Matka merenrantaan

Helmikuussa 2025 Angelika Vasylenko päätti lähteä. Hän oli ajatellut sitä aiemminkin, mutta enää ei ollut vaihtoehtoa.

Hän oli ollut yhdessä miehensä kanssa viisitoista vuotta.

He olivat tavanneet opiskeluaikoina. Vasylenkon ystävä oli töissä Dnipron rautatieaseman elektroniikkaliikkeessä, ja Vasylenko kävi toisinaan tervehtimässä. Liikkeessä oli vartijana mies, joka asui samalla suunnalla. Kerran he matkustivat samalla lähijunalla kotiin, sitten toisenkin.

Matviy-poika syntyi seitsemän vuotta myöhemmin.

Vasylenko oli valmistunut maisteriksi hyvin arvosanoin ja toiminut henkilöstöalan johtotehtävissä. Äitiysloman jälkeen hän oli jäänyt kotiin. Se on Ukrainassa melko tavallista. Mies oli edennyt urallaan ja pystyi elättämään perheen. Vasylenko oli halunnut mennä takaisin töihin, mutta mies oli vastustanut ja puhunut aina ympäri. Kyllä hän huolehtisi.

Nyt lapsen koulusta oli soitettu. 8-vuotias Matviy oli lyönyt tyttöä. Kun opettajat olivat kieltäneet, poika oli sanonut, että isäkin lyö äitiä.

Lapsi oli alkanut matkia isänsä käytöstä, Vasylenko muistaa ajatelleensa. Pitää sitä normaalina. Ei mies varsinaisesti lyönyt, mutta töni ja lukitsi huoneeseen. Vasylenko ei tuolloin edes osannut pitää sitä fyysisenä väkivaltana, mutta lapselle se selvästi näytti siltä. Hän ei halunnut, että hänen pojastaan tulisi sellainen.

Vasylenko ilmoitti, että halusi erota. Mies sanoi hänelle pitävänsä sitä mahdottomana. Eihän Vasylenkolla ollut asuntoa tai työpaikkaa, mitään, millä elättää itsensä ja lapsensa. Mies omisti kaiken.

Vasylenko hankki töitä nettikaupasta. Oli kerättävä rahaa, jotta saattoi hakea avioeroa ja muuttaa.

Mies pilkkasi. Kuvitteliko Vasylenko to­siaan, että tienaisi jotain säälittävästä työpaikastaan? Luuliko, että voisi elää omillaan?

Mies vei auton avaimet, ei antanut rahaa bussilippuun tai eväisiin. Matviylle hän sanoi Vasylenkon kuullen, ettei äiti oikeasti käy töissä. Äiti valehtelee, äiti ei rakasta enää. Äiti on hylännyt.

Mies alkoi hakea poikaa koulusta ja viedä jonnekin. Herätti viikonloppuaamuisin aikaisin ja toi kotiin vasta myöhään illalla. Hän otti itsestään kuvia ostamassa pojalle hampurilaisaterioita, karkkia, uuden puhelimen. Kuvat hän päivitti sosiaaliseen mediaan ja lähetti Vasylenkolle.

Iltaisin hän lukitsi pojan huoneeseen ja piti avaimen itsellään.

24. maaliskuuta 2025 Vasylenko lähti käymään äitinsä luona. Kun hän palasi kotiin, mies ja poika eivät olleet siellä.

Vasylenko ei ole nähnyt lastaan puoleentoista vuoteen. Hän ei tiedä, missä poika on.

Kun aviopari eroaa Ukrainassa, lapsi jää lähes poikkeuksetta äidilleen. Ei ole mahdollista sanoa, kuinka usein, sillä huoltajuus on automaattisesti molemmilla. Siitä ei juuri riidellä, sillä roolit ovat niin vakiintuneet.

Isällä on kuitenkin yhtäläinen oikeus lapseen. Jos vakituista asuinpaikkaa ei ole erikseen määrätty vain toiselle, kumpikin on tasa-arvoinen vanhempi.

Halyna Fedkovych on nähnyt, miten miehet käyttävät sitä hyväkseen.

