Kirjallisuusseikkailu 2001

Vierailin podcastissa, jossa käytiin läpi työuraani. Tajusin, että esikoiskirjani ilmestymisestä on syyskuussa 25 vuotta. Hirvitti muistella.

Elämäni ensimmäinen kirjailijahaastattelu sanomalehteen. En osannut tiivistää teosta pariin lauseeseen, yritin vaikuttaa näkemykselliseltä ja hauskalta. Ei toiminut. Aamuradiohaastattelun nukuin pommiin, koska lähdin edellisenä iltana paniikissa baariin. Kustantajan markkinointitilaisuudet mokasin. Jännitys näkyi ylimielisyytenä.

Pidin kirjaani maailman parhaana tai paskimpana päivästä riippuen. Oikeasti se oli ookoo. Palasin työhuoneeseen, joka oli myös kotini. Maailmanvalloitus jäi tekemättä.

Tunne ei ole muuttunut. Kokemus auttaa esiintymisissä, mutta kirjoittaminen voittaa yhä studiot ja ihmiskontaktit.

Formaatit ja instituutiot ovat mullistuneet. Vuonna 2001 valta oli portinvartijoilla, yleensä miehillä, joiden tuomiota pelkäsin. Kustannuspäällikkö, kirjallisuuskriitikko, kirjallisuustoimittaja.

Kirja oli kirjailijaa kiinnostavampi. Toki löytyi vuosikymmenten työllä rakentuneita brändejä, mutta Antti Tuuri ei noussut somesta. En ymmärtänyt, että instituution merkkihenkilöitä tärkeämpiä ovat kustannustoimittaja, sisäänostaja, televisiotuottaja ja sattuma.

Media tarkoitti Helsingin Sanomia, Yleä ja maakuntalehtiä. Kaupalliset kanavat olivat kaukainen haave.

Pienet tulot kertyivät kirjamyynnistä, apurahoista ja kolumneista. Oli pakko kirjoittaa kaikkea kaikkialle, koska taideromaani ei muutu vuokrarahoiksi.

Lähetin tekstini kustantamoon postitse ja sain hyl­käyskirjeet postitse. Sähköpostiosoite jo oli, internet löytyi kirjastosta. Kännykällä pystyi soittamaan ja tekstaamaan. Kirjaa myytiin kovakantisena tai pokkarina, vain harvoista tehtiin cd-äänikirja. Kuuntelin korvalappustereoista kuunnelmia tai Iron Maidenia. Digitaalinen aika oli nurkan takana, mutta sinne ei vielä nähnyt.

Tänään portinvartija vahtii porttia, jota ei enää käytetä. Sen yli on lennetty ja ali vedetty valokuitua. Podcast on ihan sama kuin radion keskusteluohjelma, ilman Ylen osaamiskeskuksia ja loputtomia käytäviä.

Nyt sisällöt ladataan suoraan alustalle, useimmiten ilmaiseksi, suoraan kuulijalle. Ainoa painotuote, jonka myynti kasvaa, ovat ristikkolehdet.

Ennen myytiin niteitä, nyt myydään kuunteluminuutteja ja kuluttaja päättää. Jos hän haluaa kentaurien ja ruohonleikkureiden välistä pehmoseksiä, sitä tarjotaan. Yleisöt ovat sirpaleita, mutta kohdentaminen tarkempaa.

Kirjan ostaminen lahjaksi hiipuu. Painetut lehdet katoavat, sitä kautta kolumnipaikat. Henkilöityminen on kasvanut ja tämän päivän esikoiskirjailijat hallitsevat sen ilman vuosikymmenten harjoittelua. Me vanhukset muistelemme.

Menin podcast-nauhoituksesta siivoamaan autotallia eli päätäni. Erilaisissa pahvi- ja muovilootissa oli vanhoja tallennusmuotoja sieltä jostain. Pitelin kädessäni kaksikiloista tietosanakirjaa ja cd-levyä.

2001 tarinat kirjoitettiin, painettiin, nauhoitettiin tai kopioitiin fyysiseen esineeseen, joka myytiin fyysisessä kaupassa. Logistinen ketju oli kallis ja pitkä. Siksi arvokas, harvemmin ihan kertakäyttöinen.

Menin autoon, koska sieltä löytyy taloutemme ainoa cd-soitin. Kuuntelin haikeudella Juha Seppälän kirjoittamaa radiofeaturea vuodelta 2000.