Ei SM-kermaa

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Nykyään kaikki on välineurheilua. Omat ratkontavälineet mukaan, ohjeistetaan Ristikko SM 2023 -kilpailujen ennakkoinfopaketissa, ja heti iskee huoli. Näinkö tämä kaatuu heikkolaatuiseen Pirkka-pyyhekumiin tai väärällä hetkellä katkeaviin lyijyihin, kun lipaston pohjalta ei nyt vain löytynyt parempia.

On kirkas huhtikuinen lauantai. Tulossa on yksi kevään kauneimmista päivistä, joka kannattaa siis viettää sisätiloissa ristikoita ratkoen – eikä todellakaan rentoutuakseen, vaan hampaat irvessä.

Kisapaikka, Helsingin virastotalon ravintola Hakaniemessä, on laitosmainen, eikä kävijäkunnastakaan heti tajuaisi, onko eksynyt kirkkokahveille, päivätansseihin vai mihin. Kahvia juodaan, sämpylöitä mätystetään. Lyhyitä askelia, yksi rollaattorikin, mutta väliäkö sillä, kunhan pää toimii. Kasasta voi hakea viikonlopun Ilta-Sanomat. Malttamattomimmat lämmittelevät sen ristikkosivuilla.

Martti Nurmela ja Pirjo Ruohoaho ovat tulleet kilpailuun toimitsijoiksi. Helsinkiläispariskunnalta ratkominen sujuu, tosin kuulemma hitaasti. Yhteinen rituaali on ostaa IS:n viikonloppunumero ja kuluttaa tunteja sen visaisen ristikon Koviksen parissa. Lehteä katsotaan vuoronperään, milloin pöydän ääressä, milloin sängyllä makoillen. Kinkkisistä sanoista Nurmela whatsappailee entisen työkaverinsa kanssa.

Yleensä valmista on torstaihin mennessä. Vastausrivi tekstariin, ja palkintoa toivomaan.

Jännityksen voisi toki pilatakin. Vaikka kilpailuaika olisi kesken, joku alkaa päivittää mahdollisia vastauksia ristikkosanoja ja -vastauksia keräävälle sivustolle ratkojat.fi.

Se on vastuutonta, suoranaista sabotaasia. Vaikeat ristikot pitäisi pyhittää heille, jotka niihin pystyvät ilman tällaisia takaportteja, Nurmela harmittelee.

Sitten salin seinälle heijastettu valtava digitaalikello on tikittänyt nollaan. On aika avata kilpailu.

Antti Skyttä on iso, leppoisanoloinen mies kaulassaan ristikkokuvioinen kravatti. Lisäksi hänellä on ylväs arvonimi: kunniayli­sanaseppo.

Sen Skytälle myönsi sanaristikkoseura Sanasepot vuonna 2010 hänen kuusikymmenvuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Ansioita piisaa: tuhansia ja tuhansia julkaistuja laatimuksia vuodesta 1970 lähtien. Skyttä johtaa myös yhdistyksen vuonna 2014 perustamaa Ristikkoakatemiaa, jossa kurssitetaan tulevia ratkoja- ja laatijatähtiä. (Ristikoita ei todellakaan vain tehdä!)

Nyt Skytän tehtävä on juontaa tämä kilpailu, jota Sanasepot on järjestänyt joka toinen vuosi vuodesta 1993. (Lisäksi Ilta-Sanomat on järjestänyt SM-kilpailut viidesti 1970-luvulla ja Hymy-lehteä kustantanut Lehtimiehet kerran vuonna 1981.)

”Tänään on kulunut tasan viisi vuotta ja yksi päivä siitä, kun edellisen kerran kisattiin. Vuonna 2020 piti olla, mutta kuten kaikki tietävät, korona siirsi tämän kisan näin paljon kauemmas. Mutta nyt on paljon mestariratkojia. Tuskin tämän suurempaa ratkojaosaamista löytyy mistään huoneesta koko Suomesta!” Skyttä hehkuttaa.

Mestariratkojista hän mainitsee erikseen Juha Leinosen, kalpean nelikymppisen miehen mustassa Sanasepot-hupparissa. Leinonen on voittanut mestaruuden peräti kolmesti ja laatii työkseen.

Ilmassa väreilee jälleennäkemisen riemu. Innokkaimmat ovat lähdössä seuraavana päivänä ristikkoristeilylle Tukholmaan – kun on tultu tapaamaan tuttuja Helsinkiin asti, kaikki otetaan irti.

