Miksi teit viimeisen kirjasi Keijo Korhosesta, Juhani Suomi?
Korhonen oli ulkoasiainneuvoksen esikuva ja vanhemman veljen korvike. Nato-jäsenyydestä Suomi ajattelee ”isoveljensä” tavoin.
8
MIN
Vuonna 1977 Juhani Suomi seurasi lähietäisyydeltä Keijo Korhosen syrjäyttämistä ulkoministerin paikalta. Operaation takana oli Neuvostoliiton suurlähettilään Vladimir Stepanovin sekä vasemmistolaisten ja keskustalaisten poliitikkojen muodostama epäpyhä allianssi.
”Se oli niin likaista peliä, että minua suututti ja harmitti”, Suomi sanoo.
Suivaantuneena hän erosi keskustapuolueesta, johon oli liittynyt 1970-luvun alussa kuviteltuaan omien sanojensa mukaan naiivisti, että keskustalaisuus edustaa ulkopolitiikassa kekkoslaisuutta ja sisäpolitiikassa alkiolaisuutta.
Suomi suunnitteli kirjoittavansa tapausten kulusta kirjan, mutta aikeet hautautuivat kiireellisempien töiden alle.
Nyt, liki viisikymmentä vuotta myöhemmin Ulkoministeriä kaatamassa – Operaatio Keijo Korhosta vastaan 1976–77 (Otava) on painotuoreena kirjakauppojen hyllyillä.
Se jää viimeiseksi teokseksi tekijänsä laajassa maamme poliittista historiaa käsittelevässä tuotannossa.
”Enää eivät voimat tai päivät riitä.”
Ulkoministeriä kaatamassa on Suomelle henkilökohtaisesti merkityksellinen kirja, sillä kolme vuotta sitten kuollut Korhonen oli hänelle tärkeä ihminen ensin esikuvana ja myöhemmin työtoverina, ystävänä ja puuttuvan vanhemman veljen korvikkeena.
Suomi katsoo, että Korhosen kohtaloksi koitui puolueettomuuspolitiikan korostaminen. Se ei miellyttänyt maamme asioihin kenraalikuvernööri Bobrikovin tavoin puuttunutta Stepanovia, eikä yya-sopimuksen puolueettomuuspolitiikan edelle asettaneita sosiaalidemokraatteja. Keskustapuolueessa taas vaikutti voimia, jotka halusivat nostaa Ahti Karjalaisen ensin ulkoministeriksi ja myöhemmin presidentiksi.
Valtataistelun keskellä presidentti Kekkonen katsoi, että hänen on uhrattava Korhonen, jotta itse voi jatkaa elämäntyönään pitämäänsä kamppailua Suomen puolueettomuuden tunnustamiseksi. Viinaanmenevään Karjalaiseen hän oli menettänyt luottamuksensa.
Vastustajat leimasivat Korhosen neuvostovastaiseksi, mikä 1970-luvun tukalina vuosina oli kuolettava leima. Suomen mielestä on kohtalon ivaa, että Natoon liittymistä vastustanutta Korhosta syytettiin hänen elämänsä lopussa venäläismyönteiseksi.
”Ajattelen samoin kuin Korhonen: Nato-jäsenyys teki Suomesta lännen eteen työnnetyn tukikohdan, joka sodan syttyessä hävitetään ensimmäisenä.”
Kirjailija Paavo Haavikko luonnehti myöhäistuotannossaan puolueettomuutta isänmaakseen ja Natoa lähentyvää Suomea ”lumiukoksi, joka on liitossa auringon kanssa”.
Suomi nyökyttelee. Hänestä puolueettomuus olisi edelleen paras ratkaisu.
”Kun tarkastellaan Paasikiven ja Kekkosen kausia ja Koiviston ensimmäistä kautta, ne osoittavat, että vaikeissa tilanteissa puolueettomuus takasi turvallisuutemme.”
Puolueettomuuspolitiikan ytimessä on näkemys, että Suomi ei voi ratkaista turvallisuusongelmiaan hakemalla suojaa suurvaltaliittoumista, vaan sen täytyy pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin maihin.
Ukrainan sota ei ole muuttanut Suomen kielteistä suhtautumista Nato-jäsenyyteen.
”On luotu kauhun ilmapiiriä Venäjän uhasta, vaikka pitäisi oivaltaa, että kun Venäjä on sitonut itsensä taisteluun Ukrainassa, sillä ei ole resursseja lähiaikoina hyökätä muualle.”
Jos puolueettomuus oli menestystarina, miksi se enää kelpaa? Onko Suomen kansa saatanan tyhmä kansa, kuten Paasikivi sanoi?
Suomi hymähtää. Hän uskoo, että Paasikivi ei niinkään puhunut tyhmästä kansasta, vaan kansan valitsemista johtajista.
