Potilas vs. lääkärin vakaumus
Uskonto ei sovi ohjaamaan terveydenhuollon periaatteita.
Monesti korostetaan, ettei uskonto sovi poliittisten päätösten perusteeksi. Ei uskonto sovi myöskään ohjaamaan terveydenhoidon periaatteita.
Verkossa kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, jolla turvattaisiin ”terveydenhuollon henkilökunnalle lakisääteinen oikeus kieltäytyä elämän lopettamisesta vakaumuksellisista syistä”.
Toisin sanoen Suomeen halutaan laki, jonka perusteella lääkäri tai kätilö voisi kieltäytyä suorittamasta raskaudenkeskeytystä tai jopa avustamasta sen teossa.
Itse olen eri mieltä kuin kansalaisaloitteen 35 000 allekirjoittajaa. Vaikka aloitteella nimellisesti haetaan ”omantunnon vapautta”, käytännössä sen toteutuminen asettaisi eriarvoiseen asemaan niin lääkärit, potilaat kuin maailmankatsomuksetkin.
Viimeksi aiheesta keskusteltiin alkuvuonna 2013, kun kristillisdemokraatit ja erityisesti Päivi Räsänen nostivat sen esiin lakialoitteellaan.
Lakimuutos olisi lääkärikunnalle vaikea pala. Kun osa lääkäreistä kieltäytyisi toimenpiteestä, muut joutuisivat tekemään abortteja heidänkin puolestaan. Abortti tuskin kuuluu yhdenkään lääkärin lempitoimenpiteisiin. Jos saisi valita, moni jättäisi osallistumatta.
Uskonnon erityisasema mietityttää. Käytännössä ”vakaumuksella” nimittäin tarkoitetaan tällaisissa yhteyksissä vain uskonnollista vakaumusta. Entä jos lääkärillä ei olisi mitään uskonnollista vakaumusta, mutta hän pitäisi aborttien tekemistä muuten vastenmielisenä? Raskaudenkeskeytyksen voi kokea vääräksi ilman uskontoakin – mutta vain uskonnollinen vakaumus olisi ilmeisesti tarpeeksi vakavasti otettava, jotta lääkäri voisi kieltäytyä sen perusteella töistään.
Potilaat lakialoitteen hyväksyminen asettaisi epätasa-arvoiseen asemaan. Muutama vuosi sitten Valviraan saapui huomattavan paljon lupahakemuksia tavallisia abortteja varten yksittäiseltä paikkakunnalta. Valviran lupaa toimenpiteet eivät olisi kaivanneet, vaan kahden lääkärin lausunto olisi riittänyt.
Oman pienen raamattuvyöhykkeemme lääkärit halusivat vain hoitaa asian vaikeimman kautta.
Paikallinen aborttikriittisten lääkärien kasauma voi johtaa jo nykyisessäkin tilanteessa potilaiden hoidon vaarantumiseen. Hidastelu raskaudenkeskeytyksessä ei ole naisen eikä sikiön etu – eikä sen pitäisi olla lääkärinkään etu.
Entä kävisikö pienen, uskonnollisesti latautuneen paikkakunnan terveydenhoitoyhteisössä lopulta niin, että abortin tekoon alun perin suostuneet kokisivat lopulta sosiaalista painetta ja kieltäytyisivät toimenpiteestä?
Mihin muihin lääketieteellisiin toimenpiteisiin lääkärin oikeus kieltäytyä ulotettaisiin? Sterilisaatioon? Kohdunpoistoon? Haluttaisiinko lääkärille lopulta oikeus kieltäytyä vaikkapa hoidon lopettamisesta?
Suomessa abortteja tekevät gynekologit. Naistentautien ja synnytysten erikoistumisala on lääkäriopiskelijalle väärä, jos hän ei voi hyväksyä kaikkea, mitä se pitää sisällään.
Lääkärin ammatti on raskas mutta palkitseva. Etiikkansa kannalta se on suorastaan tulenarka. Lääkärinvalan ydin ”päämääränäni on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen” joutuu venymään moneen. Raskaudenkeskeytys on vaikea aihe.
Silti kansalaisaloitteen tavoitteessa on jotain perin juurin nurinkurista: se nimittäin nostaa lääkärin oikeudet potilaan oikeuksien edelle. Terveydenhoitojärjestelmämme ei ole olemassa siksi, että lääkäri pääsisi toteuttamaan vakaumustaan.