Presidenttikylä

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Heinäkuun 23. päivä 1919 Kaarlo Juho Ståhlberg lähetti lapsilleen kirjeen:

”Jos nyt tuo katastrofi toteutuu, niin on parasta, että jatkatte kesäänne kaikessa rauhassa mutta lähetätte keittäjän tänne.”

K. J. puolestaan lupasi lähettää muutaman kilon kauraryynejä perheen vuokraamalle kesähuvilalle Karunaan.

Kaksi päivää myöhemmin katastrofi toteutui: Ståhlberg valittiin Suomen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi. Maahan piti rakentaa presidentti-instituutio lähes tyhjästä. Oli ruvettava ”kuormaa vetää kihnuttamaan”, kuten K. J. asian ilmaisi.

Piti muun muassa päättää, tarvitseeko presidentti kesäasunnon. Ståhlberg ei kaivannut valtion riesaksi vanhaa aateliskartanoa – eihän sellainen sopinut köyhän tasavallan imagoon.

Esitellyistä vaihtoehdoista hän lämpeni kuitenkin Naantalin Kultarannalle.

Yksi syy oli meri. Ståhlbergin kesiin kuului olennaisena osana purjehtiminen. Ei ihme, että Turun saaristo houkutteli.

Ståhlbergit saivat Kultarannan käyttöönsä kesäksi 1920. Valtio osti sinne purjeveneen 18 000 markalla. K. J. teetätti itselleen purjehdusasun, johon kuuluivat valkoinen pikkutakki, mustat housut ja musta kapteenin lakki.

”Mehän nyt olemme harrastelleet Kultarannassa, joka on kuin onkin sangen ihana paikka. Purjevene näyttäytyi erinomaiseksi ja onkin ollut ahkerasti käytössämme, saavuttaa kriitillisen Kallenkin [Kaarlo] hyväksymisen.”

Puoliso Ester vertasi Kultarantaa paratiisiin, mutta kaikille yksi paratiisi ei riitä. Presidentit perheineen ovat halunneet hengähtää myös muualla.

Keväällä ja kesällä 1931 Lauri Kristian Relanderista ei kuultu julkisuudessa juuri mitään.

Suomen Kuvalehti tiesi syyn. Heti presidenttikautensa jälkeen Relander oli vetäytynyt ”jalojen roomalaisten nimittämään otium cum dignitateen, kunnianarvoisaan lepoon” Pamppusaaren tilalle lähelle Viipuria.

Relander hankki Pamppusaaren 1924 vähän ennen presidenttiyttään. Siellä hän viihtyi kaikista paikoista parhaiten. Kautensa aikana Relander matkusti Pamppusaareen noin 50 kertaa – välillä ”Reissu-Lasse” jouduttiin hakemaan lentokoneella kiireesti Helsinkiin.

”Tänään on viimeinen päivä Kultarannassa. En aio talven kuluessa mennä sinne. Hiukan tunnen kaipuuta jättäessäni tämän ihanan kesäasunnon, mutta kun silmieni eteen avautuu rakas Pamppusaari rakkaitten karjalaisten mailla, häipyy kaipuu sitä mukaa kuin matka Kultarannasta edistyy”, Relander tunnelmoi syyskuussa 1930.

Pamppusaaressa Lauri ja puoliso Signe keskittyivät puutarhan vaalimiseen. Ennen talvisotaa siellä kasvoi muun muassa tuhansittain tulppaaneja, 850 vadelmapensasta, 500 omenapuuta ja 31 päärynäpuuta.

”Älkää myykö Pamppusaarta!” Relander vetosi omaisiinsa kuoleman lähestyessä 1942. Kaksi vuotta myöhemmin saari jäi rajan väärälle puolelle.

Seuraaja Pehr Evind Svinhufvud oli 1930-luvun alkaessa jo viettämässä vanhuuden päiviään Kotkaniemen kartanolla Luumäellä.

Kotitilallaan ”Ukko Pekka” käyskenteli kipparin lakki päässä, torkahteli ruohikolla ja tussautteli ampumaradalla ja metsällä. Jahdissa oli aina mukana taskumatti – sydämen takia, varmuuden vuoksi.

Puoliso Ellenille Kotkaniemi oli paratiisi, muisto lapsuuden kesistä. ”Mamma” oli maatilan emännöinnissä elementissään. Jokaisella kanalla oli nimi, jonka ne kuulemma tunsivat Ellenin tuodessa ”hyviä valkoisia kauroja”.

Rauha järkkyi, kun entinen valtionhoitaja tempaistiin ensin pääministeriksi ja vuonna 1931 presidentiksi. Mieluisin kesäpaikka oli silti Kotkaniemi, vaikka Kultarannassakin piti viettää aikaa protokollan mukaan. Naantalissa elo oli enemmän edustamista, kun taas Luumäellä ei tarvinnut kaulusta ja solmiota eivätkä hallitus tai arvovieraat vaivanneet samalla tavalla.

Koska Suomen kesä on kovin lyhyt, se on erityinen.

Saksan Helsingin-suurlähettiläs Wipert von Blücher hämmentyi presidentti Svinhufvudin kysyessä, missä hän aikoo viettää kesää.

Pian von Blücher oppi, että suomalaisille suvi on juhla, joka vietetään mieluusti kaupungin ulkopuolella.