Presidentti Alexander Stubbissa henkilöityy Suomen kavahtama kritiikitön länsisuuntautuminen. Hän on kirjoissaan kuvannut optimismia huokuvaa Stubbia pintaliitäjäksi ja politiikan päivänsäteeksi.
Stubbin ulkoministerikaudella Suomi jopa haikaili Karjalaisen aikoja. Hän kirjoitti muistelmateoksessaan Vorraaja (Otava, 2010), että ”jörö, vaikeneva ja juoksumattoja taatusti karttava Ahti Karjalainen antoi sittenkin vakuuttavamman kuvan ulkopoliittisesta osaamisesta”.
Seuratessaan Stubbin viimeaikaisia ulostuloja Suomi on ajatellut, että enemmän rähmällään länteen ei enää voi olla. Stubb on kehunut Donald Trumpia hahmoksi, jolla riittää kanttia laittaa Vladimir Putin lujille Ukrainan sodan lopettamiseksi.
”Tällaisia kuunnellessa tulee mieleen vuoden 1941 julistukset siitä, kuinka Suomi seisoo Saksan nerokkaan johtajan Adolf Hitlerin rinnalla.”
Stubbin puheita arvopohjaisesta realismista ulkopolitiikkamme ohjenuorana Suomi pitää humpuukina.
”Ulkopolitiikassa kylmällä realismilla ja arvoilla on vähän tekemistä keskenään. Realismi ottaa maailman sellaisena kuin se on, arvot heijastelevat toiveita ja haaveita.”
Kylmän sodan jälkeen virisi toiveita, että liberaali maailmanjärjestys korvaisi voimapolitiikan, mutta ne karisivat nopeasti. Valtiot toimivat, kuten ovat aina toimineet: omien etujensa pohjalta. Tämä pätee etenkin suurvaltoihin.
Poliittisen historian tutkijana Suomi tuntee tarkkaan maamme presidenttien edesottamukset. Onko Stubb siinä joukossa outo lintu vai löytyykö hänelle sukulaishahmoja?
Suomi mainitsee Lauri Kristian Relanderin, joka sai liikanimen Reissu-Lasse, koska matkusteli oman aikansa mittapuulla ahkerasti. Relander vitsaili vertailemalla itseään K. J. Ståhlbergiin: ”edeltäjä oli juristi, seuraaja on turisti.”
”Nyt voisi sanoa samaa: Niinistö oli juristi, Stubb taas on duracell-pupu, joka poukkoilee lausuntoautomaattina ympäri maailmaa ja saattaa hetken hurmassa unohtaa presidentin perustuslailliset valtaoikeudet.”
Stubb muistuttaa Suomen mielestä Relanderia myös siinä mielessä, että Relander oli oikealle suuntautunut, vaikka olikin maalaisliittolainen. Hän oli lisäksi vankka aseistautuja ja suojeluskuntalainen ja läheisissä väleissä lapuanliikkeen kanssa.
Tiedotusvälineissä Juhani Suomea on tapana tituleerata Kekkos-tutkijaksi, mikä hieman harmittaa häntä, koska se antaa hänestä historioitsijana yksipuolisen kuvan.
Suomi muistuttaa, että on kirjoittanut paljon muustakin ja myös muista presidenteistä kuin Urho Kekkosesta. Mauno Koivistosta hän teki kolmiosaisen kirjasarjan ja C. G. E. Mannerheimista teoksen Mannerheim, viimeinen kortti? (Siltala, 2013), jota pitää yhtenä parhaistaan. Suomen tasavallan presidentit 1919–2023 (Tammi, 2023) luo yleiskatsauksen maamme johtohahmoihin.
Ei ole kuitenkaan väärin puhua vuosina 1986–2000 ilmestyneestä Kekkosen elämäkertasarjasta Suomen tutkijanuran merkkisaavutuksena. Se ei piirrä kuvaa vain kohteestaan, vaan Kekkosen ajasta yleisemmin.
Mammuttimainen tutkimustyö oli polttaa hänet loppuun, sillä hän toimi samaan aikaan ulkoministeriön virkamiehenä. Töistä kotiin tullessaan Suomi puuhaili muutaman tunnin tyttärensä kanssa, ja kun tytär meni nukkumaan, hän asettui näppäimistön ääreen ja kirjoitti pikkutunneille saakka.
”Joskus uurastus otti niin koville, että piti laittaa pää kylmän kraanan alle, jotta pysyi hereillä.”
Ulkoministeri Kalevi Sorsa epäili Suomen käyttävän työaikaansa Kekkos-tutkimuksen tekemiseen, ja ulkoministeriön vahtimestari laitettiin seuraamaan Suomen tekemisiä. Todisteita työajan väärinkäytöstä ei löytynyt.
