillä kuitenkin synkkasi. Hauraalta vaikuttava amatööri Ristseppä ei Vilhusen mukaan ollut aiemmin esittänyt ”edes puuta tai kiveä koulunäytelmässä”. Elokuvassa katseeltaan koiranpentumainen ja hyväntahtoisuutta huokuva Lenni heittäytyy natsiskinheadiksi, kun jengissä on näennäismiehuutta, johon nojata.
”Näytteleminen on ihmeellistä. Elokuvassa se on paljastamista, tietyissä sovituissa raameissa tapahtuva paljastus. Näyttelijällä tulee olla anteliaisuus, ja silloin kahden ihmisen välissä voi kameran edessä tapahtua valtavan todellisia asioita.”
Se on Vilhusen mukaan elokuvanteon suurin lahja, myös hänelle itselleen.
Ennen kuin Vilhunen lopulta pääsi opiskelemaan elokuvaa Turun ammattikorkeakoulun taideakatemiaan, hän teki töitä vanhusten kotisiivoojana, norjalaisella kalanpakkaamolla ja elokuvayhtiön jokapaikanhöylänä. Lukion jälkeen hän pääsi harjoitteluun oikeaan elokuvafirmaan, Risto Jarvan alkujaan perustamaan Filminoriin.
”Pääsin mukaan Jaakko Pyhälän elokuvan Armon aika kuvauksiin. Olin Virossa catering-avustajana”, Vilhunen kertoo.
Parikymppinen tyttö käskettiin poimimaan tupakantumppeja kuvauspaikalta.
”Olin ihan nöksähtänyt, että minä suuri taiteilija poimin näitä! Vitsi että olin tyhmä. Se oli tärkeä tehtävä, tumpit pitää tietenkin poimia, kun luodaan 1700-luvun miljöötä. Toivottavasti asenteeni ei näkynyt.”
Suomalaisen elokuvan tulevaisuuden koettiin kauan olevan parin kolmen itsevarman miesohjaajan harteilla. Kun Vilhunen sai Oscar-ehdokkuuden myötä Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenyyden yhtenä ensimmäisistä suomalaisista, hän meni ikään kuin kerralla ohi äijistä. Vilhunen, joka oli ennen ensimmäisen televisioelokuvansa Pietà (2007) ensi-iltaa epäillyt, kuoleeko hän jännitykseen.
Koko Oscar-juttu on nyt hänelle jopa aavistuksen kiusallinen.
”Nyt on jo huvittavaakin ottaa se esille, ei se enää ole tuore juttu. On mulla manageri ja agentti Yhdysvalloissa, mutta olen ollut aika hiljaa ja epäaktiivinen.”
”Kyllähän ne muut mainostavat sillä, että ovat olleet kerran ehdokkaana vaikka 30 vuotta sitten. Että se olisi koko uran ajan joku laadun tae.”
Vilhunen hymyilee.
”No, ei kai pitäisi olla mitään hävettävää, että siitä puhuu.”
Amerikkalaisessa elokuvassa kerrotaan yleensä yksilötarinoita. Eurooppalaiset ovat kiinnostuneempia ihmisten välisistä suhteista.
”Katsoja saa tehdä päätelmiään henkilöiden välisistä yhteyksistä itse”, Vilhunen summaa ja kuin ohimennen listaa ranskalaisohjaajia, joiden vaikutuksen epäilee uudessa elokuvassaan näkyvän: Eric Rohmer, François Truffaut, Agnes Jaoui.
Tekijäksi Vilhunen oppi paitsi koulussa myös katsomalla elokuvia, etenkin Elokuva-arkiston teatterissa Orionissa. Usein yksin. Hän sanoo hieman harmissaan, ettei elokuvakoulutuksessa painoteta elokuvasivistystä.
Oma elokuvakäsitys suodattui nimenomaan Ranskasta ja joiltain muilta innoittajilta, kuten Ingmar Bergmanilta, Andrea Arnoldilta ja Lukas Moodyssonilta.
”Siinä tietyssä ranskalaisessa ja keskieurooppalaisessa katseessa on jotain tyynen toteavaa, sellaista sallivaa ambiguiteettia. Asioita todetaan ja tallennetaan. Asiat ja ihmiset ovat ristiriitaisia, eikä mitään määritellä loppuun asti.”
Suomessa on perinteisesti tarvittu pitkän elokuvan tekoon televisiokanavan ja teatterilevittäjän ennakko-ostot, elokuvasäätiön tuki ja vielä usein tuotantoyhtiön omaa rahaa.