Meno on ristikkokilpailumaisen hauskaa. Kunniaylisanaseppo Skyttä kertoo, kuinka kilpailun hermokeskus on paljeoven takana, kun taas ruokasali on ”hermoilukeskus”.

Kilpailun suojelijoiksi ovat tulossa laulajat Virve Rosti ja Leo Friman, joista Rosti on kuulemma kova ratkoja. Ensimmäistä Sanaseppojen järjestämää kilpailua hotelli Kalastajatorpalla vuonna 1993 suojeli itseoikeutetusti näyttelijä Tea Ista. Muita suojelijoita ovat olleet muun muassa jalkapalloilija Atik Ismail ja kirjailija Kaari Utrio.

Skyttä pyytää lavalle yhdistyksen puheenjohtajan Elina Rosenbergin. Rosenberg on 42-vuotias akaalainen myyjä, jolla on lyhyet­ pinkihtävät hiukset. Hän on päätynyt ristikkoyhdistykseen – järjestöihminen kun on – miehensä ja tämän himoratkojasuvun kautta. Edeltävänä yönä hän on puuhaillut myöhään nimilappuja hotellihuoneessaan. Kisat eivät ole jännittäneet, mutta tämä esiintyminen on.

”Hei kaikki ja tervetuloa myös seuran puolesta. Nyt on 30-vuotisjuhlavuosi näillä kisoilla. Mä oon itse ollut ala-asteella silloin, kun nää kisat on ensimmäisen kerran järjestetty. Että onhan tässä vähän aikaa vierähtänyt.”

”Että hirveän paljon tsemppiä kaikille tähän kilpailuun. Julistan kilpailun avatuksi.”

Meidät 70 osallistujaa on ripoteltu pitkien pöytien ääreen niin, ettei kukaan istu toisensa vieressä tai vastapäätä. Tuoli klonksuu, loisteputket paistavat, jännittää. Tuntuu ylioppilaskirjoituksilta. Silloinkin suussa vuorotteli kahvin ja energiajuoman maku.

Marjapuuronväriseen huppariin pukeutuneella naisella vieressäni on mukanaan suurennuslasi. Toinen nainen pitkissä neon­oransseissa kynsissään hinkkaa pyyhekumia pöytään. Välineurheilua, todellakin.

Säännöt ovat yksinkertaiset: ensin ratkotaan puolen tunnin ristikko, sitten 45 minuutin ristikko. Jokaisesta oikeasta sanasta saa pisteen, jokaisesta aikarajan alittaneesta minuutista samoin. Jos täydessä ristikossa on virheitä, jokainen väärä kirjain vie yhden hyvitysminuutin. Jos ratkaisu on virheetön, bonusta heruu peräti 30 pistettä.

Laput odottavat jo pöydällä alassuin käännettyinä, kun jostain kuuluu huudahdus.

”Tuomo tulee!”

Paikalle kiiruhtaa kalju ja ristikkokilpailumittakaavalla nuorehko mies. Hän on monien tuntema ristikkoaktiivi ja ajanut perheineen Turun moottoritiellä peurakolarin, ilmeisesti ottanut Salosta taksin ja ehtii kuin ehtiikin osallistumaan, kun Antti Skyttä jo laskee, kolme, kaksi, yksi.

Saa avata.

Maailman ensimmäinen sanaristikko julkaistiin vuonna 1913 New York World -lehdessä, ja kun kymmenen vuotta myöhemmin näitä uudenlaisia tehtäviä tajuttiin kasata kirjaksi, läntisessä maailmassa nousi suoranainen ristikkokuume.

Se oli iloista 1920-lukua: kehitysuskoa ja huvinhalua ensimmäisen maailmansodan kauhujen varjoissa.

Helmikuussa 1925 amerikkalainen ristikkoinnovaatio tuli Suomeen. Ensimmäinen suomenkielinen ristisana-arvoitus julkaistiin Suomen Kuvalehdessä, ja sen laatinut nimimerkki Suometar halusi tartuttaa ”Englannin kansan sairastaman merkillisen Cross-Words-Puzzle-epidemian” myös suomalaisiin.

Epidemia on levinnyt leviämistään lähes sata vuotta.

