Päin honkia
Suomalaiset ajattelevat olevansa metsäläiskansaa, vaikka suurin osa ei ole koskaan edes käynyt oikeassa metsässä. Onko luontosuhteemme pelkkää väärinkäsitystä?
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
”Oho”, Tuomas Nevanlinnan suusta pääsee.
”Ei ollut tarkoitus tulla ihan näin nopeasti takaisin kaupunkiin.”
Seisomme Helsingin ja Vantaan rajalla, Kalkkikallion luonnonsuojelualueen reunalla. Reilun vartin mittaisen kävelyn jälkeen eräs poluista on tosiaan johtanut haastattelijan, haastateltavan ja Leevi-villakoiran muodostaman seurueen takaisin samalle Puistolan omakotitaloalueelle, josta äsken lähdettiin liikkeelle.
Kirjailija ja kaupunginvaltuutettu Nevanlinna muutti perheineen tänne Puistolaan noin kaksi kuukautta sitten. Voisi olettaa, että hän ei siksi ole vielä ehtinyt kovin syvällisesti perehtyä lähiluontonsa metsäpolkuverkostoon.
Mutta oikeastaan tietämättömyys ja siitä seuraava harhailu taitavat johtua ennemminkin Tuomas Nevanlinnan luontosuhteen ominaispiirteistä. Hän kävelyttää Leevi-koiraa mieluiten päällystetyillä tieosuuksilla, ei metsässä. Hän ei halua puolisonsa tavoin oikaista ”milloin minkäkin pusikon läpi”. Kesäaikaan hän viihtyy maaseutuasunnollaan enimmäkseen sisällä. Luontoa hän kuvailee paikaksi, josta ei saa taksia.
Vuonna 2004 Tuomas Nevanlinna julkaisi lastenkirjan nimeltä Antero joutuu luontoon. Siinä kymmenvuotias kaupunkilaispoika saa kevätjuhlassa kuulla, että hän on saanut ehdot luonnossa. Siksi Antero lähetetään kesäksi maalle. Se tuntuu hänestä kauhealta.
Teos oli vähintään puolittain omaelämänkerrallinen, kirjailija myöntää.
Tyhmempikin jo tajuaa: Tuomas Nevanlinnan luontosuhde on etäinen, ehkä jopa aktiivisen välttelevä. Voisiko häntä kutsua esimerkiksi äärikaupunkilaiseksi?
Ei sentään. Nevanlinna pysähtyy korjaamaan Leevin kakkakikkareen jalkakäytävän viereltä pieneen muovipussiin ja selittää samalla, että hän ajattelee itseään tässä asiassa niin sanottuna tolkun ihmisenä. Hän ei väheksy eikä inhoa luontoa, mutta ei myöskään rakasta sitä.
”Kyllä jotkut kauniit luontokohteet tuottavat minulle esteettistä nautintoa. Sen tavoittelu ei vain ole kauhean korkealla omalla preferenssilistallani. Asetun tässä asiassa siis tolkun positioon. Luonto on mielestäni kohtalainen.”
Sen mielipiteen kanssa Nevanlinna jää armotta vähemmistöön. Valtaosa suomalaisista kun suhtautuu erityisesti oman maansa floraan ja faunaan hämmentävänkin intohimoisesti, siis ollakseen keskimäärin melko säyseää kansaa.
Vielä hämmentävämpää kuitenkin on se, että mitä suurimmassa määrin suomalaisten luontosuhde perustuu ristiriidoille ja väärinkäsityksille.
Syksyllä 2015 pääministeri Juha Sipilä oli vaikeassa paikassa. Neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta olivat kaatuneet jo kahdesti. Niinpä Sipilä otti käyttöön menneiden vuosien politiikan keinon: televisiopuheen. Vaikka hän puhui suoraan suurelle yleisölle, tavoite oli vedota työmarkkinajärjestöihin.
Puheen varsinainen yllätys kuultiin aivan loppuhetkillä. Se meni näin:
