Tasavallan Puutarha

Ensimmäisen huomaa melkein heti, kun on astunut sisään portista ja kulkenut ohi tummennettujen lasien takana olevan valvomon, valvontakameroiden ja poliisiauton: Siron koristeomenapuun oksat kasvavat vienosti kaar­tuen alaspäin. On alkukesä, ja puu kukkii valkoisena.

Se on kuin jättiläisen käsi, joka tulee taivaasta, Anna Retulainen kuvailee.

Retulainen on kuvataiteilija, jolle oman puutarhan hoitaminen on elämäntapa, aivan kuten maalaaminenkin. Hänestä puutarha on kolmiulotteinen maalaus, jonka sisällä kävellään. Siksi juuri Retulainen on oivaa seuraa, kun tutustutaan presidentin kesäasunnon Kultarannan puutarhaan.

Taiteilija kävi Naantalin Kultarannassa kymmenisen vuotta sitten eikä ole voinut unohtaa presidentin puutarhan koristeomenapuita. Ne olivat muotoon leikattuja eivätkä joka suuntaan harottavia rötviä, joita useimmiten näkee pihoilla.

Retulainen on vastavalittu taiteilijaprofessori, joka on ollut ehdolla niin Ars Fennican kuin Carnegie Art Awardsin saajaksi. Hänen teoksiaan on merkittävissä suomalaisissa kokoelmissa.

Nyt hän kuitenkin lippalakissaan, toppaliivissään ja farkuissaan näyttää asialleen omistautuneelta puutarhurilta. Hän kiertää omenapuuta ja katselee pää kenossa sen mutkittelevia oksia.

”Aivan uskomaton. Toivoisin, että tällaisia näkisi enemmän.”

Täydelliset nurmikentät, hoidetut kukkaistutukset ja muotopuutarhat sekä näyttävä suihkulähde. Graniittilinna, kalliot, männyt ja merenranta.

Kultarannan puutarha avattiin yleisölle viime kesänä muutaman vuoden peruskorjauksen jälkeen. Se on tyylipuhtain 1900-luvun uutta arkkitehtonista tyyliä edustavista puutarhoistamme, ja ainoa, joka on säilynyt miltei alkuperäisessä loistossaan.

Maailmasta ei löydy toista tällaista paikkaa, jossa pohjoinen saaristolaismaisema ja kansallisromantiikka kohtaavat Versailles’n.

Tai no, palan Versailles’ta.

Versailles’n puutarha ja puisto levittäytyvät yli 800 hehtaarin alueel­le Pariisin kupeessa. Kultarannan pinta-ala on 55 hehtaaria, josta noin 10 hehtaaria on puutarhaa ja puistoaluetta.

Versailles’n muotopuutarha on 1600-luvun barokkityyliä ja monen eurooppalaisen muotopuutarhan esikuva. Sen vaikutus häivähtää Kultarannassakin.

Siinä missä Versailles hehkuu Ranskan Aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n (1638–1715) mahtia ja valtaa – ”Valtio olen minä”, hänen kerrotaan sanoneen – Kultaranta on yksi Suomen tasavallan symboleista. Toimiihan se presidentin kesäasuntona.

Kultaranta puutarhoineen on kuitenkin itsenäistä Suomea ja presidentti-instituutiota vanhempi.

Alfred Kordelin (1868–1917) tunnettiin kaunosieluna. Kerrotaan, että hänen kotonaan piti olla leikkokukkia ja että hän laittoi kukan jopa yöpaitansa rintamukseen.

Äveriäs liikemies hankki Kultarannan vuonna 1909 ja rakennutti vanhalle maatilalle arkkitehti Lars Sonckin suunnitteleman päärakennuksen, Graniittilinnan.

Niityt ja pellot saivat väistyä, sillä alusta lähtien oli selvää, että Kultarantaan tulisi myös puisto puutarhoineen. Suunnittelijoiksi valittiin Svante Olsson ja tämän poika Paul Olsson. Suoria vaikutteita ei kuitenkaan haettu Ranskasta, vaan Saksassa opiskellut Paul Olsson otti mallia Baden-Badenissa sijaitsevasta, vastavalmistuneesta Gönneranlagen puutarhasta.