Maailmanlaajuisesti katsoen suomalainen ristikko on kuitenkin erikoisuus: meillä ratkotaan pääosin kuvaristikkoja, joissa kaikki vihjeet ovat ruudukossa ja monet niistä pieninä kuvina. Saavuttuaan Suomeen 1950-luvulla ne syrjäyttivät nopeasti alkuperäisen amerikkalaisen, niin kutsutun höyryristikon, jossa on mustia ja valkoisia ruutuja ja erillinen vihjelista.

Tarkkaa syytä kuvaristikoiden suosiolle ei tiedä oikein kukaan. Suomalaisen sanaristikon historiaa käsittelevässä tutkimuksessaan Ilona Kemppainen arvelee monien pitävän siitä, kuinka kuva on todella enemmän kuin ”tuhat” sanaa. Kaksi pienehkön nisäkkään näköistä eläintä voi tarkoittaa vaikka ahmaparia.

Tyypillisen kuvaristikon nurkassa on pääkuva. Ensimmäisessä kisaristikossa se on 30 kilometrin nopeusrajoitusmerkki, josta lähtee vastauslause.

En tietenkään hoksaa sen liittyvän SM-kisojen 30-vuotisjuhlaan, mutta muuten startti on sujuva.

Intian valtameressä, yhdeksän kirjainta? Ruksutan läpi saarivaltiot päässäni. Mau­ritius. Atlantissa, yhdeksän kirjainta? Färsaaret. Kovis ristikkona, kuusi kirjainta? Vaikea. Rinne, viisi kirjainta? Ehkä Antti. Vie sivulle, kaksitoista kirjainta? Viittaa varmasti internetiin, mutta hyperlinkki ei mahdu. Entinen kunta, viisi kirjainta? Kyllä kunnat pitäisi ­osata!

Seinään heijastettu kello on tikittänyt neljätoista minuuttia, kun ajatus tyssää ensimmäisen kerran. Valmiina on ehkä neljännes. Nostan pääni. Moni on jo poistunut.

Seuraavan kerran havahdun toiseen tuttuun tunteeseen: viimeisten sekuntien paniikkiin. Suhrin ”rajoituksen” vastauslauseen ensimmäiseksi sanaksi. Aika loppuu ja käännän paperini ympäri. Puuh.

Juha Leinonen on ratkaissut koko ristikon kahdeksassa minuutissa.

Suorituksen jälkeen yksi jos toinen tuijottelee tyhjin silmin seiniin. Havahdun, kun hyvin harmaa mies harmaassa kauluspaidassa tulee pyytämään kaverikuvaa, koska on nähnyt minut aamutelevisiossa. Olenkohan kisan nuorin osallistuja, hän pohtii ja alkaa intoilla ”ristikkofilosofi” Tuomas Holopaisesta.

Holopainen tunnetaan paremmin raskasta musiikkia esittävän Nightwish-yhtyeen johtohahmona, mutta hän on laatinut jo ­useamman vuoden ajan Punainen Pelikaani -lehteen noin ristikon per numero. Kuvat piirtää hänen puolisonsa laulaja Johanna Kurkela. Holopaisen kekseliäisyyttä tunnutaan arvostettavan. Eräästäkin ristikosta paljastui pitkät janat X-kirjaimia.

Kisakävijöistä hohkaa terve harrastusylpeys. Mitä tahansa ”risukasoja” ei ratkota, vaan laatua osataan vaatia. Käsitys siitä on yllättävän yhdenmukainen. Lehdistä suositaan erityisesti Punaista Pelikaania ja Iisakin Ristikoita, jotka molemmat tunnetaan vaikeista, siis ristikkokielellä visaisista tehtävistään.

Helsingin Sanomien ristikot ovat olleet arvossaan, mutta toistuva jupinanaihe ovat sen kuvat, jotka ovat niin pieniä ja sotkuisia, ettei niihin meinaa auttaa edes suurennuslasi. Lisäksi harmittavat Googlea vaativat lyhenteet. On harvinaisia lyhenteitä ja sen sellaista.

Lyhenteet eivät sinänsä ole sääntörikkomus, mutta kaikki eivät niitä hyväksy. Suomessa ristikkosanan on oltava vähintään nelikirjaiminen ja perusmuodossa. Taivutetut muodot hyväksytään vain vastauslauseissa.