Fedkovych on työskennellyt yli kaksikymmentä vuotta asianajajana ja ollut mukana perustamassa Center for Women’s Perspectives -nimistä järjestöä, joka auttaa väkivallasta kärsiviä naisia.

Hänelle päätyvissä tapauksissa on lähes aina kyse lähisuhdeväkivallasta. Lasta käytetään koston välineenä. Asiakkaat kertovat usein, miten mies on sanonut, että lähde vain, mutta lasta et saa.

Fedkovych oppi jo aloittelevana juristina lapsiasioista vastaavalta viranomaiselta, että jos mies vie lapsen, äidillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kaikin keinoin hakea lapsi takaisin. Mennä kärkkymään päiväkodille, mummolaan, leikkipuistoon ja vain ottaa lapsi.

Jos jää odottelemaan oikeuden päätöksiä, mies on ehtinyt lahjoa ja manipuloida lasta niin kauan, että lapsi sanoo oikeudessa haluavansa jäädä isälle.

Naiset voivat yhtä lailla käyttää järjestelmää väärin, mutta sodan alkamisen jälkeen tilanne on muuttunut. Lapsi ei ole pelkkä kiristyskeino, lapsesta on hyötyä. Jos onnistuu viemään äidiltä oikeuden lapseen, ei joudu rintamalle.

Vuonna 2020 tuomioistuimet käsittelivät 524 tapausta, joissa isä haki huoltajuutta. Vuonna 2023 ne käsittelivät 3 411.

Määrä oli kuusinkertaistunut.

Joitakin vuosia sitten, ehkä viisi tai kuusi, Fedkovych ei enää muista tarkalleen, hänen vastaanotolleen tuli eräs nainen. Tämä oli eroamassa ja tarvitsi apua huoltajuuskiistassa. Nainen oli löytänyt miehensä tavaroista käyntikortin, jonka arveli liittyvän asiaan.

Oleksandr Shvets, siinä luki, Батько має право -järjestö. Suomeksi: Isällä on oikeus. Fedkovych ei ollut kuullut sellaisesta aiemmin.

Hän ei ajatellut asiaa pitkään aikaan, kunnes parin viime vuoden aikana vastaanotolle alkoi tulla enemmän naisia, jotka puhuivat samasta järjestöstä.

He kaikki sanoivat samaa: heidän entiset miehensä olivat tutustuneet netin kautta Oleksandr Shvetsiin, joka oli järjestänyt heidän lapsensa kaappauksen.

Shvets oli tehnyt toimintasuunnitelman, hankkinut kaappaustilanteeseen miesvoimaa ja neuvonut estämään yhteydet lapsen äitiin mahdollisimman pitkäksi aikaa.

Hän myös veloitti avustaan rahaa.

Muutkin perheoikeuteen erikoistuneet lakimiehet kuulivat samaa. Jurii Holosov ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Järjestö vaikutti yllyttävän eronneita miehiä äärimmäiseen vastakkainasetteluun ja kärjistämään perheriitoja. Se halusi tienata ihmisten vaikeilla tilanteilla.

Holosovilla oli Eurooppaan muuttanut asiakas, joka ei ollut osannut odottaa mitään. Entinen mies oli maksanut elatusapua normaaliin tapaan, tavannut lapsia sovitusti. Yhtenä päivänä mies oli vienyt lapset kävelylle eikä enää palannut. Myöhemmin selvisi, että hän oli suunnitellut kaappausta järjestön kanssa pitkään. Hän oli hankkinut kaikessa hiljaisuudessa lapsille uudet passit ja palannut Ukrainaan.

Ukrainassa järjestön maksamat psykologit olivat kirjoittaneet oikeudelle lausunnot, joiden mukaan oli lasten etu asua isänsä kanssa.

Holosov alkoi kiinnittää huomiota kolmen tietyn asianajajan tapauksiin. Vaikutti, että he olivat mukana kaikissa järjestön ajamissa kiistoissa. Niissä kaikissa myös lasten psyykkistä tilaa arvioivat samat psykologit.

Tapaukset näyttivät noudattavan joka kerta samaa kaavaa: odotetaan oikeaa hetkeä, viedään lapsi, piilotetaan äidiltä ja eristetään täysin. Kerrotaan, ettei äiti enää halua lasta, syytetään ehkä kotiväkivallasta. Samalla otetaan valtava määrä kuvia ja videoita, joissa lapsi on iloinen, puhuu hyvää isästään ja pahaa äidistään.