Olssonit olivat menestyneitä puutarhureita. Ruotsalaissyntyinen Svante Olsson oli Helsingin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri. Paul Olsson perusti vuonna 1920 oman toimiston Esplanadille. Hänellä oli myös taimitarha Kauniaisten Koivuhovissa ja hyvät suhteet liike-elämään.

Suomalainen puutarhakulttuuri kukoisti. 1800-luvulla yläluokka oli alkanut enenevissä määrin perustaa kartanoidensa tiluksille näyttäviä puutarhoja.

Puutarhurit kasvattivat eksoottisiakin kasveja kasvihuoneissa, ja tarhoissa oli runsaasti eri kasvilajeja. Esimerkiksi Espoon Träskändan kartanon puutarhaan istutettiin kesäisin palmuja, oleantereita ja laakeripuita.

Tyylillisiä vaikutteita lainattiin Suomeen erityisesti Saksasta mutta myös Ruotsista ja Pietarista.

1900-luvun alkupuolella puutarhainnostus laajeni. Puutarhaseurat olivat aktiivisia ja puistoja uudistettiin. Lehdistössä jopa uutisoitiin puistojen uusista istutuksista. Esplanadin puiston Runebergin patsaan ympärillä oli Svante Olssonin suunnittelema näyttävä kuvioistutus, jossa oli tuhansia mehikasveja.

Nykyajasta katsottuna on hämmentävää, millainen statusarvo puutarhoilla tuohon aikaan oli. Ylemmällä keskiluokalla – johtajilla, professoreilla, kauppiailla ja liikemiehillä – kuului olla puutarha. Maaseutujen huvilapuutarhoissa oli hyötytarhojakin, mutta kaupunkien liepeillä puutarhojen tehtävä oli useimmiten tuottaa esteettistä iloa.

Hiekkatie vie eteenpäin, ohi uhkeasti kukkivan hevoskastanjan ja kasvihuoneiden. Niissä kasvatetut kesäkukat on tapana istuttaa kesäkuun ensimmäisinä päivinä ennen kuin presidentti saapuu Kultarantaan.

Tänä vuonna kasvihuoneista on tuotu peräti 7 200 kesäkukan taimea kukkapenkkeihin.

Kasvihuoneissa viljellään myös vihanneksia presidentin ruokapöytään. Kesän erikoisuus on luumu-aprikoosi-risteytys. Sauli Niinistön aikana perheessä oli ”pieni bataatinsyöjä” ja Tarja Halosen kaudella viljeltiin kissanminttua.

Joskus aiemmin Kultarannan kasvihuoneiden antimia kuljetettiin Linnan itsenäisyyspäivän juhliin, mutta tavasta on luovuttu ilmastosyihin vedoten. Tasavallan presidentin kanslia pyrkii suosimaan lähituotantoa.

Presidenttien mieltymykset ovat jättäneet jälkensä Kultarantaan ja sen arkeen.

Mauno Koiviston aikana tiluksille rakennettiin lentopallokenttä. Golfautoja on ollut Martti Ahtisaaren ajoista lähtien, ja niitä käytetään yhä. Golfautolla on esimerkiksi kuljetettu korkeita daalioita kasvihuoneelta istutuspaikalle.

P. E. Svinhufvudin tiedetään mielellään käyskennelleen Kultarannassa ja tutkiskelleen kasveja.

Puutarha on varmasti kiinnostanut myös Tarja Halosta. Onhan hän kertonut Ylen haastattelussa, että puutarhanhoito on esteettisen nautinnon ja fyysisen ponnistuksen ihana sopusointu.

Halosen kaudella puistoon rakennettiin minigolfrata, mutta se purettiin uusimmassa peruskorjauksessa.

Tietenkin Kultarannan kauneus on inspiroinut myös taiteilijoita. Vilho Sjöström on maalannut maiseman muotopuutarhasta (Kultaranta, 1928). Rafael Wardi (1928–2021) vietti siellä aikaansa Tarja Halosen vieraana. Hän teki sieltä teoksia, esimerkiksi 2000-luvun alussa Kukkivan omenapuun.

Jos presidenttien muotokuvia ei lasketa, Anna Retulainen on ensimmäinen nykytaiteilija, jonka teos valittiin Presidentinlinnaan. Kaksi polkua -niminen ekspressiivinen teospari (2018) on Retulaiselle ominaista värikästä ja melkein abstraktia maalaustaidetta. Tarkemmalla katsomisella maalauksista hahmottuu puiden lomassa mutkittelevat polut.