Toiset kustantamot eivät kelpuuta vierasperäisiä sanojakaan, jolloin jo ”email” saattaa olla pannassa. Laatijan paras ystävä on ”Kielonen”, siis Kielitoimiston sanakirja, jonka verkkoversiota päivitetään säännöllisesti.

Jo esimerkiksi Ruotsin säännöt ovat erilaiset: lyhimmät sanat ovat kaksikirjaimisia. Rekisterikilpien maatunnukset ja Yhdysvaltain osavaltioiden lyhenteet ovat kovaa valuuttaa.

Tyypillinen ruotsalainen ristikko on isoruutuinen. Niitä ratkotaan myös Virossa. Vihjeet ovat ristikon sisällä, kuten Suomessakin, mutta pääkuvaa lukuun ottamatta ne kaikki ovat tekstiä. Pääkuvaakaan ei aina ole. Usein sen tilalla on pidempi tekstivihje: Saksankielinen sana koiruoholle on antanut nimensä tälle väkevälle viinalle, jota alettiin valmistaa Torinossa vuonna 1786.

Amerikassa ratkotaan yhä höyryristikoita. Ne ovat symmetrisiä, ja niistä puuttuvat kuvat ja piilokirjaimet – siis kirjaimet, jotka ovat osana vain yhtä ratkaisusanaa. Kun kysymyspatteri on erillinen, vihjeistä mahtuu muovaamaan tietokilpailumaisempia.

Mistä on kotoisin pääministeri ja Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2019 voittanut Abiy Ahmed? Mikä on Toni Morrisonin Sinisimmät silmät -romaanin päähenkilön nimi?

Välillä kysytään espanjan, ranskan tai saksan kielen perussanastoa. Välillä vastaus voi olla kokonainen lause yhtenä pötkönä ja kirjoitetaanpa joskus kuninkaallisen järjestysnumerotkin sanan perään muodossa HenryII.

Ja kai se Suomessakin olisi mahdollista. Punaista Pelikaania julkaisevan Sanaris-yhtiön toimitusjohtaja, pitkän linjan laatija ja kunniaylisanaseppo Erkki Vuokila on sitä mieltä, että sääntöjä saa katsoa sormien läpi pakon edessä, jos laadinta on muutoin erinomainen.

Erinomaisen laadinnan taas tunnistaa hänestä siitä, että yhden sanan muuttaminen pakottaisi muuttamaan koko ristikkoa.

Toisesta alkueräristikosta ei jää kertomista. Ratkaisemisaikaa oli 45 minuuttia ja vaikeus­aste kovistasoa. Juha Leinonen on jälleen nopein: 14 minuuttia, mutta yksi virheruutu.

Parhaat ratkojat saavat visaisimmatkin ristikot hetkessä auki yleensä toimimalla kuin laatijat: jos isosta vastausruutujen alueesta eli aukiosta tietää yhdenkin sanan varmasti, he kykenevät pohtimaan, millaisia muita sanoja tämän varman sanan ympärille voisi laittaa.

Kun tähän ei pysty, olisi kannattanut edes muistella, miten erinäiset kikkailuvihjeet menevät, sillä suomalaisissa ristikoissa visaisuus vaikeuttaa pikemminkin vihjeitä kuin sanastoa – ja lisää sananväännöksiä.

Ristikon yläreunassa on vihje Irak, neljä kirjainta. Hoksaan, että kyse on käännelmästä. Irak toisinpäin on kari, joten vastaus on sopiva Kari käännettynä takaisin, vaan kuka? Mietin Mikaa ja Uotia ja vastaan jälkimmäisen – siis itou – välittämättä siitä, ettei se ole sana. (Oikea Kari on tietenkin Emma, joka on toisin päin amme.)

Kärä taas on mali, koska tavut kääntämällä vihje on räkä ja sen synonyymi lima.

Yksi alue sentään aukeaa. Pääministeri millenniumin aikaan, viisi kirjainta? Blair. Tätä pöty, viisi kirjainta? Tuuba. Ja pari sanaa sinne tänne: Lajien synnystä, kuusi kirjainta? Teoria. Leon, neljä kirjainta? Seat.

Aikaa olisi puolet jäljellä, kun tulee stoppi. Paperissa on tusinan verran sanoja, kun ristikossa niitä on yhteensä 96. Toljotan vihjeitä ja koetan keskittyä, mutta ei irtoa, ei.

3. suurin, viisi kirjainta? Olisiko Kuhmo muka pinta-alaltaan Suomen kolmanneksi suurin kunta?

