Päin honkia
Suomalaiset ajattelevat olevansa metsäläiskansaa, vaikka suurin osa ei ole koskaan edes käynyt oikeassa metsässä. Onko luontosuhteemme pelkkää väärinkäsitystä?
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
”Oho”, Tuomas Nevanlinnan suusta pääsee.
”Ei ollut tarkoitus tulla ihan näin nopeasti takaisin kaupunkiin.”
Seisomme Helsingin ja Vantaan rajalla, Kalkkikallion luonnonsuojelualueen reunalla. Reilun vartin mittaisen kävelyn jälkeen eräs poluista on tosiaan johtanut haastattelijan, haastateltavan ja Leevi-villakoiran muodostaman seurueen takaisin samalle Puistolan omakotitaloalueelle, josta äsken lähdettiin liikkeelle.
Kirjailija ja kaupunginvaltuutettu Nevanlinna muutti perheineen tänne Puistolaan noin kaksi kuukautta sitten. Voisi olettaa, että hän ei siksi ole vielä ehtinyt kovin syvällisesti perehtyä lähiluontonsa metsäpolkuverkostoon.
Mutta oikeastaan tietämättömyys ja siitä seuraava harhailu taitavat johtua ennemminkin Tuomas Nevanlinnan luontosuhteen ominaispiirteistä. Hän kävelyttää Leevi-koiraa mieluiten päällystetyillä tieosuuksilla, ei metsässä. Hän ei halua puolisonsa tavoin oikaista ”milloin minkäkin pusikon läpi”. Kesäaikaan hän viihtyy maaseutuasunnollaan enimmäkseen sisällä. Luontoa hän kuvailee paikaksi, josta ei saa taksia.
Vuonna 2004 Tuomas Nevanlinna julkaisi lastenkirjan nimeltä Antero joutuu luontoon. Siinä kymmenvuotias kaupunkilaispoika saa kevätjuhlassa kuulla, että hän on saanut ehdot luonnossa. Siksi Antero lähetetään kesäksi maalle. Se tuntuu hänestä kauhealta.
Teos oli vähintään puolittain omaelämänkerrallinen, kirjailija myöntää.
Tyhmempikin jo tajuaa: Tuomas Nevanlinnan luontosuhde on etäinen, ehkä jopa aktiivisen välttelevä. Voisiko häntä kutsua esimerkiksi äärikaupunkilaiseksi?
Ei sentään. Nevanlinna pysähtyy korjaamaan Leevin kakkakikkareen jalkakäytävän viereltä pieneen muovipussiin ja selittää samalla, että hän ajattelee itseään tässä asiassa niin sanottuna tolkun ihmisenä. Hän ei väheksy eikä inhoa luontoa, mutta ei myöskään rakasta sitä.
”Kyllä jotkut kauniit luontokohteet tuottavat minulle esteettistä nautintoa. Sen tavoittelu ei vain ole kauhean korkealla omalla preferenssilistallani. Asetun tässä asiassa siis tolkun positioon. Luonto on mielestäni kohtalainen.”
Sen mielipiteen kanssa Nevanlinna jää armotta vähemmistöön. Valtaosa suomalaisista kun suhtautuu erityisesti oman maansa floraan ja faunaan hämmentävänkin intohimoisesti, siis ollakseen keskimäärin melko säyseää kansaa.
Vielä hämmentävämpää kuitenkin on se, että mitä suurimmassa määrin suomalaisten luontosuhde perustuu ristiriidoille ja väärinkäsityksille.
Syksyllä 2015 pääministeri Juha Sipilä oli vaikeassa paikassa. Neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta olivat kaatuneet jo kahdesti. Niinpä Sipilä otti käyttöön menneiden vuosien politiikan keinon: televisiopuheen. Vaikka hän puhui suoraan suurelle yleisölle, tavoite oli vedota työmarkkinajärjestöihin.
Puheen varsinainen yllätys kuultiin aivan loppuhetkillä. Se meni näin:
”Hyvät kuulijat! Meillä suomalaisilla on erityinen luontosuhde, otamme innolla uutta teknologiaa käyttöön, olemme käytännönläheisessä ongelmanratkaisukyvyssä maailman parhaita. Olemme hieman outo kansa – teemme mieluummin kuin puhumme ilmanaikuisia. Suomalainen kädenpuristus merkitsee enemmän kuin satasivuinen juridinen sopimus. Näille vahvuuksille pystymme rakentamaan uutta.”