Myös uusittuun virka-asuntoon Mäntyniemeen hankittiin häneltä kaksi tilausteosta, Oksa (2026) ja Kirjasto (2026). Lisäksi hän kertoo maalaavansa sinne kolmatta teosta, joka on jatkoa Oksalle. Maalauksen aihe on Kultarannan mänty.

Retulainen on tavannut Alexander Stubbin, kun tämä esitteli Mäntyniemeä kuvataiteilijoille, joiden teoksia oli hankittu virka-asuntoon.

”Stubb on rento tyyppi, mutta on vaikea kuvitella presidenttiä käyskentelemässä puutarhassa. Ehkä hän juoksee täällä jossain.”

Nyt ei presidenttiä näy Kultarannan poluilla. Hänet on kyllä nähty juoksemassa Naantalissa. Kerrotaan, että turvamiesten täytyy pitää huolta siitä, että he pysyvät toimintakykyisinä kovakuntoisen presidentin vauhdissa.

Edessä kohoaa kallion laella Lars Sonckin jykevä Graniittilinna.

Graniittiportaat ovat näyttävät, ja niistä moni haluaa ottaa valokuvan.

Retulaisen katse on kuitenkin kiinnittynyt muualle. Auringonvalo siivilöityy männynoksien lomitse ja täplittää kalliota, joka on osittain sammaloitunut. Siinä kasvaa kalliokukkia.

Retulainen kehuu valon ja varjon vaihtelua kallion rosoisella pinnalla, kallion kupeessa kasvavien vääntyneiden mäntyjen rytmiä ja vihreiden oksien hehkua vasten sinistä taivasta.

Hänen mielestään alue on häikäisevä.

Kaikki näyttää luonnonmukaiselta mutta silti hoidetulta. Värit, rytmi ja muoto ovat kohdillaan.

Retulaisen mielestä maisema soi.

Finlandia?

Ei, vaan Sibeliuksen viulukonsertto.

Retulainen kiinnittää huomiotaan väreihin. Hän ihastelee alkukesän vihreän sävyjä, jotka hehkuvat lehtipuiden kylmän kellertävästä havupuiden syviin ja melkein sinertäviin sävyihin. Alkukesä on Retulaisen mielestä parasta aikaa. Viimeistään heinäkuussa tasainen vihreä on tukkinut maiseman. Hän pitää jopa alkukesän armottomasta kirkkaudesta.

Retulainen asuu miehensä kanssa kesäisin siirtolapuutarhamökissä Helsingissä, talvet hän sukkuloi Helsingin ja Berliinin väliä.

Siirtolapuutarhapalstalla näkyy dynaamisen puutarhanhoidon oppi, jonka mukaan kasvien on annettava asettua mahdollisimman luonnollisesti. Koriste- ja hyötykasvit sekä osa luonnonkasveista kasvavat rinnakkain. Monet lajit hyötyvät toistensa seurasta.

Se on aika kaukana Suomessa vallitsevasta ”siistin pihan ideaa­lista”, johon kuuluu iso terassi, tuijat ja nurmikko.

Eräänä vuonna Retulaisen parsa kylväytyi pionin juurelle ja pitsimäinen kasvusto nousi pionin kukkien ylle. Hänen mielestään se näytti kauniilta.

Sattumalla ja vahingolla on iso merkitys, oli kyse sitten taiteesta tai puutarhanhoidosta, hän ajattelee.

”Kun alkaa sommitella, tulee helposti vain tylsää.”

Kesäkukista Retulainen ei piittaa. Ne ovat kertakäyttökulttuuria, koska ne useimmiten heitetään syksyllä pois.

”Mutta en ole myöskään koristelija luonteeltani”, hän sanoo.

Häneltä on joskus kysytty, että voiko tietyn värisiä kukkia laittaa vierekkäin.

”Sen kuin laitat. Minun mielestä se on aivan hullu kysymys.”

”Kaikki värit sopivat yhteen. Kyse on siitä, että eri väriyhdistelmät luovat erilaisia tarinoita.”

Kultarannan puut ovat Retulaisen mielestä kauneinta, mitä presidentin puutarhassa on.