Kekkos-kirjat saivat ilmestyessään runsaasti julkisuutta eikä se ollut aina myötäkarvaan silittävää. Niin aikalaisvaikuttajat kuin historioitsijat haastoivat Suomen tulkintoja kärkevästi. Häntä luonnehdittiin Kekkosen hovihistorioitsijaksi.
Kriitikoidensa hyökkäyksiin Suomi suhtautui kiivailematta, eikä vastannut henkilökohtaisuuksiin henkilökohtaisuuksilla.
Siinä auttoi se, että ihmisenä Suomi on rakentanut ympärilleen rauhallisen ulkokuoren, joka hämää tyyneydellään. Vaikka sisällä myrskyää, muut eivät sitä huomaa.
”Ne, jotka syyttivät minua kaunistelevan kuvan maalaamisesta, olisivat voineet katsoa Kekkos-kirjojen lähdeviitteet ja tarkistaa, onko totuutta muunneltu tai asioita pehmennetty. Ei sellaisia narautuksia koskaan tullut.”
Henkilökohtaista suhdetta Suomella ei Kekkoseen ollut, vaikka ulkoministeriössä työskenteli tämän palveluksessa. Suomi keskusteli Kekkosen kanssa Tamminiemessä kasvotusten vain kaksi kertaa.
Suomen kirjalliset työt voi jakaa kolmeen kastiin: tutkimuksiin, yhteiskunnallisiin puheenvuoroihin ja omaelämäkerrallisiin muisteloihin.
”Ankaran täsmällisesti kirjoitettujen tutkimusten vastapainoksi olen kaivannut vapaampaa itseilmaisua, löysin rantein kirjoittelua.”
Sitä Suomi on harrastanut myös nimimerkillä. Kunto Kalpa julkaisi vallanpitäjiä purevasti arvostelevia kolumneja Keskisuomalaisessa vuosina 1985–1993.
Ne kävivät Suomelle lopulta kalliiksi, sillä niiden vuoksi hänet siirrettiin ulkoministeriössä vaatimattomampiin tehtäviin. Päätöksen takana olivat hänen mukaansa presidentti Koivisto ja ulkoministeri Sorsa.
”Sorsa ratsasti Koivistolla, ja ilmoitti minulle asiasta tyyliin: Me olemme presidentin kanssa päättäneet, että…”
Kunto Kalvan henkilöllisyyttä jäljittivät tahoillaan niin Suomen Kuvalehti kuin suojelupoliisi. Yleiseen tietoon asia tuli vasta professori Lasse Kankaan tekemässä Keskisuomalaisen historiikissa 2007.
Kolumnien tekemiseen Suomea ajoi tarve kertoa ihmisille asioista, joista he eivät tiedä, sekä halu ilakoida sarkastisesti poliitikkojen tempauksilla.
Nykypäivän keskusteluun Suomi kaipaisi reipasta ja rohkeaa vastavirtaan kulkemisen henkeä.
”Takavuosina valiteltiin, kun meillä ei ole toisinajattelijoita, mutta nyt sellaiset vasta ovatkin huvenneet. Mediat ovat ketjuuntuneet, ja mielipiteitä hallitaan pienestä piiristä. Varsinkin iltapäivälehtien taso on aivan lohduton.”
Vorraajassa Suomi kuvaa itseään Eino Leinon säkeellä: ”Minä lapsena vanhaksi vanhenin, en nuor’ ole koskaan ollut.”
Varhaisina vuosinaan Suomi joutui todistamaan vanhempiensa avioriitaa, joka johti äidin itsemurhayritykseen. Elämän peilipintaan tuli särö, joka laajeni ja syveni sitä mukaa kuin Suomi alkoi ymmärtää asioita.
Kainuun murteen sana vorraaja tarkoittaa kaiken maailman murehtijaa. Juhani Suomi kokee vorraajan identiteetin omakseen.
”Olen ikuinen pessimisti, joka suree asioita etukäteen. Jos onnen tunne joskus vähän pilkistää, tähyilen jo pelästyneenä olkapääni yli: eihän tämä voi kauaa kestää.”
Voisivatko Suomen synkät analyysit maamme nykytilasta olla vorraamista, tummilla väreillä maalailua?
Suomi puistaa päätään: Ei, ulkomaailmaa hän ei tarkastele tunteidensa läpi, vaan kolkon rehellisesti. Vorraaminen rajoittuu yksityisiin asioihin.
”Jos vanhemmilta ihmisiltä kysyy, mikä on ollut heidän elämänsä parasta ja turvatuinta aikaa, he vastaavat, että 60-, 70- tai 80-luku. Silloin poliittisessa päätöksenteossa huomioitiin sosiaaliset näkökulmat ja ulkopolitiikassa pyrittiin seisomaan omilla jaloilla.”
SK:n kustantaja Otavamedia ja Otava ovat molemmat osa Otava-konsernia.