Sipilä ei avannut ”erityistä luontosuhdetta” enempää, ja juuri siihen ihmiset tarttuivat. Sosiaalinen media täyttyi meemeistä, joissa Sipilän käyttämä termi yhdistettiin muun muassa kuviin Talvivaaran kaivoksista, avohakkuista ja roskaamisesta.
Se oli hieman kohtuutonta. Sipilä kun oli aivan oikeassa siinä, että suomalaisille luonto on tärkeä asia.
Luontosuhdettamme on tutkittu kohtalaisen paljon. Vuonna 2007 Suomalaisen työn liiton tutkimuksessa 51 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että luonto on Suomen suurin ylpeydenaihe. Sitran kyselytutkimuksessa vuonna 2021 taas jopa 87 prosenttia tutkittavista kertoi, että luonto on heidän elämässään erittäin tärkeä tai melko tärkeä asia.
Luonto on myös suomalaisten lempiharrastus. Tilastokeskuksen mukaan suomalaisista aikuisista 96 prosenttia ulkoilee. Sen lisäksi 67 prosenttia ui luonnonvesissä, 57 prosenttia marjastaa, 37 prosenttia retkeilee ja 30 prosenttia maastohiihtää. Luontoa voi myös harrastaa tekemättä mitään erityistä: 48 prosenttia ”tarkkailee luontoa”.
Prosentit ovat korkeita, siis kansainvälisesti ajatellen. Esimerkiksi marjastuksen suosiosta muualla maailmassa kertoo jotain se, että aiheesta ”marjastus” ei löydy Wikipedia-artikkelia millään muilla kielillä kuin suomeksi ja norjaksi.
Suomalaislapsille opetetaan koulussa, että metsä on suomalaisen luontosuhteen perusta. Me olemme metsäläiskansaa, on tapana toistella.
Siihen nähden on hieman yllättävää, että suurin osa suomalaisista ei ole koskaan käynyt luonnontilaisessa metsässä. Siis sellaisessa, johon ihminen ei ole kajonnut koskaan tai ainakaan vuosisatoihin. Se ei ole mikään ihme, sillä Kainuun eteläpuolisista metsistä luonnontilassa on vain yksi promille, siis prosentin kymmenesosa.
Metsien hiilinielut romahtivat – lankeaako Suomelle miljardien lasku?
Viimeisen vuoden aikana suomalaiset ovat saaneet nähdä aivan uudenlaisia lehtiotsikoita metsistään. Olemme jääneet jälkeen EU:n päästötavoitteista, ja siksi meitä uhkaa suuri sakko.
Kyllähän se tuntuu oudolta. Olemme tottuneet ajattelemaan, että metsät ovat hiilinielu, joka kerää ja varastoi hiilidioksidia. Lisääntyneiden hakkuiden takia asia on kuitenkin kääntymässä päälaelleen, Syken johtava tutkija Sampo Soimakallio kertoi tiedotusvälineille huhtikuussa 2023.
Hänen mukaansa metsistä tulee nielujen sijaan päästölähde jo vuonna 2025, mikäli hakkuiden määrä ei pienene. Jo aiemmin Luonnonvarakeskus oli kertonut, että Etelä-Suomen metsien kyky sitoa ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia on heikentynyt vuosikymmeniksi.
Silti suomalaiset eivät vaadi sankoin joukoin muutosta asiaan. Oikeastaan päinvastoin: kun viime syksynä alettiin puhua EU:n ennallistamisasetuksesta, olivat monet suomalaiset tiukasti sitä vastaan.
Myös eduskunnassa asiasta keskusteltiin kovasanaisesti. Maa- ja metsätalousvaliokunta esitti, että Suomen ei tulisi hyväksyä asetusehdotusta, jossa ”metsäpoliittista päätösvaltaa siirretään komissiolle, eduskunnan budjettivaltaa rajoitetaan tai omaisuudensuojaa heikennetään”.
Suomeksi: älkää te keskieurooppalaiset tulko meille sanomaan, millä tavalla saamme pilata metsämme.
Ehkä on niin, että kunkin maan pääasiallisen luontosuhteen määrittää se asia, jota tuon valtion alueella voidaan luonnonvaroista suurimmassa määrin hyödyntää. Suomessa se on metsä, Norjassa vedet ja kalat.
Norjahan on kauniiden vuonojen ja niissä ihanasti hyppelehtivien villilohien maa. Ainakin mielikuvissa. Norjan lohi on nykyään käytännössä lähes aina kasvatettua. Lähes öljyn veroiseksi bisnekseksi kasvanut lohenkasvatus aiheuttaa myös valtavia ympäristöongelmia.