Itse asiassa Kultarantaa voi kutsua myös puulajipuistoksi, puutarha-arboretumiksi, jossa on muun muassa mantšurian jalopähkinää, lehmuksia, kuriilienlehtikuusia, kanadanhemlokkeja ja makedonianmäntyjä.

Harmaadouglaskuuset ovat alueen vanhimpia havupuita, jotka on istutettu 1910-luvun lopulla. Yksi niistä on valittu Kultarannan tunnuskasviksi vuonna 2013.

”Täällä näkee, että kun puut ovat hyvin hoidettuja, ne ovat kuin puutarhakasveja.”

Yksi mänty näyttää sormiaan napsuttelevalta flamencotanssijalta. Toinen kasvaa maata pitkin kuin sukujuhlissa sammunut eno.

”Ja katso nyt noita vanhoja rouvia”, Retulainen sanoo ja osoittaa matkan päässä nurmikentällä olevia kuusia. Niiden tummat ja raskaat oksat vaappuvat alaspäin, mutta vanhojen rouvien ylväs ryhti ei voi olla herättämättä kunnioitusta.

Japanissa Retulainen on nähnyt, että vanhoille puille voi rakentaa kauniita tukirakenteita. Sellaisia hän haluaisi nähdä Suomessakin sen sijaan, että haurastuva puu heti kaadetaan.

Mutta nyt on aika nähdä Medaljonki.

Kultaranta oli Olssoneiden päätyö. Paul Olsson oli Saksassa opiskellessaan perehtynyt uuteen arkkitehtoniseen suuntaukseen, jonka perusta oli barokin ja renessanssin oppien lailla symmetriassa, aksiaalisuudessa ja pitkässä perspektiivissä. Kultarantaan suunniteltiin arkkitehtoninen muotopuutarha ja sen ympärille jätettiin vapaamuotoisempi puistoalue. Myöhemmin muotopuutarha sai nimen, Medaljonki.

Suihkulähde solisee juuri niin suloisesti kuin loistopuutarhassa pitääkin. Sen pohjassa on sinistä betonia, minkä takia välkehtivä vesi hohtaa kirkkaansinisenä. Näky tekisi Donald Trumpin kateelliseksi.

Altaan takana on pergola, kuin puutarhan kruunu. Puutarhan reunoilla on levähtämistä varten penkkejä. Ne ovat valkoisia, kuten yli sata vuotta sitten yläluokan puutarhoissa puutarhakalusteiden oli tapana olla.

Medaljonki koostuu peräkkäisistä pikkupuutarhoista eli tilasarjasta, kuten ammattilaiset sanovat. Symmetrisesti sijoitetut kukkapenkit noudattavat kukin omaa väriteemaansa.

Punatarhassa on syysleimuja ja ruusubegonioita. Sinitarhassa iberianmunkkeja, iisoppeja ja hunajasalvioita. Suomi-tarhan värit on poimittu Suomen lipusta: on valkoisia markettoja, korkeita valkoisia daalioita sekä sinisiä verbenoita ja salvioita.

Nuori kuusiaita kiertää Medaljongin reunoja. Se istutettiin yli satavuotiaan huonokuntoisen aidan tilalle. Aita on vielä kasvuvaiheessa, ja kuusenkerkät näyttävät hassuilta töyhtöiltä.

Ruusutarhan ruusut eivät ole vielä puhjenneet, niiden paras kukinta-aika on heinä-elokuussa. Kasvien vieressä ei ole kylttejä, joten arvoitukseksi jää, onko niistä jokin esimerkiksi Lions-Rose, Summerwind tai Leonardo da Vinci. Se on puute. Kansaa – tai ainakin meitä kahta – olisi syytä sivistää.

Retulaisen mielestä Medaljonki on vaikuttava. Se kuvastaa ihmisen yritystä hallita kasvillisuutta ja määrätä, miten kasvit kasvavat.

”Halu rajata, luokitella ja tietää kuuluu ihmisen peruspiirteisiin. Tieto lisääntyy, mutta lopulta luonto kuitenkin voittaa”, hän miettii.

Kordelin ei ehtinyt nähdä Kultarantaansa kokonaan valmiina. Venäläinen matruusi ampui hänet Mommilassa hänen omalla kartanollaan bolševikkien ja suojeluskuntalaisten välisessä kahakassa marraskuussa 1917. Tapahtumaan viitataan Mommilan veritekoina.