Sellaisia elokuvia, joissa uskottavat ihmiset ”häärivät jossain tilassa”, kuten ohjaaja tekotapaansa naurahtaen luonnehtii, on vaikea rahoittaa.
Vilhusenkin molemmat pitkät elokuvat, Tyttö nimeltä Varpu ja Hölmö nuori sydän, olivat yli viiden vuoden rinnakkaisia prosesseja.
”Oli parempi, että Varpu tehtiin ensin. Se oli semmoinen pihkatappi, katsetta sisäänpäin.”
Tyttö nimeltä Varpu kertoo varhaisteini-ikäisestä tytöstä, joka karkaa Suomen halki etsimään moniongelmaista isäänsä. Vilhunen purki siihen omaa tarinaansa: hän oli vasta vauva, kun hänen isänsä teki itsemurhan.
Hölmö nuori sydän onnistui suomalais-ruotsalais-hollantilaisena tuotantona, mikä mahdollisti paremmat resurssit ja kansainvälisemmän tiimin. Esimerkiksi kuvaaja on ruotsalainen.
Kansainvälistyminen ja festivaalimatkat aiheuttavat Vilhusessa myös ahdistusta. Eikä vain vähän. Syyllisyys vain kasvaa, kun on saavuttanut paljon.
”Viime päivinä olen miettinyt, onko tässä maailman tilanteessa elokuva ollenkaan sitä, mitä tarvitaan. Kun tekee elokuvaa ja käyttää teknologiaa ja matkustaa leffan kanssa, tukee järjestelmiä, jotka ovat väkivaltaisia.”
Niitä ovat esimerkiksi älypuhelimien materiaalien alkutuotannon olosuhteet ja tietysti saastuttava lentoliikenne.
”Pitääkö elokuvaa tehdä? Ehkä mä teen elokuvaa vielä kun me hukutaan, kuvaan vielä kun me käristytään.”
Vilhusen kumpikin näytelmäelokuva on ytimessään identiteettitrilleri: niissä jännittävintä on se, miten päähenkilö lopussa itsensä kokee.
Kuukausi ensimmäisen haastattelun jälkeen Vilhunen saapuu kahvilaan Kalliossa ja hieman hermostuneesti naurahtaen mainitsee meikanneensa huolellisesti valokuvaajaa varten.
Koska onhan se, tietysti, vähän itseä korostavaa ja turhamaista.
Toronton festivaalin aikataulut ovat selvinneet. Hölmö nuori sydän esitetään lauantai-illan paraatipaikalla. Mutta kyseessä ei ole yksi niistä punaisen maton tapahtumista, joissa Hollywood-tähtiä valokuvataan heidän kävellessään elokuvasaliin.
”Semmoisessa normaalissa näytöksessä me ollaan kuitenkin.”
Vilhunen kertoo, että vaikka ”sukat pyörivät” aivan kaikissa festivaalinäytöksissä, hänen voimakkaimmat neuroosinsa niistä liittyvät siihen, ovatko äänet salissa oikealla tehokkuudella.
”Kun dynamiikka on suuri, mikä on tietenkin aina mahtavaa, hiljaisemmat äänet tipahtavat helposti pois, jos ääni on hiukankin väärin säädelty.”
Eikö tuo ole myös sijaistoiminto – sitä että elokuvantekijä siirtää jännityksen teoksen vastaanotosta kysymykseksi äänenvoimakkuudesta?
”No, on ehkä sitäkin.”
Ajatukset taiteen tekemisen oikeutuksesta ja elokuvanteon hinnasta ovat pyörineet mielessä. Lopulta kyse on ihmisyydestä.
”Vaikka olen ollut epätoivoinenkin ilmastomuutoksen edessä, ilman taidetta meille ei jäisi kuitenkaan mitään. Ei mitään.”
”Se on kieli, jolla voimme keskustella. Kun kohdataan suuria kriisejä ja inhimillisyys haastetaan, pitää kaikin keinoin puolustaa yhdenvertaisuuden ihannetta.”
Uhkakuvissa ihmisyys katoaisi kokonaan.
”Siksi pitäisi löytää merkityksellisyys toisistamme. Ja musiikista. Pohjimmiltaan juuri musiikista”, Vilhunen sanoo.
”Muuten meille ei välttämättä jää käteen kuin kapulat.”