Olisiko yksi suojelijoista, neljä kirjainta, se Ista?

Ei SM-kermaa, viisi kirjainta. Meikä?

Vastausprintit on teipattu kahviopuolen tolppaan. Harmittaa: entinen kunta oli Äetsä, kolmanneksi suurin tietenkin Malmö, ääh. Jotkut vihjeet ovat hienoja. Kun savupiipusta tupruavat kirjaimet MOT, vastaus on savustamot, mikä aiheuttaa syvää tyydytystä.

35 euron pääsymaksulla saa paitsi aamiaisen, myös lounaan. Salaattia lautaselle, pöytään ja no, miten meni?

Suurennuslasinainen Hilppa Raippalinna harmittelee, ettei kilpailua järjestetty yökolmelta, koska silloin sanat kuulemma irtoavat parhaiten.

”Mulla on sängyssä siinä kaksi tyynyä vierekkäin. Toisen tyynyn alla on Pelikaani-lehti. Kun mä en saa unta, paan siihen kynän, niin se kynä tekee siihen ne sanat, joita on pitkään pohtinut.”

Pian puhutaan jo muista ristikkoaiheista.

”Tuskin Nokia kauan murehti Elopin lähtöä, neljä kirjainta”, kysyy arvokkaan valkohiuksiseksi ikääntynyt helsinkiläinen Ruth Matilainen.

Se on piilosanavihje, joka hänen mielestään selventää konseptin erinomaisesti. Englanninkielisessä maailmassa piilosanoista puhutaan usein ”brittiläisinä ristikoina” tai ”arvoituksellisina ristikoina”, englanniksi cryptic crossword. Niissä on kirjaimellinen taso ja arvoituksellinen taso.

”Suri”, Matilainen paljastaa, kun kukaan ei keksinyt vastausta heti. Oikea vastaus vaati siis tiedon, että Rajeev Suri oli Stephen Elopin seuraaja Nokialla, tämä on se arvoituksellinen taso. Kirjaimellisella tasolla sureminen on synonyymi murehtimiselle.

Ensi vuonna Sanasepot on järjestämässä taas Piilosanan SM-kilpailua.

”Sinne, nähdään siellä”, Lasse Mertanen kuittaa.

Heidän lisäkseen pöydässä istuu Raippalinnan sisko ja ratkojakaveri Hannele Vuori. Ikää heillä on seitsemänkymmentä plus ja miinus. Silloin aivojumppa alkaa kiinnostaa. Mertanen suunnittelee ratkovansa niin kauan­ kuin jaksaa täällä heilua.

”Hyvä harrastus, parempi kuin ryyppääminen”, hän sanoo.

Kaikki ovat oppineet ratkomaan nuorelta iältä. Raippalinnan ja Vuoren äiti teki ahkerasti Elanto-lehden ristikkoa, josta harrastus tuli verenperintönä. Matilainen on ratkonut koulutytöstä asti Suomen Kuvalehden ristikkoa.

”Aviomiehen kanssa tehtiin aina Hesarin ristikkoa yhdessä niin kauan, kun hän oli mun kanssani ratkomassa”, Matilainen sanoo. ”Hänellä ei ollut samanlaista loppuunviemisen tahtoa. Mun tehtäväni oli aina viimeistellä ne.”

Hän kävelee yleensä kotoaan Helsingin Pikku-Huopalahdesta Sanomatalolle ja palauttaa ristikon omin käsin. Pitkään epäilytti, selviävätkö ne vastaanotosta toimitukseen asti, mutta nyt oli tullut palkintokin.

Raippalinna kertoo voittaneensa Punaisesta Pelikaanista kerran 200 euroa, mutta myös T-paitoja ja pyyheliinoja.

”Kovasti saa töitä tehdä pyyhkeidensä eteen”, Vuori sanoo siskolleen ja nauraa.

Arvioiden mukaan noin miljoona suomalaista ratkoo ristikoita vähintään silloin tällöin, mutta heistä suurin osa on satunnaisratkojia.

He haluavat helppoja ristikoita, joita kauppojen lehtihyllyt ovat pullollaan. Alan sanonnan mukaan onnistunut ristikko on sellainen, jota 90 prosenttia palautetta lähettäneistä pitää liian helppona. Tehtävistä ei haeta kinkkisen vihjeen ratkeamisen aiheuttamaa euforiaa eikä niissä haluta jumittaa. Pikemminkin on kyse rauhoittavasta ajanvietteestä. Vähän kuin aikuisten värityskirja, mutta kirjaimin.