Leevi-koira ja Tuomas Nevanlinna jatkavat eteenpäin pitkin Puistolan kaupunginosan uneliaita katuja. Niitä varjostavat vehreät puurivistöt. Kauempana taustalla humisee Kehä III:n jatkuva autoliikenne.
Luontoromantiikka on leimallisesti kaupunkilainen ilmiö, Nevanlinna muistuttaa. Se alkoi kehittyä vasta siinä vaiheessa, kun ihmiset muuttivat suuremmassa määrin isoihin asutuskeskuksiin.
”Mutta tässä ajetaan sitten helposti kaksilla rattailla, jos väitetään, että maaseudulla tänä päivänä asuvien ihmisten suhde luontoon olisi jollain tavalla läheisempi, siis ainakaan tunteen tasolla.”
Käytännöllisempi se toki voi olla.
On syytä huomata, että suomalainen maaseutu on hyvin erilaista kuin vaikkapa ranskalainen tai italialainen, Tuomas Nevanlinna sanoo. Sitten hän kertoo ajatusketjun, jolla on ”epäviihdyttänyt erinäisiä pöytäseurueita jo 20 vuotta”.
Se menee näin:
Isojaon aikaan eli 1700-luvun puolivälin jälkeen keskushallinnon ideologisella päätöksellä talot sijoitettiin suomalaisella maaseudulla kauas toisistaan. Nykyään sitä pidetään luonnollisena asiana. Maaseutuun verrattuna kaupungit nähdään tiiviinä ja ahtaina: siellä ne raukat asuvat kylki kyljessä. Mutta esimerkiksi Etelä-Ranskassa myös maaseudulla asutaan pienissä, tiiviissä kylissä.
Suomalainen maaseutu on erilaista. Se on pitkien välimatkojen paikka.
Tästä taas Nevanlinnan mukaan on seurannut se, että Suomessa on alettu harrastaa esimerkiksi sellaisia asioita kuin ralliautoilua, keihäänheittoa ja hevimusiikkia. Ne kun ovat kaikki sellaisia asioita, joista voi täysin siemauksin nauttia, kun naapurit ovat kaukana.
”Mutta sitten jos ajatellaan maaseutua tässä keskieurooppalaisessa merkityksessä… sehän on pikemminkin kaupunkilaista asumista”, Nevanlinna tiivistää.
Iso osa suomalaisista ei asu maalla eikä kaupungissa, vaan jonkinlaisessa taajamassa. Tiivistyisikö suomalainen luontosuhde pohjimmiltaan juuri taajaman käsitteeseen? Se on merkillinen epäpaikka, jossa kaikki on samaan aikaan lähellä ja kaukana – myös luonto.
”Ehkä joo. Ja Espoo on sitten sellainen supertaajama.”
Aurinko paistaa. Mustarastas hyppelee polulla vastaan.
Nevanlinna ei tunnista sitä. Sen hän kuitenkin myöntää, että lintu on tosiaan väritykseltään musta.
”En ma iloitse, en sure, huokaa / mutta metsän tummuus mulle tuokaa, / puunto pilven, johon päivä hukkuu, / siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, / tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.”
Tunteellista ja paatoksellista runoa, varmasti monelle tuttu tekijä. Kuten tässä seuraavassa proosapätkässäkin:
”Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen, kallionkieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli pappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukulakivistä rinnettä he astuivat ja ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän tuleltansa savu ylös puitten latvoille.”
Otetaan klassikoiden jälkeen vielä kolmas, vähän tuoreempi kirjallisuuskatkelma.
”Täällä pohjoisessa kaikki elämä tapahtuu sisällä. Lämmitetyistä huoneista katsotaan kiviä halkovaan pakkaseen tai märkään syksyyn. Kun sitten kesä koittaa, ollaankin yhtäkkiä ulkona, pihalle viskattuna niin kuin vastasyntyneet porsaat.”
Eino Leino, Aleksis Kivi, Jukka Viikilä.
Kautta aikojen suomalaisten luontosuhdetta on kuvattu myös kirjallisuudessa. Aivan yhtä kauan lukijat ovat harpponeet luontokuvausten yli ja ohi. Finlandia-palkittu kirjailija Jukka Viikilä tiivistää teoksessaan Suomalainen vuosi luontosuhteestamme yhden asian: näillä leveysasteilla suurin osa elämästä tapahtuu sisällä.