Kestää usein vuosia, että tapaukset päätyvät oikeuteen. Ukrainan siviilituomioistuimet ovat pahasti ruuhkautuneet.

Lapset ovat melkein aina alle kouluikäisiä, niin pieniä, etteivät oikeudenkäynnin alkaessa välttämättä edes muista aikaa äitinsä kanssa. Isällä on materiaalia, jolla hän pystyy todistamaan, ettei lapsi halua olla äitinsä luona.

Viiden ja puolen vuoden aikana Nataliia Bolšova on nähnyt lapsensa vain kerran.

Videoilla lapsi on näkynyt useammin. Isällä on oikeus -järjestö tekee sellaisia paljon. Niissä kehutaan miehiä, jotka ovat onnistuneet lapsensa kaappaamisessa. Heidät esitellään hienoina esimerkkeinä. Bolšovan miestä taputetaan olalle ja kerrotaan, että tässä on tosimies, joka ei ole antanut naisen talloa. Mies, joka on ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja toiminut.

Bolšovan entinen mies vei 5-vuotiaan ­Liliya-tyttären tapaamisen jälkeen elokuussa 2020.

Bolšova oli odottanut kotinsa edessä sovittuun aikaan, iltakahdeksalta. Mies oli tavannut lasta eron jälkeen säännöllisesti. Nyt häntä ja lasta ei näkynyt tai kuulunut. Bolšova soitteli ja lähetti viestejä, muttei saanut vastausta. Yhdeksän aikaan hän alkoi hermostua. Oliko tapahtunut jotain?

Pian mieheltä tuli viesti. Olemme lähteneet Liliyan kanssa merenrantaan, mies kirjoitti. Toimita hänen tavaransa ja asiakirjansa.

Bolšova ei ymmärtänyt mitään. Miten niin lähteneet? Mihin merenrantaan? Hän lähetti kymmeniä viestejä: Mitä tämä tarkoittaa? Miksi teet näin? Anna minun puhua Liliyan kanssa!

Mies ei enää vastannut. Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Bolšova soitti poliisille. Hänet käskettiin asemalle tekemään ilmoitus. Hän kertoi, että entinen aviomies oli vienyt tyttären, eikä Bolšova tiennyt, minne.

Seuraavana aamuna tutkija soitti. Mies oli tavoitettu ja kaikki vaikutti olevan kunnossa. Mies oli lähettänyt poliisille yhteiskuvan tyttären kanssa. Bolšovan ei olisi syytä olla huolissaan.

Bolšova vaati saada tavata lapsen. Poliisin pitäisi selvittää, missä lapsi oli ja järjestää tapaaminen. Eihän mies voinut vain kaapata lasta ja hävitä. Poliisi lupasi, mutta mitään ei tapahtunut.

Puolentoista viikon kuluttua poliisi ilmoitti, että tutkinta oli päätetty. Kyseessä oli siviilipuolen riita-asia, ei rikos. Isällä oli yhtäläinen oikeus olla lapsensa kanssa.

Menkää oikeuteen, poliisi sanoi Bolšovan muistikuvien mukaan. Nostakaa kanne. Me emme voi tehdä enempää.

Liliya oli otettu pois tarhasta, siirretty yksityiseen päiväkotiin. Isä muutti jatkuvasti. Joka kerta, kun Bolšova sai vihiä uudesta asuinpaikasta, hän meni paikalle, mutta mies oli jo vaihtanut osoitetta.

Bolšova palkkasi asianajajan. Hän jätti kanteen huoltajuuden määräämisestä äidille ja hankki tuomioistuimesta väliaikaisen päätöksen tapaamisaikataulusta. Sellainen tehdään, jottei vanhempi menettäisi käsittelyn ajaksi yhteyttä lapseen.

Päätöksen mukaan Liliyan tuli olla puolet ajasta äidillään, puolet isällään. Isä ei noudattanut päätöstä sen kaksivuotisen voimassaolon aikana kertaakaan.