Kordelin oli lapseton, ja hän oli testamentannut omaisuuttaan tieteen ja taiteen hyväksi. Mutkien kautta Kultaranta siirtyi valtiolle. K. J. Ståhlberg oli valittu tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi, ja presidentille päätettiin hankkia kesäasunto.

Ståhlbergin mielestä vanha aateliskartano ei sopinut köyhän tasavallan imagoon, mutta Kultarannan hän hyväksyi. Yksi syy oli meri. Hänet tunnettiin innokkaana purjehtijana.

Ståhlbergit viettivät siellä kesää jo vuonna 1920, vaikka huvilatila ei ollut vielä virallisesti siirtynyt valtiolle. Näin Ester Ståhlberg kirjoitti puutarhasta:

”…kun toissa päivänä tultiin tänne Kultarantaan, pysähtyi taas järkeni, sillä täällä oli liian kaunista…Tämä on todellinen paratiisi. Taivas tai elyseum ei tarvitsisi olla sen ihanampi. (–) Nyt alan jo vähän tottua siihen, että tämä on tänä kesänä kotimme, tämä Suomenmaan helmi, tämä luonnon ja taiteen harvinainen yhteys.”

Hoitamattomina puutarhat katoavat nopeasti. Niin kävi monille 1900-luvun alun puutarhoille ja puistoistutuksille. Kukoistava puutarhakulttuuri katkesi sotiin ja taloudellisesti tiukkoihin vuosiin. Myöhempinä vuosikymmeninä arvot ja estetiikka muuttuivat, eivätkä vanhat kartanopuutarhat palanneet enää takaisin. Puistoissa tuli muotiin tehokkaat, minimalistiset ja helppohoitoiset massaistutukset. Luonnonmukaisuutta ja lähiömetsiä ihailtiin.

1960-luvulla elettiin Kultarannan kannalta vaaran vuosia. Puutarha oli päässyt huonoon kuntoon. Kuusiaita oli paikoin ruskettunut ja istutukset ruohottuneet. Pergolan rappaus ja lattia halkeilleet. Tuolloin harkittiin jopa kuusiaidan poistamista ja pergolan purkamista.

Hätiin kutsuttiin maisema-arkkitehti Maj-Lis Rosenbröijer, joka vastasi Kultarannan puutarhan restauroinnista ja uudistamisesta. Hänen kädenjälkeään on moderni muotopuutarha, pitkänomainen tilasarja Ketju. Sen tilalla oli aiemmin hevoskastanjakuja, mutta puut eivät menestyneet.

Kukkaistutukset noudattavat jälleen yhtenäisiä väriteemoja. Ketjun harmaat kivilaatat ovat gotlantilaista kalkkikiveä, joissa joku on joskus ollut näkevinään jopa fossiileja.

Retulainen ei lämpene.

”Kuivakkaa ja yksitoikkoista”, hän parahtaa.

Sileät laatat tuovat hänen mieleensä kunnantalon.

”Ne eivät ole vuoropuhelussa Graniittilinnan kanssa”, hän sanoo.

Niiden tilalla voisi olla hänen mielestään vaalea hiekkapolku. Se saisi lähettyvillä olevien koivujen rungotkin hehkumaan ihan eri tavalla.

Ester Ståhlbergin ”paratiisin” portti on nykyisin visusti lukossa muulloin kuin yleisöaikoina perjantaisin. Droonien lentokielto on laaja, se yltää Naantalin vanhakaupunkiin asti. Puisto on tarkasti vartioitu, eikä mieleen tulisi heittäytyä nurmikolle pötköttämään.

Tai ehkä Kultarannan arvovaltaisuus vain saa hyytelönkin jäykistymään.

On alkukesän ilta, ja puut heittävät varjoja täydelliselle nurmikolle.

Kultarannassa voitaisiin näyttää mallia siitä, millaista puutarhakulttuuria nykyisin ilmastonmuutoksen ja luontokadon takia tarvitaan, Retulainen ajattelee. Kukkaistutukset voisivat olla monimuotoisemmat ja nurmikkoalue pienempi.

Mutta nurmikot kuuluvat kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin puistoihin. Lisäksi Kultarannan suojelumääräykset ovat ohjanneet peruskorjauksen suunnittelua ja toteutusta. Todennäköisesti sen takia jok’ikinen ruohonkorsi on tarkasti mietityillä paikallaan.