Paitsi kesällä, jolloin on paitsi tapana niin jopa velvollisuus olla ulkona. Uimarannalla, terassilla ja ennen kaikkea tietenkin kesämökillä. Kesämökki on suomalaisen luontosuhteen päänäyttämö, jossa seurataan vuodesta toiseen samojen pihapiirin lintujen pesinnän onnistumista.
Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksen mukaan mökkeilyn suosio on pysynyt vakaana jo pitkään. Vuonna 2021 Suomessa oli 508 919 kesämökkiä. Noin puolet suomalaisista viettää säännöllisesti aikaa kesämökillä tai muulla vapaa-ajan asunnolla.
Mökkeilyn ympäristövaikutuksia ei ole tutkittu valtakunnallisesti. Muutama vuosi sitten Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu kuitenkin laski Etelä-Savon vapaa-ajan asukkaiden aiheuttaman hiilijalanjäljen alueen matkailun hiilijalanjälkilaskennan yhteydessä. Vapaa-ajan asukkaiden aiheuttamat päästöt muodostavat noin kolmanneksen koko maakunnan matkailun hiilijalanjäljestä, johon laskettiin mukaan myös ulkomailta saapuneiden matkailijoiden lentomatkojen päästöt.
Käytännössä mökkeilyssä on nykyään yhä useammin kyse hyvin varustellusta kakkosasunnosta. Mökille ajetaan autolla, laitetaan juomat jääkaappiin ja aletaan grillata eläinproteiinia eri muodoissa. Ollaan ulkona, luonnossa.
Siellä ihmisen on ihan tutkitusti hyvä olla. Stressi katoaa, hartiat rentoutuvat, mieliala paranee, verenpaine laskee. Moni tuntee olevansa oma itsensä nimenomaan luonnon helmassa. Ja kun suomalaisen miespoliitikon pitää tehdä vaikea ratkaisu, minne hän lähtee sitä puntaroimaan? Tietenkin Lapin hiihtoladuille, erämaahan, kauas sivistyksestä.
Ehkä nykysuomalaisen luontosuhde toteutuu ennen kaikkea ihmisen suhteessa itseensä. Luonto kun ei välitä siitä, tuleeko ihminen mökille vai. Paitsi siinä mielessä, että luonnolle hyvin harvoin tekee hyvää se, että ihminen viettää siellä aikaa.
Oikeastaan koko sana ”luontosuhde” on hassu. Kyseessä ei ole kaksisuuntainen suhde, vaan pelkästään ihmisen näkökulma asiaan.
Pinsiön-Matalusjoki solisee ja välkehtii. Linnut laulavat, hyttyset inisevät. On kerrassaan ihastuttava kesäpäivä Hämeenkyrön kunnassa, Pirkanmaan maakunnassa.
Kirjailija Anni Kytömäki seisoo kotinsa lähellä olevalla sillalla ja katselee jokea. Siellä on aarre.
Tämä on yksi Etelä-Suomen ainoita jokia, joissa enää elää jokihelmisimpukoita eli raakkuja. Se on Suomen vanhin eläin, ja sitä uhkaa sukupuutto.
Anni Kytömäki on monella tavalla Tuomas Nevanlinnan vastakohta. Hän on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, asuu maalla, eikä tosiaan ole luonnon suhteen välinpitämätön – päinvastoin. Melkein kaikki hänen elämässään tapahtuu luonnon ehdoilla ja sen takia.
Kytömäki syntyi Ylöjärvellä, Hämeenkyrön naapurikunnassa. Kun hän oli lapsi, hänen kotinsa lähellä kasvoi vanhaa aarniometsää. Pienellä Annilla oli siihen hyvin romanttinen suhde. Hän tykkäsi samoilla metsässä yksin ja kuvitella olevansa Usvametsän neito, josta Rölli lauloi C-kasetilla.
Mutta sitten lähimetsiä alettiin hakata. Kytömäki ryhtyi tekemään pyöräretkiä löytääkseen itselleen uusia metsiä. Yhdellä niistä retkistä hän päätyi tänne, Nokian ja Hämeenkyrön rajamaille.
Metsän lisäksi hän löysi joen ja raakut.
”Se ihmetytti minua kauheasti, että miten niitä voi olla täällä. Ja mitä enemmän lajista luin, sitä ihmeellisemmältä se tuntui. Että se on ollut sata miljoonaa vuotta olemassa, ja että yksittäinen simpukka voi elää jopa 200-vuotiaaksi”, Kytömäki kertoo.
