Hapankaali, hyvää ja kaunista
Talvi on ollut kova. Maa on peittynyt nietoksiin, pakkanen kurittanut etelärannikkoa myöten. Jäätyneitä autoja on sulateltu hypermarkettien parkkihalleissa sillä aikaa, kun on itse viipyilty hedelmätiskien ikuisen kesän ääressä.
Tammikuussa sähkön hinta ampaisi. Keskustelu kasvihuoneviljelystä alkoi heti. ”Kyllä tämä järjestelmä pitää saada toimimaan”, julisti Kauppapuutarhaliitto. Kurkun kilohinnan nousua pelättiin.
Kalliin sähkön uhasta tomaateille ja kurkuille puhuttiin myös viime talvena, siitä on tullut vakioaihe. Mitä hirveää siis tapahtuu, jos tuoreita vihanneksia ei syö joka päivä tai joka viikko?
Ei mitään. Ihmisen elimistö ei tarvitse tomaattia ja kurkkua talvikuukausina. Vihannesten viljely 30 asteen pakkasessa Pohjanmaalla on yhtä järkevää kuin riisinviljely Saharassa. Mittavaa kasvihuoneviljelyä pidetään kuitenkin itsestäänselvyytenä, jopa huoltovarmuuskysymyksenä. Miksi?
Tätä pohtiessamme graafikkoystäväni otti puheeksi ruokaympyrän. Tosiaan. Sodanjälkeisten jälleenrakennustyömaiden ruokahuollosta vastannut Työmaahuolto Oy toi mallin Amerikasta, ja se vakiintui nopeasti pula-ajan kansanvalistuksen työkaluksi. Ruokaympyrää käytettiin tukena myöhemmin esimerkiksi Pohjois-Karjala-projektissa, jossa ihmisiä ohjattiin syömään vähemmän kovaa rasvaa ja elämään pitempään.
Nykyään käytössä on ruokaympyrän variaatio, lautasmalli. Sen kuvista jo päiväkoti-ikäinen oppii, että kaikilta sektoreilta pitää syödä.
Niin kauan kuin muistan, hedelmä- ja vihannessektorin näkyvimmät muodot ovat olleet tomaatin punainen pyörylä ja kurkun vihreä pötkylä. Muistoissa väikkyvät myös salaatinlehden hennonvihreä soikio ja appelsiinin oranssi pallero, mutta tomaatti ja kurkku hallitsevat mieleen piirtynyttä kuvaa.
Missä määrin ajatus, että suomalaisten on saatava tuoretta kurkkua ja tomaattia ympäri vuoden, perustuu valistuskuvien visuaaliseen muotoiluun ja tiettyjen vihannesten helposti symboliksi taipuvaan väriin ja hahmoon?
Tosiasiassa kurkun ravintoarvo on vähäinen. Lykopeeni, jolla on monia terveysvaikutuksia, imeytyy parhaiten kypsennetyistä tomaateista, vaikka tomaattikeitosta. Kaaleissa on enemmän C-vitamiinia kuin appelsiinissa. Huoltovarminta nykyolosuhteissa on hapattaminen, koska se ei vie energiaa ja sen avulla kasvisten ravintoarvot säilyvät hyvin. Siis hapankaali!
Uusimmissa pohjoismaisissa ravitsemussuosituksissa kasvisten suhteellista osuutta on lisätty. Uudet kansalliset suositukset valmistuvat ensi syksynä.
Toivottavasti kansaa ei viilata linssiin värikkäillä kuvilla tässä mitä poliittisimmassa asiassa. Esimerkiksi Kanadan uudessa lautasmallikuvassa liha- tai maitotuotteita ei esitetä erikseen ollenkaan, vaan ne on kuvattu proteiinien joukossa, kasvisproteiinien rinnalla. Onnistuisiko tällainen lehmänmaidolla ja joulukinkulla sodasta toipuneessa Suomessa?
Ihmisen, entisaikojen luomakunnan keskipisteen, ongelma ei ole enää pitkiin aikoihin ollut puutteellinen vaan liiallinen ravinto. On ihmisellekin hyvä, että lautasmallia edelleen muokataan maailmakeskeisemmäksi. Suositukset eivät voi enää olla ilmaston kannalta järjettömiä. Nyt, kun koko Suomi Pohjois-Karjalan miehiä myöten on saatu rouskuttamaan makkaran ohessa tuorekurkkua talvipakkasella, kansanvalistajilla on edessään suuri kysymys: miten visualisoida hapankaali?