Uutisvirta hukutti arvoni

Marraskuun kuudentena, kun Yhdysvalloissa varmisteltiin presidentinvaalien tulosta, minä keskityin keräämään kakkaa. Olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tuotantoeläinten turvakotiin, ja päivääni kuului nautojen, sikojen, kukkojen, kanien, hevosten ja vuohien jätöksiä. Lannan luominen tuntui paljon mielekkäämmältä kuin uutisten seuraaminen.

Päättyneenä vuonna teki entistä useammin mieli heittäytyä uutisvirran ulkopuolelle, enkä ollut yksin. Elokuussa julkaistun Uutismedia verkossa 2024 -raportin mukaan uutisten välttely on lisääntynyt Suomessa ja muualla. Syynä pidetään muun muassa uutisten uuvuttavaa määrää sekä ikävien uutisten korostumista.

Omalle ajoittaiselle uutisvälttelylleni on monenlaisia syitä. Suurimpia on voimattomuus. Median nopeuden vuoksi sotaa, kansanmurhaa ja luonnontuhoa voi seurata käytännössä suorassa lähetyksessä. Voisin siis entistä totaalisemmin todeta, kuinka voimaton olen niiden edessä. Samaan aikaan vellon syyllisyydessä: on etuoikeus pystyä kääntämään katseensa pois. Jätänkö jotain tekemättä siksi, etten tiedä tarpeeksi hyvin, kuinka huonosti asiat ovat?

Tämä on se uhkakuva, joka ilmiöön liittyy. Jos ihmiset eivät enää seuraa uutisia, lakkaavatko he välittämästä yhteisistä asioista? Eivätkö he enää äänestä, seuraa viranomaisten ohjeita tai tee hyviä elämäntapa­valintoja?

Tuntuu muutenkin siltä kuin nykyajan kansalaisvelvollisuus olisi kuluttaa mahdollisimman paljon mediasisältöjä. Lehdet ovat taloudellisissa vaikeuksissa, media keskittyy, ja pienet laatulehdet kaipaisivat tukea. Isommat mediatalot tekevät kaikkensa houkutellakseen asiakkaita tulemaan ja viipymään. On klikkiotsikoita, aiempaa ihmisläheisempää kerrontaa, kiinnostavuutta, monimediaa, monikanavaisuutta ja vaikka mitä.

Mutta entä jos nimenomaan tiivis uutisten seuraaminen etäännyttää ihmistä yhteiskunnasta ja estää häntä toimimasta yhteisen hyvän puolesta? Uutisten aiheuttama ahdistus voi tietenkin lamaannuttaa, mutta ehkä mekanismeja on muitakin.

Esimerkiksi itselläni on entistä useammin tunne, että haluaisin irtisanoutua median eteeni piirtämästä yhteiskunnasta. Minulle tärkeä arvo olisi vaikkapa luonnon monimuotoisuuden turvaaminen, mutta uutiset paljastavat, kuinka Suomen hallitus pyrkii rapauttamaan luonnonsuojelua niin kotimaassa kuin EU:n tasolla. Uutistalot saattavat toisaalta nostaa isosti esiin vaikkapa tutkijoiden globaalin hätähuudon luonnon puolesta, mutta vain hetken kuluttua algoritmit ovat pudottaneet uutisen etusivulta.

Mitä nopeammin uutisia julkaistaan ja mitä enemmän niitä luen, sitä suurempaa ristiriitaa koen ajatusteni ja yhteiskunnan välillä. Miksi seuraisin päivästä päivään, kun tärkeät asiat joutuvat väistymään tai poliitikot päätöksillään suorastaan lisäävät ongelmia?

En tietenkään väitä, että minun arvojeni tulisi ohjata mediaa tai päätöksentekoa. Tyytymättömyyteni siihen, miltä maailma näyttää, on kuitenkin esimerkki siitä, mitä jokainen uutisten seuraaja kokee ainakin toisinaan. Ylitsepursuava mediamaisema herättää väistämättä vierauden tunnetta, sillä tunnista tuntiin se alleviivaa, kuinka paljon todellisuus eroaa itse kunkin arvoista. Tekee mieli kysyä, lisääkö uutistulva osaltaan polarisaatiota sekä ihmisten vieraantumista demokratiasta. Voisiko lääke piillä hitaudessa?