Tuo ihmetys on seurannut 42-vuotiasta kirjailijaa pitkään. Vuonna 2020 hän sai Finlandia-palkinnon romaanistaan Margarita. Siinä yksi päähenkilöistä oli raakku, siis ihan oikea jokihelmisimpukka.
Kirjojen menestys on antanut mahdollisuuden hankkia metsää myös ihan konkreettisesti omaksi. Toisin kuin monille muille suomalaisille, Kytömäelle se ei ole taloudellinen sijoitus. Kaikki hänen omistamansa metsät on suojeltu Metso-ohjelmassa. Ja oikeastaan kirjailijan mielestä sellainen asia kuin metsän omistaminen on ylipäätään erikoinen ajatus.
”Metsä kuuluu niille eliöille ja kallioperälle, jotka sen ovat muodostaneet.”
Kytömäki käy edelleen metsässä usein, mutta enää hän ei ajattele olevansa Usvametsän neito. Metsä ei ole hänelle näyttämö, jossa voi itse toimia päähenkilönä. Päinvastoin: ihmisen tehtävä on sopeutua ja sovittautua luontoon niin, että hän häiritsee sitä mahdollisimman vähän.
Oivallus on muuttanut paitsi Kytömäen luontosuhdetta, myös ihan konkreettista tapaa liikkua luonnossa. Aikaisemmin hän kiipeili innokkaasti esimerkiksi puissa, kivillä ja kallioilla. Mutta sitten hän alkoi pohtia kivillä ja oksilla kasvavia jäkäliä ja sammalia. Mikä oikeus hänellä oli murjoa eläviä olentoja hajalle huvin vuoksi?
”Olen alkanut ajatella, että ei ihmisen tarvitse mennä joka paikkaan. Se ei ole pelkästään luopumista, vaan tuntuu huojentavalta, että voi jättää tekemättä jotain. Haluan mieluummin antaa toisille tilaa olla olemassa.”
Sen oikeuden Kytömäki haluaisi myös raakuille, jotka ovat olleet täällä ennen ihmisiä. Hämeenkyrössä on tehty paljon simpukkajoen säilymiseksi. Jatkossa jokeen yritetään esimerkiksi istuttaa laboratoriossa kasvatettuja raakunpoikasia. Myös raakun väli-isännän eli taimenen kantaa on hoidettu, koskia ja joen pohjaa ennallistettu ja maatalouden ravinnepäästöjä pyritty vähentämään. Joki asukkaineen on päätynyt Natura 2000 -ohjelman suojiin.
Mutta samaan aikaan Tampereen kaupunki on vuodesta 1976 ottanut Pinsiön-Matalusjoen alkulähteestä pohjavettä, 3 500 kuutiometriä vuorokaudessa. Se vaikeuttaa suuresti raakun selviytymistä. Ihminen yrittää siis yhdellä tavalla suojella raakkuja samalla kun se toisaalla tuhoaa niiden elämisen mahdollisuuksia.
Sama mekanismi pätee luonnonsuojeluun laajemminkin, Kytömäki muistuttaa.
”Luonnonsuojelussa on kautta aikojen korostunut karismaattinen megafauna, pandat, saimaannorpat ja kaikki söpöt eläimet. Niiden tarina on helppo kertoa, ja ihmiset liikuttuu siitä. Mutta samaan aikaan me ei olla valmiita luopumaan mistään omastamme, siis säästämään energiaa tai vähentämään kulutusta.”
Korona-aikana suomalaisten luontosuhde korostui entisestään. Luontoon mentiin, kun ei päästy muuallekaan. Luontokuvauksen suosio nousi huimasti, kansallispuistojen kävijämäärät räjähtivät ja Turun saariston rengastie ruuhkautui.
Samalla lisääntyivät ylilyönnit.
Esimerkiksi luontoon erikoistunut toimittaja ja valokuvaaja Kimmo Ohtonen on kertonut tapauksista, joissa innokkaiden kuvaajien tunkeilu lintujen pesälle on johtanut siihen, että emo hylkää poikasensa ja ne kuolevat. Bongaripiireissä puheenaihe nousee esille nykyään yhä useammin.
Myös Metsähallituksessa on oltu huolissaan siitä, miten luontokuvauksen lisääntyminen vaikuttaa esimerkiksi meri- ja maakotkien pesintään. Pari vuotta sitten Helsingissä harvinainen merikotkapesintä menikin myttyyn, kun ihmiset eivät pysyneet poissa alueelta.