Ukrainassa on oikeisministeriön alainen viranomainen, joka valvoo täytäntöönpanoa, mutta se ei voi tehdä muuta kuin määrätä sakkoja. Bolšovan miehelle määrättiin niitä yhteensä 46 täytäntöönpanon laiminlyönnistä.

Kun varsinainen kanne lapsen virallisesta asuinpaikasta vihdoin käsiteltiin kaksi vuotta sen jättämisen jälkeen, huoltajuus määrättiin isälle. Isä väitti, että Bolšova oli kohdistanut häneen ja lapseen väkivaltaa.

Asiaa ei koskaan tutkittu. Viranomainen oli määrännyt oikeuslääketieteellisen selvityksen, mutta isä ei saapunut paikalle, eikä tuonut lastakaan.

Alin oikeusaste katsoi, että lapsi oli viettänyt niin kauan isänsä kanssa, että oli lapsen etu, että isä saisi huoltajuuden. Siitäkin huolimatta, että täytäntöönpanoviranomaisen asiakirjoista tuli selvästi esiin, että isä oli rikkonut oikeuden määräyksiä, rajoittanut yhteydenpitoa ja eristänyt lapsen äidistä.

Miehen asianajajat olivat samat, jotka aina edustivat Isällä on oikeus -järjestön asiakkaita.

Videoilta Bolšova näki, miten iso miesjoukko kannusti tätä istuntosalin ulkopuolella.

Bolšova valitti huoltajuudesta ylempään oikeusasteeseen. Se piti ratkaisun ennallaan. Hän valitti korkeimpaan oikeuteen, mutta juuri silloin alkoi sota. Mikään ei toiminut. Oikeussalit suljettiin, jutut eivät edenneet.

Heinäkuussa 2022 tuli ratkaisu. Korkein oikeus määräsi lapsen isälleen. Bolšova ei voinut uskoa sitä. Miten se oli mahdollista? Voisiko korkein oikeus tosiaan jättää täytäntöönpanoviranomaisen huomioimatta?

Hän hankki oikeuden asiakirjat, kuvasi jokaisen sivun. Nopeasti selvisi, ettei täytäntöönpanoviranomaisen asiakirjoja ollut edes toimitettu tuomarille.

Hän valitti asiasta. Harmillinen, inhimillinen arkistointivirhe, tuomioistuimesta vastattiin. Siitä on virallinen asiakirja. Ei syytä avata tapausta uudelleen, sillä todisteet eivät olleet uusia, ne olivat olemassa jo ensimmäisellä käsittelykerralla, vaikka niitä ei huomioitukaan.

Kaikkea tätä on vaikeaa selittää. Oikeudenkäyntejä on ollut lukematon määrä. Kanteita, vastakanteita, hallinnollisia, rikosoikeudellisia. Ihmiset eivät oikein usko. Bolšova sanoo tietävänsä, mitä moni ajattelee: pakkohan entisen miehen puheissa on olla jotain perää. Eihän oikeus muuten tekisi tällaisia päätöksiä.

Mutta ei hän ole koskaan ollut väkivaltainen, hän sanoo, ei hän ole tehnyt mitään muuta kuin yrittänyt hankkia lapsensa takaisin. Ei hän voi muuta kuin yrittää todistaa puheet valheiksi. Koettaa näyttää, että juuri näin Isällä on oikeus -järjestö on toiminut muissakin tapauksissa. Hukuttanut oikeusjuttuihin, yrittänyt kuluttaa loppuun.

Bolšova on valittanut korkeimman oikeuden päätöksestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Rahaa on mennyt jo yli 50 000 euroa. Monella äidillä ei ole sellaiseen varaa.

Kerran, helmikuussa 2024, Bolšova onnistui näkemään lapsen pikaisesti uuden koulun pihalla. Sen jälkeen tämä katosi taas.

Isällä on oikeus -järjestö väittää, että sen asianajajat ovat hävinneet kahdeksan vuoden aikana oikeudessa vain kahdesti. Se väittää auttaneensa yli 20 000 miestä.

Järjestö ei piilottele menetelmiään, se ylpeilee niillä.