Vuonna 2021 Kultarannassa Niinistö kertoi perheen viettäneen paljon aikaa mökillä, jossa on vähän lähempänä arkipäiväistä elämää.

”Täällä ne eivät anna oikein mun paikkoihin koskea.”

Retulaisen mielestä historiallisia puutarhoja pitäisi uskaltaa uudistaa. Esimerkiksi saksalaisen Sanssouci-barokkipalatsin muotopuutarhassa on uudistettu kukkapenkkejä niin, että niihin on istutettu useita kymmeniä eri lajikkeita sekaisin.

”Ja siellä on seassa jopa ruokakasveja. Se on hämmentävän hieno puutarha. Ja aika leikkisä myös.”

Onko Kultaranta taidetta?

Ei ole, sanoo Retulainen.

”Mutta se ei tee siitä vähemmän arvokasta.”

Kultarannasta on pyritty tekemään visuaalisesti esteettinen paikka, jossa mieli lepää, mutta taiteessa on kyse sisällöstä, hän sanoo. Ehkä myös jostakin henkilökohtaisesta haavasta, jota taiteilija maalaa. Taideteokseen voi sen takia päätyä jotakin rumaa ja tukalaa. Kuten vaikka lupiineja, joita on Retulaisen eräässä maalauksessa ja joita hän inhoaa (Lupiini, 2026).

Kultaranta on äärimmäisen harkittu. Taiteessa mielenkiintoiset asiat taas nousevat esiin sattumasta tai vahingosta.

Retulainen alkaa kävellä takaisin kohti porttia, mutta pysähtyy sitten.

Hän haluaa vilkaista näkymää vielä kerran. Hän katselee puisto­alueen laajalle leviävää, hieman alaspäin viistoavaa nurmikkokenttää, joka rajautuu Medaljongin nuoreen kuusiaitaan. Taaimpana näkyy Graniittilinna kallioineen ja puistoineen.

”Tuolla takana on hirveän hieno tiivistymä, mutta jos ajattelisin tätä maalauksena, niin sanoisin, että tässä on vähän ongelmallinen tyhjä tila”, hän sanoo ja tarkoittaa isoa nurmikkokenttää Medaljongin ja Ketjun välissä.

Kultaranta on kaunis, hän ajattelee. Hoidetut puut, kalliot ja Medaljonki. Mutta siellä voisi olla enemmän elävyyttä, leikkisyyttä.

Voisiko se olla jotakin ihan kreisiä? Vaikkapa labyrintti?

Kerran Englannissa Blenheimin palatsin puutarhassa hän eksyi sellaiseen. Hän oli ylimielisesti astellut sisään ja ajatellut, että mitä nyt yksi puutarhalabyrintti, ei sellainen häneen pysty. Viiden minuutin piipahdus muuttuikin tunniksi, kun hän eksyi sen sisään. Hän kiipesi näköalatorniin, mutta labyrintti oli niin iso, ettei hän pystynyt painamaan reittiä mieleensä. Hän päätyi aina umpikujaan.

Lopuksi hän oli paniikissa ja huusi apua.

”Että ei se nyt niin leikkisä sitten ollutkaan.”

Jotakin potkua Kultaranta kuitenkin kaipaisi.

”Minusta tämä on kauhean suomalainen siinä mielessä, että tyyli on hyvin varovainen”, hän sanoo ja miettii.

”Jotenkin niin tasavaltalainen.”

Sehän ei ole pelkästään huono asia. 

Artikkelin pääasialliset lähteet: Arkeologian dosentti Pirjo Uinon artikkeli Alussa oli Rakkauden lähde – Kultarannan puisto ja puutarha (SKS, 2014). Lisäksi on haastateltu taidehistorioitsijaa ja Ainola-museon johtajaa Julia Donneria sekä Visit Naantalin opasta Pirita Seppälää.

Puisto on auki yleisölle kesäperjantaisin kello 18–20, ja muina päivinä sinne pääsee oppaan kanssa tunnin mittaisille kierroksille. Kierros on varattava etukäteen. Jos puistossa vierailee omatoimisesti, kierros kannattaa aloittaa Medaljongin eteläpäästä ja päättää Ketjuun.