Linnut eivät ole ainoa asia, jota kuvataan. Karhujen ja susien kuvaaminen piilokojuista on aiheuttanut paljon kipakkaa keskustelua, sillä eläimiä houkutellaan paikalle ruualla. Jotkut väittävät kuvausruokinnan lisäävän petojen tottumista ihmisiin ja olevan jopa vaaraksi ihmisille. Toiset sanovat, että toiminnan kritisoiminen on tekopyhää, sillä metsästäjät tarjoavat riistaeläimille paljon enemmän ruokaa houkuttelutarkoituksessa.
Luonnonvarakeskuksessa on käynnissä aiheesta tutkimus. Siinä selvitetään muun muassa ruokittavien eläinten kesyyntymistä, kannantihentymien vaikutusta eläinten terveyteen ja ruokintapaikkojen vaikutusta koko alueen ekosysteemiin.
Se tiedetään, että ruokintapaikoilla usein käyvät karhut käyttäytyvät aika tuttavallisesti sekä ruokkijoita että vieraita kohtaan.
Luontokuvaus on lisääntynyt myös Saimaalla, jossa se vaikuttaa saimaannorpan elämiseen ja tulevaisuuteen. Saimaannorppaturismi on kasvanut voimakkaasti viime vuosina, samoin yleinen kiinnostus norppia kohtaan.
WWF joutui vuonna 2021 sulkemaan rakastetun norppaliven, kun sen sijainti paljastui ja ihmiset häiritsivät norppia kuvauspaikassa.
Tuntuu, että miten ja missä tahansa ihminen luontoa lähestyykin, aina jokin menee pieleen.
Anni Kytömäki on paitsi harrastanut luontoa pitkään ja kirjoittanut siitä, myös opiskellut asiaa yhden ammattinimikkeen verran. Hän on toiselta titteliltään luontokartoittaja.
On pakko kysyä Kytömäeltä, tuleeko hänelle koskaan näiden luontoasioiden kanssa toivoton olo.
”Tosi usein. Mutta toisaalta, olen seurannut keskustelua jo 1990-luvun puolivälistä asti. Sinä aikana on tapahtunut paljon hyvääkin. Aikanaan esimerkiksi media kirjoitti luontoaktivisteista hyvin eri tavalla kuin nykyään. Tästä on tullut sillä lailla valtavirtaa, että harva kehtaa julkisesti enää sanoa, ettei luonnonsuojelulla olisi merkitystä.”
Niin, enää ei juuri puhuta ituhipeistä tai viherpipertäjistä. Jopa presidentin puoliso, tohtori Jenni Haukio kirjoitti tuoreessa muistelmateoksessaan, että jos hän olisi nuorempi, hän varmasti osallistuisi Elokapinan toimintaan. Vastaavaa lausuntoa on vaikea kuvitella Sylvi Kekkoselta.
Anni Kytömäki kuitenkin muistuttaa, että suomalaisella luonnonsuojelulla on pitkät juuret.
”1900-luvun alussa luonnon puolesta esitettiin voimakkaita puheenvuoroja muun muassa taidemaailmasta. Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja valokuvaaja I. K. Inha kirjoittivat metsien hakkuista niin remakoilla sanankäänteillä, että sellaisia eivät nykypäivän aktivistit enää kehtaa käyttää.”
Tätä puolta rakastetuista kansallistaiteilijoista ei nykyään juuri tuoda esiin.
Luonnonsuojelua edisti aikanaan myös kansallisromanttinen aate. Suomalaissyntyinen, 1800-luvulla elänyt tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöld tunnetaan siitä, että hänen johtamansa retkikunta purjehti ensimmäisenä läpi Koillisväylän. Harva sen sijaan muistaa, että juuri hän ehdotti ensimmäisenä Suomeen kansallispuistoa.
Nordenskiöldin mukaan ihminen oli entistä voimakkaammin ottamassa kaikki luonnon alueet hallintaansa. Siksi jonnekin pitäisi säästää sellainen paikka, jossa voitaisiin tulevina aikoinakin nähdä, millaista luonto on alunperin ollut ja mistä esimerkiksi kansanrunous on saanut innoituksensa.
Haluttiin siis luoda sananmukaisesti kansallismaisema. Tarkkaan valittu ja vaalittu.
Muista pusikoista ei ollut niin väliä.
Oikaisu: Juttua muokattu 7.8. kello 15.10. Jutussa viitattiin Suomen pohjoiseen sijaintiin virheellisesti pituusasteilla. Korjattu pituusasteet leveysasteiksi.