Tutuimmat sanat ovat jääneet selkäytimiin, sillä ristikkosuomi on oma kielensä. Kun suomen kielen keskimääräinen sana on kahdeksankirjaiminen, ristikoissa se on puolet siitä. Ja koska joka kolmas suomen kielen kirjain on A, I tai T ja sanat alkavat todennäköisimmin K:lla, laadinta on kaltevaa pintaa kohti nelikirjaimisia sanoja, joissa näitä käytetään.

Niitä ei ole liiaksi, varsinkaan A:lla alkavia, joita ristikoihin erityisesti tarvitaan. Siksi on syntynyt fakkisanoja. Ne elävät vain ristikoissa, ja ammattiylpeät laatijat pyrkivät välttämään niitä. Ristikkovihjeiden legendat ovat Atik Ismail, Tea Ista ja WTC-terroristi Mohammed Atta, jonka sukunimi tarkoittaa myös muurahaisrotua. Tarpeellista on tietää sekin, että Mauritaniassa on 24 tuhannen asukkaan kaupunki nimeltä Atar.

Sen sijaan on paljon muita kirjainjakau­miltaan tehokkaita sanoja, joita voi viljellä vailla pelkoa paheksunnasta: aitat, saita, itara, tratta, arat, kani ja suomen yleisin ristikkosana taas.

On selvää, että ristikkojen suosion rajat tulevat jossakin vaiheessa vastaan, mutta vielä niin ei ole käynyt. Kustantajien mukaan koronapandemian kotoiluviikot aiheuttivat myyntipiikin, josta palauduttiin yllättäen ­aiempaa korkeammalle tasolle.

Tätä nykyä ristikkolehtiä myydään Suomessa vuosittain noin kolme ja puoli miljoonaa irtonumeroa, ja ne ovat kauppojen ja kioskien lehtitarjonnasta vastaavan Lehtipisteen nimikemääräisesti suurin tuoteryhmä.

Eniten lehtiä on oululaisella Kolmiokirjalla, 45 kappaletta. Kaikkia niitä ja hieman yli kymmentä muuta tehtävä- ja sudokulehteä päätoimittaa Eero Kettunen, mikä voi hyvin olla maailmanennätys. Kun media-alan ammattilehti Journalisti selvitti suomalaisten päätoimittajien sukupuolijakaumaa, Kettunen vääristi tuloksia.

Turkulaisella Grawikolla on reilu parikymmentä lehteä ja oululaisella Onni-kustannuksella parikymmentä lisää.

Erkki Vuokilan Sanaris-firmassa laaditaan noin kymmenen ristikkoa päivässä. Niistä muutama on Vuokilan omaa käsialaa. Hän vastaa esimerkiksi Suomen Kuvalehden ja ­Ilta-Sanomien ristikoista. Lisäksi Sanarisilla on kolme omaa lehteä.

Uusia tehtäviä julkaistaan vuosittain toistakymmentätuhatta. Ammattilaatijoita Suomessa on muutama tusina. Freelancerille maksetaan yhdestä ristikosta noin viidestäkympistä päälle sataan euroon. Päästäkseen elinkelpoisille palkoille on pakko tykitellä helppoja. Visaiset ristikot vievät aikaa valtavasti enemmän ja syntyvät rakkaudesta lajiin.

Niitä ratkovien vakavien harrastajien joukko on pieni: arviolta päälle kymmenen­tuhatta suomalaista. Punaista Pelikaania painetaan reilu kuusituhatta kappaletta per numero, Kolmiokirjan Iisakin Ristikoita lähes saman verran. Suosituimmat lehdet, Grawikon julkaisema A. Aaltosen helpot ristikot ja Onni Kustannuksen Ristikko Pommi ovat moninkertaisesti suurempia, ja niiden irtonumerot puolet halvempia.

Hieman Sormusten herran Gimliä muistuttava tuuheapartainen flanellipaitamies Alf Simberg on yksi SM-kisoja seuraamaan saapuneista ristikko-Suomen supertähdistä. Hänen ristikoitaan julkaisee Iisakin Ristikot.