Facebook-sivuilla mainostetaan:

Autamme pitämään lapset isän luona, autamme jakamaan omaisuuden isän eduksi, autamme ajamaan entisen vaimosi pois asunnostasi ja hankkimaan hänelle elatusmaksuja.

Sinä saat elää lapsesi kanssa, ja jos aikaa riittää lapsen hoidolta, saat nussia uusia nuoria naisia ja elää uutta elämää.

Älä viivyttele.

Järjestö kutsuu lasten kaappaamista ”merelle” tai ”merenrantaan” lähtemiseksi.

Merelle lähteminen on isän ja lapsen oikeus. Sinun ei tarvitse kuunnella ex-vaimon valitusta siitä, ettei hän anna lupaa siihen. Hän voi antaa tai kieltää vain sen, mikä on hänen omaansa, eli sen, mikä on hänen jalkojensa välissä. Lapsi on isän lapsi.

Osa asiakkaista on korkea-arvoisia. Center for Women’s Perspectives -järjestön Halyna Fedkovych on avustanut naista, jolta järjestö oli kaapannut lapsen. Entinen aviomies työskentelee Kiovan syyttäjävirastossa.

Moni on yrittänyt saada Ukrainan oikeusministeriön perumaan järjestön rekisteröinnin. Äidit, Fedkovychin järjestö, lapsiasiainvaltuutetun toimistossa työskennellyt entinen parlamenttiedustaja Iryna Suslova.

Järjestöstä on tehty lukuisia rikosilmoituksia, mutta poliisi ei ole löytänyt rikosta.

Perheoikeusjuristi Jurii Holosov on alkanut kerätä naisten tapauksia rikosprosessia varten. Hän yrittää näyttää, että kyse on järjestäytyneestä toiminnasta, johon ei voida soveltaa lakia vanhempien yhtäläisistä oikeuksista. Rikos yleistä järjestystä vastaan, pykälä 255, momentti 1.

Isällä on oikeus -järjestön Facebook-ryhmään kuuluu nykyään 23 000 jäsentä. Jos maksaa, pääsee pienempään Telegram-ryhmään. Se ei ole kovin kallista, pari euroa kuussa.

Kaksi vuotta sitten ukrainalainen riippumaton media NGL onnistui pääsemään pienempään ryhmään. Se kopioi kaikki viestit ja antoi ne naisille, joiden entiset miehet olivat osallistuneet keskusteluun. Viestien kautta pystyttiin varmentamaan yli 70 tapausta.

Nyt niitä on jo yli sata. Norjasta, Hollannista, Baltian maista, Unkarista, Puolasta, Turkista, Moldovasta. Joko miehet ovat hakeneet lapset sotaa paenneilta naisilta takaisin Ukrainaan tai vieneet toiseen maahan.

Järjestön kaappauskonsultaatiot ovat pienryhmää hintavampia. Niitä kutsutaan syväkonsultaatioiksi. Ne käydään puhelimitse perustaja Oleksandr Shvetsin kanssa. Tuhat euroa per puhelu.

Shvets perusti Isällä on oikeus -järjestön heinäkuussa 2015. Sitä oli edeltänyt ero ja riita lapsesta.

Shvets oli 34-vuotias, kun hän tutustui tulevaan vaimoonsa karaokebaarissa. Darya Kobets oli 20-vuotias, kaunis ja kuuluisa. Hän oli Arktika-bändin laulaja, taiteilijanimeltään Daša Medova.

Pari ehti tuntea kolme kuukautta ennen kuin meni naimisiin. Tytär syntyi vuotta myöhemmin.

Kobetsin ura oli nousukiidossa. Hän työskenteli juontajana musiikkikanavalla, valmisteli sooloalbumiaan ja osallistui Ukrainan euroviisukarsintoihin. Hänet valittiin Nu Virgosiin, 2000-luvun alun supersuosittuun tyttöbändiin, jonka jäsenet vaihtuivat usein.

Shvets myi mainoksia Kiovan metroihin.

Parisuhteessa alkoi mennä huonosti. Kobets ja Shvets riitelivät usein niin, että taloyhtiön portieeri joutui kutsumaan poliisin. Kobets lähti pari kertaa kotoa, oikeuden asiakirjoista selviää, mutta palasi takaisin.

