Perillinen

Mitä kauempana Mauno Koivisto ja Urho Kekkonen ovat, sitä enemmän he näyttävät toisiltaan.

Essee
Teksti
Kyösti Niemelä
Kuvitus
Tuomas Kärkkäinen

Joulukuussa 1983 Suojelupoliisin päällikkö Sepp­o Tiitinen ja presidentti Mauno Koivist­o pitivät palaveria. Tiitinen otti esille uusnatsi Pekka Siitoimen, Supon pitkäaikaisen päänvaivan.

Siitoin oli pari viikkoa aikaisemmin kehunut Naantalissa kansainvälisille tiedotusvälineille johtamansa liikkeen suurta kannatusta ja valitellut poliisin vaikeuttavan sen toimintaa. Seuraavan päivän ohjelma peruuntui, sillä Siitoin ja tämän muutama kannattaja pahoinpitelivät illalla uusnatsijohtajan vuokralaisen. Ehdonalaisessa ollut Siitoin pidätettiin ja vietiin lääninvankilaan suorittamaan tuomionsa loppuun.

Palaverissa presidentti nosti esiin mahdollisuuden, että Siitoin voitaisiin sulkea pakkolaitokseen. Tiitinen vastasi, ettei sellainen ole ainakaan välittömästi mahdollista.

Pakkolaitos, kansankielellä pytty, tarkoitti muun muas­sa sitä, että vanki istui koko tuomitun vankeusrangaistuksen vähäisillä lomilla. Päätöksen pakkolaitokseen joutumisesta teki aina vankilaoikeus.

Pakkovankeuteen päätyi vankeja, jotka olivat tehneet törkeitä rikoksia ja joiden uskottiin todennäköisesti uusivan rikoksensa. Vuonna 1983 pakkolaitokseen tuomittiin vain yksi vanki. Siitoimen kohdalla kyse olisi selvästi ollut ainoastaan poliittisesta kiusallisuudesta.

On mahdollista, että Koiviston mielessä oli varhaisempi versio pakkolaitoksesta. Vielä 1960-luvulla pakko­laitosvankeudessa istui satoja vankeja, ja siellä voitiin viettää pitkiä aikoja pienemmistäkin rikoksista.

Tiitisen ja Koiviston sananvaihdosta kertoo tänä vuonna ilmestynyt Mari Luukkosen teos Rautaesiripun varjossa.

Yleisesti ajatellaan, että 1970-luku – suomettumisen, itsesensuurin ja Kekkosen aika – oli synkkä ja ahdistava, kunnes 1980-luku ja Koivisto toivat valon ja valistuksen. Todellisuudessa 1980-luku oli 1970-luvun perillinen.

Ihmiset, jotka kokivat aikuisiällään sekä Kekkosen että Koiviston Suomen, muistavat tietysti muutoksen suurena. Mitä kauempana 1980–1990-luku on, sitä vieraammalta aikakausi näyttää. Ja mitä kauempana Koivisto ja Kekkonen ovat, sitä enemmän he näyttävät toisiltaan.

1980-luku oli suurta median nousun aikaa. Tiedotusvälineet alkoivat esittää kysymyksiä ja kommentteja entistä suorasukaisemmin.

Koivisto ei muutoksesta pitänyt. Varsinkaan hän ei pitänyt oman ajatuksenjuoksunsa selittämisestä.

Koiviston tulkitseminen oli kuitenkin välttämätöntä, sillä hän ilmaisi itseään tahallisen epäselvällä, koukeroisella ja filosofiselta kuulostavalla puheella.

Koivisto kertoi jo vuonna 1980 puhuvansa mielellään epäselvästi, etteivät aidot tarkoitusperät tule selville: ”Kun puhun moniselitteisesti ja monitulkintaisesti, siitä on ainakin se etu, että voi itse sanoa, mikä on oikea tulkinta. Politiikassa pitää usein pyrkiä varjelemaan omia varsinaisia ajatuksiaan, jotta jotain voisi toteuttaa.”

Demokratian ihanteisiin kuitenkin kuuluu, että kansalaiset ymmärtävät, mitä poliittiset johtajat sanovat.

Koivisto rusikoi tiedotusvälineitä julkisesti ja kulis­sien takana.