Saara Kunnaala haluaa Simbergin kanssa yhteiskuvaan. Hän aikoo lähettää sen Thaimaassa lomailevalle ystävälleen, jonka kanssa hänellä on tapana ratkoa ristikoita baarissa lasillisen ääressä.

”Alfin ristikot on ihan kauheita, en pääse niissä edes alkuun”, hän sanoo. ”Mutta se on se juttu.”

Kilpailuun Kunnaala naureskelee tulleensa siksi, että voisi tuntea olonsa nuoreksi edes jossakin. Hän on 37-vuotias.

On ohjelman aika. Leo Friman naurattaa kertomalla, että Hesarin Lasten uutisten ristikot ovat hänelle sopivia. Virve Rosti esittelee ikivanhaa Veijo Wirénin Ristikkosanastoa ja opettaa sieltä erikoisilmauk­sia: luote on loitsu, lääte on kasvi ja löttö on tuohivirsu.

Friman ottaa kitaransa ja soittaa pari pientä biisinpuolikasta. Daa-da daa-da ja ”vaarallisista helsinkiläisistä kertova” Ake, Make, Pera ja Mä. Esitys huipentuu M. A. Nummisen 1970-luvulla kirjoittamaan mainoslauluun, jonka esittäjäksi Numminen oli aikoinaan halunnut Frimanin.

”Viri-viri-viri-viri-kaakao”, Friman aloittaa. Yleisö nauraa ja taputtaa.

”Tekin osaatte sen!”

No, eivät kaikki. On paikalla meitäkin, joiden yleissivistyksessä on harmillinen 50 vuoden takaisen kaakaobrändin, sen hienojen peltipurkkipakkausten ja mainosmelo­dian kokoinen aukko.

Nykyperspektiivistä käsin suomalaiset ristikot ovat aikakone yhtenäiskulttuuriin ja turvallisten sanojen lintukoto. Vihjeitys pohjautuu yleistietoon, mutta ratkojakunta on sellaista, että nuorten ”pintakulttuurista” tulee palautetta. Erityistä harmia aiheuttavat erisnimet, joiden käyttö on vähentynyt. Tuttuus on tärkeää, vaikka fakkisanojen uhalla.

Lounaspöydässä moni kertoi luulleensa, että kisaristikon vihje Leon, neljä kirjainta, olisi viitannut kirjailija Leon Urisiin eikä­ Seatin automalliin. Uris pitäisi tuntea 1950–1970-luvuilla julkaisemistaan Israel-aiheisista tiiliskiviromaaneista. Hän kuoli vuonna 2003. Seat oli lanseerannut Leon-mallinsa neljä vuotta aiemmin.

Toinen vihje oli tiikeristä mieleen, neljä kirjainta. Silloin haettiin Essoa. Huoltoasemaketju sulki Suomesta viimeisen asemansa vuonna 2010.

Mutta jos ristikossa kysyy Afrikan suurimman valtion Nigerian toiseksi suurinta kaupunkia, arviolta neljän miljoonan asukkaan Kanoa, moni ärsyyntyy.

Ristikot ovat Suomen kuva myös demografisesti. Sanaseppojen 850 jäsenestä 60 prosenttia on eläkeläisalennuksen piirissä. Kustantajat tietävät, että pian luonnollinen poistuma alkaa murentaa heidän bisnestään. Älypuhelin on uhka.

Ristikot ovat silti kehittyneempiä kuin koskaan. Suomessa painottuu mahdollisimman hienojen vihjeiden keksiminen. Sanasto kehittyy siinä sivussa.

Antti Skyttä halusi keksiä joskus 1990-luvulla uuden tavan vihjeyttää paljon käytetty sana tratta. Hän päätyi ratkaisuun tuli po- poika, eli tuttu fraasi ”tuli potra poika” ilman tra-tavua eli tratta. Nykyään vihjemuotoa kutsutaan skytismiksi.

Suoranaisena mestariteoksena muistellaan vuoden 2015 SM-kisoja, jolloin haettu sana oli suksiboksi. Se vihjeytettiin muotoon pääministerimme utubo, siis Stubb, josta on vaihdettu s u:ksi ja b o:ksi.

Yhdysvalloissa vihjeet ovat suoraviivaisempia, mutta laatijat pyrkivät olemaan sanastoineen ajankohtaisuuksien aallonharjalla.