Kobets jatkoi työntekoa, kirjoitti musiikkia presidentti Volodymyr Zelenskyin tv-ohjelman tuottajan kanssa.

Shvetsin isän mukaan Kobetsin käytös oli sopimatonta ja moraalitonta. Oli syytöksiä huumeidenkäytöstä.

Kesällä 2015 Kobets haki avioeroa. Lapsi jäi hänelle ja hänen vanhemmilleen. Shvets väitti, ettei hänen annettu olla tekemisissä tyttären kanssa.

Tyttären 6-vuotissyntymäpäivänä Shvets keräsi kuuden miehen joukon ja tunkeutui Kobetsin vanhempien ovelle riitelemään. Onnitteluvierailu, hän selitti. Siitä on tunnin mittainen video, Shvetsin itsensä Youtubeen lataama. Se oli tarkoitettu mainosmateriaaliksi uudelle järjestölle: näinkin voi tehdä.

Oikeus määräsi huoltajuuden Shvetsille toukokuussa 2018. Hän kirjoitti sosiaaliseen mediaan: Ex-vaimoni huomio harhautui hetkeksi, tartuin pikkutyttööni ja juoksin. Kaverini suojasi selustaani. En ole koskaan elämässäni juossut niin kuin silloin.

Kobets yritti saada päätöksen kumottua.

Syyskuussa järjestettiin huoltajuusasioihin liittyvä oikeudenkäynti. Kobets ei tullut paikalle. Hänen isänsä sanoo, etteivät vanhemmat olleet saaneet häneen yhteyttä kesän jälkeen.

Vanhemmat tekivät katoamisilmoituksen, poliisi käynnisti tutkinnan.

Tapausta seurattiin ukrainalaisessa mediassa, ja siellä Shvets esiintyi urheana, vaimonsa hylkäämänä perheenisänä, jolla oli asiantuntemusta huoltajuusasioissa. Hänet kutsuttiin parlamenttiin puhumaan.

Esitutkintamateriaalin perusteella poliisi tutki Kobetsin katoamisen huonosti. Tutkinnanjohtaja ei onnistunut kahteen vuoteen hankkimaan pääsyä kadonneen tietoihin tai irtaimistoon, löytämään jälkeäkään olinpaikasta tai siitä, mitä oli tapahtunut.

Maaliskuussa 2021 tutkinta päätettiin.

Kukaan ei ole nähnyt Kobetsia kahdeksaan vuoteen.

Shvets on nykyään harmaantunut. Hänellä on lyhyeksi leikatut hiukset ja pieni parta, kun hän puhuu videoyhteydellä ko­toaan Kiovasta. Seinälle on kehystetty valokuvia hänestä nuorena ja tyttärestä pienenä.

Shvets on juuri palannut kuukauden lomalta Euroopasta. Hän on käynyt Islannissa, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Unkarissa ja Espanjassa, ruskettunut kevyesti. Ranteessa kimmeltää kullanvärinen kello. Lukulasien linssiin on jäänyt vahvuudesta kertova tarra. Shvets puhuu kiihkeästi, paljon käsillään. Vastaukset kestävät kaksikymmentä minuuttia kerrallaan.

Lapsia viedään laittomasti Ukrainasta, hän sanoo. Ukrainassa on väestörakenteellinen kriisi, miljoonia naisia ja lapsia on lähtenyt, vaikka naisilla ei ole mitään oikeutta viedä lapsia maasta.

Ukrainalaiset ovat korvautumassa intialaisilla, Shvets väittää. Niin kuin Saksassa ja Ranskassa on käynyt muiden kansallisuuksien kanssa.

”Voin sanoa, että olen nationalisti. Olen mies, joka ajattelee kotimaataan ja sen tulevaisuutta.”

On tietysti hyvä, että naiset ja lapset pääsevät turvaan, Shvets sanoo, mutta se tehdään miesten kustannuksella. Naiset saavat aloittaa uuden elämän ulkomailla.

”Ja mitä he tekevät ensimmäisenä? He lakkaavat olemasta yhteydessä mieheensä. Estävät lasta olemasta yhteydessä isäänsä.”

”Olemme todistaneet satoja ja satoja tapauksia, joissa ukrainalaiset miehet taistelevat sodassa isänmaan puolesta, mutta eivät voi edes olla yhteydessä lapsiinsa. Se on sairasta.”

Hän puhuu miesten ja naisten välisestä sodasta. Kun hän käyttää sanaparia ”naisten oikeudet”, hän tekee ilmaan sitaattimerkit. Kun hän kuvailee naisia, jotka syyttävät puolisoitaan väkivallasta, hän imitoi heitä naismaisella äänellä.

”Sekin paskiainen, vaimonhakkaaja, blaa, blaa, blaa.”

Hän väittää naisten manipuloivan lainsäädäntöä. Miehet ovat passiivisempia kuin naiset, ja siksi hän on perustanut Isällä on oikeus -järjestön. Miehet voivat olla vahvoja töissä ja rintamalla, mutta eivät naisten kanssa. Naisten kanssa miehet ovat heikkoja.

”Autan meidän isiämme ihan ilmaiseksi. Autan heitä miettimään, mitä he haluavat. Minulle voi soittaa koska tahansa ihan sataprosenttisen ilmaiseksi.”

Seuraava puhelu tosin maksaa tuhat euroa, mutta se ei ole Shvetsin mukaan järjestön bisnestä, vaan hänen henkilökohtaisen firmansa bisnestä.

”70–80 prosenttia soittaa takaisin.”

Se ei voi mitenkään pitää paikkaansa. Shvetsin mukaan hän saa päivässä kolmesta kymmeneen puhelua, jotka kestävät tuntikausia. Jos kolme neljästä ostaisi niin sanotun syväkonsultaation, johon kuulemma saattaa mennä kahdeksankin tuntia, Shvets ei ehtisi syödä, nukkua tai nähdä tytärtään lainkaan.

”Aina on jonoa. Sanon heille, meidän isillemme, ettette tule koskaan ymmärtämään naisia. Ette koskaan. Koska naiset ovat erilaisia.”

Shvets myöntää, että järjestö työskentelee vain tiettyjen asianajajien kanssa. Ehto on, että asianajajat eivät saa edustaa lainkaan äitejä, siis muissakaan toimeksiannoissaan.

”Sehän olisi ristiriitaista.”

Shvets sanoo, ettei hän tai hänen järjestönsä kidnappaa lapsia. Miten isä voisi kidnapata oman lapsensa?

”Jos äiti vie lapsensa ulkomaille, onko hän kidnappaaja? Onko? Sanokaa.”

”Vannon, että 99 prosenttia miehistä ei haluaisi viedä lastaan väkisin. Miehet ovat pelkureita, tiedätkö, pelkureita, todellakin.”

Shvetsistä heidän pitäisi olla vain vähän vähemmän pelkureita.

”Minua sanotaan hirviöksi, mutta tiedättekö…”

”Olen vain tavallinen ukrainainen kaveri, joka harrastaa vähän itsepuolustusta.”

Ukrainan oikeusministeriölle on vuosien saatossa tehty kuusi ilmoitusta Isällä on oikeus -järjestön toiminnasta.

Valitusten mukaan järjestö kaappaa lapsia rahaa vastaan, halventaa tuomioistuimia ja levittää väkivaltaa ihannoivaa sukupuoleen kohdistuvaa vihapuhetta. Kanteluihin on liitetty paljon dokumentaatiota.

Ministeriö voisi nostaa kanteen ja kieltää järjestön tuomioistuimen päätöksellä. Se on katsonut, että perusteita ei ole. 

Juttua varten on haastateltu 18 ihmistä. Angelika Vasylenkon ja Nataliia Bolšovan lisäksi neljä heistä on lapsensa menettäneitä äitejä. Yksi on saanut toisen lapsensa takaisin, toinen on edelleen isällä. Heidän kertomaansa on tarkistettu poliisin ja oikeuden asiakirjoista. Suomen Kuvalehden tiedossa on kolme tapausta Suomesta, joissa isät ovat toimineet Isällä on oikeus -järjestön kaavan mukaan. Niiden suoraa yhteyttä järjestöön ei ole pystytty varmistamaan. Juttu on tehty yhteistyössä Haaga-Helian Satakieli-median kanssa. Lasten nimet on muutettu.