The New Yorker -lehden kolmekymppinen ristikonlaatija Anna Shechtman kertoi lehteen vuonna 2021 kirjoittamassaan esseessä halunneensa tarkoituksella uudistaa ristikkosanastoa ja vihjeitä sellaiseksi, että ne vetoaisivat nuorempaan yleisöön ja naisiin.

Sanalle mieskatse, malegaze, oli jutun mukaan näytetty New York Timesistä vuonna 2014 punaista valoa, mutta kolme vuotta myöhemmin se oli mennyt läpi. Se oli Shechtmanista suuri voitto. Vastikään hän kysyi feministipunkbändi Bikini Killiä.

Tämäkin kirjoitus sai lähtösysäyksensä siitä, kun olin ratkoessani varma, että vihje West, viisi kirjainta tarkoittaa räppäri Kanye­ta eikä Iltalypsyn Tainaa.

Tulokset ovat saapuneet: ensimmäisestä ristikosta sain 18 sanaa oikein, toisesta 10 sanaa. Sija 67 seitsemästäkymmenestä osallistujasta on täysin yli odotusten, vaikka eroa 66. si­jaan on yli 20 sanaa. Kunniakirjankin saa.

Parhaiten alkueristä selviytyi vuosien 1995 ja 2001 mestari Riitta Rustari, joka ratkoi kaiken täysin oikein ja sai lisäksi 46 hyvitysminuuttia. Molemmat ristikot valmistuivat alle helpommalle varatun puolen tunnin. Se tekee keskinopeudeksi alle yhdeksän sekuntia per ratkaistu sana.

Hän saa henkisen paalupaikan finaalia varten. Finaaliristikko on puolituntinen. Jos tekee yhdenkin virheen, putoaa oikein ratkaisseiden taakse. Hermoilukeskuksessa on hiirenhiljaista. Kaksi riviä, kymmenen osallistujaa, yhden paidassa lukee I like beer and crossword puzzle ja neljän nimi on Juha. Eturivissä istuvan Juha Leinosen kädet näyttävät tärisevän, vaikka nyt finaalia ei ratkota valtavilla fläppitauluilla kaikkien edessä, kuten joskus aiemmin on tehty.

Antti Skyttä laskee kilpailun vielä kerran liikkeelle, ja kahdeksan minuuttia ja 20 sekuntia myöhemmin takarivissä istuva ruusupaitanainen on valmis. Melkein heti perään paperinsa kääntää mustaan pikeepaitaan pukeutunut mies eturivistä. 12 minuutissa ristikon on ratkaissut kahdeksan osallistujaa, 17 minuuttiin mennessä viimeinenkin.

Osallistujat jäävät hiljaa paikoilleen. Rustari istuu paalupaikallaan ja näyttää maansa myyneeltä.

Kun tulokset tulevat, ruusupaitanaisen eli Lea Mäkisen paperista on ympyröity yksi kirjain. Pinee, siinä lukee, vaikka pinne pitäisi.

”Aina pitäisi tarkistaa”, Mäkinen toteaa näyttämättä pettymystään.

Mestari on siis hillityn oloinen mies pikeepaidassa! Juha Neitola, 60-vuotias helsinkiläinen terveyskeskuslääkäri. Mestaruus on hänelle jo kolmas. Palkinto on 500 euroa.

Neitola kertoo aloittaneensa ratkonnan kymmenvuotiaana ja innostuneensa siitä jälleen 1990-luvulla. Sanasilmää ja hahmotusta hän oppi kuulemma tuolloin katsomalla televisiosta Onnenpyörää. Kilpailua varten hän harjoitteli ratkomalla edellisenä iltana Ilta-Sanomien Pehmiksiä, siis helppoja ristikoita. Lisäksi hän on laatinut piilosanoja myös Suomen Kuvalehdelle.

Mutta niin vain hänkin on välineurheilija.

”Käytän kuulakärkikynää”, Neitola sanoo.

”Mietin tarpeeksi. Yritän keksiä risteäviä sanoja ja ratkoa koko alueen päässäni. Kirjoitan sen kuulakärkikynällä vasta, kun tiedän varmasti, että se menee oikein. Tää nyt vaan sattuu sujumaan.”

Meidän, joilla ei suju, pitää pysähtyä läh­tiessä vielä kerran ratkaisutolpan luo.

Yksi kohta on jäänyt vaivaamaan.

Ei SM-kermaa, viisi kirjainta?

Etana.