Paluu rajaseudulle

Itä-Virossa ei sovi ihmetellä, miksi paikalliset vaikenevat julkisesti Ukrainan sodasta.

Profiilikuva
Toimitukselta
Teksti
Petri Pöntinen
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja, joka on erikoistunut pitkiin featureartikkeleihin.
4 MIN

Palasin Itä-Viroon 35 vuoden tauon jälkeen.

Olin reissannut opiskelijaporukan kanssa hiljattain itsenäistyneessä maassa. Viikon matkalla poppi soi ja vodka virtasi bussin peräosassa. Toki teimme myös vierailuja. Mieleen jäi erityisesti palavankiven avolouhos, pilattu musta maisema.

Palavakivi, Viron öljy, houkutti minut takaisin, tällä kertaa toimittajana.

Kohtla-Järven kaivosmuseossa pääsin aikamatkalle entiseen Neuvosto-Viroon. Jüri Sala, eläköitynyt kaivosmies, kyyditsi vanhalla kaivosjunalla ja jyrisytti käsiporalla reikää kallioon.

Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Viroon oli houkuteltu väkeä hyvällä palkalla ja asunnolla muista neuvostasavalloista. Kaivoksissa ja tehtaissa puhuttiin venäjää. Palavakivi loi kielikuplan, joka on säilynyt näihin päiviin.

Nyt Viron rajaseutu herättää kiinnostusta ja huolta.

Kenelle venäjäkielinen väestö on uskollinen, kun naapurissa on vihamielinen Venäjä?

Tehdessäni tietokirjaa Suomen itärajasta havahduin samaan huoleen. Maailmansotien välillä Helsingin poliitikkopiireissä epäiltiin rajaseudun lojaalisuutta.

Katse kohdistui Karjalankannakseen. Suomen itsenäistyttyä itäraja oli pitkälti suljettu. Mutta rajakunnissa asui venäjänkielisiä ja suomalaisilla oli ollut tiiviit kauppayhteydet Pietariin.

Muualta Suomesta muuttaneet opettajat, virkamiehet ja sotilaat suomalaistivat Kannaksen 1920- ja 1930-luvuilla. Venäläiskoulujen tukia lopetettiin, kyrillisiä kylttejä ruuvattiin pois. Asukkaita juurrutettiin isänmaalliseksi uudella elinkeinolla, maataloudella.

Jotain vastaavaa tapahtuu nyt Itä-Virossa.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Narvasta on poistettu neuvostoajan muistomerkkejä ja nimetty uudelleen katuja. Maan venäjänkielisissä lastentarhoissa, kouluissa ja oppilaitoksissa kieli on vaihtunut vähitellen viroksi.

Virolaistamalla opetusta Viro purkaa kahta rinnakkaista yhteiskuntaa. Yhteinen kieli vahvistaa kansan yhteenkuuluvuutta. Niin pääkaupunki Tallinnassa toivotaan.

Toisin kuin Suomen Kannaksella sata vuotta sitten, Viron tavoite ei ole juuria pois venäjän kieltä ja kulttuuria. Ei se olisi mahdollistakaan – Narvassa lähes jokaisen äidinkieli on venäjä.

Kieli rakentaa identiteettiä. Jännite on ilmeinen. Vaikka virolla pyritään lähentämään Itä-Viroa muuhun maahan, kielenvaihto saatetaan nähdä pakkosulauttamisena.

Moni venäjää äidinkielenään puhuva kokee itsensä toisen luokan kansalaiseksi.

Meidän suomalaisten on vaikea ymmärtää, miten syvän trauman Neuvostoliiton miehitysaika jätti Viroon.

Maan itsenäistyttyä menneisyyteen tehtiin pesäeroa. Maahan neuvostoaikana muuttaneille ei myönnetty automaattisesti kansalaisuutta, vaan oli läpäistävä muun muassa viron kielikoe.

Viro ei tunnustanut kaksoiskansalaisuutta kuten Suomi. Syntyi passien sekamelska. Osalla oli Viron, osalla Venäjän kansalaisuus. Ja sitten olivat muukalaispassilaiset, ne joilla ei ollut minkään maan kansalaisuutta.

Kieli ja kansalaisuus eivät yksin selitä Itä-Viron asukkaiden sielunmaisemaa. Lähes joka suvulla on sodanjälkeisen maahanmuuton jäljiltä siteitä rajan taakse, kenellä Venäjälle, kenellä Valko-Venäjälle tai Ukrainaan. Ei sovi ihmetellä, miksi itävirolaiset vaikenevat julkisesti Ukrainan sodasta.

Tapasin Itä-Virossa kolmekymppisiä nuoria aikuisia, jotka olivat palanneet kotiseudulle tai jääneet sinne. Heidän viestinsä oli selvä.

Se, että äidinkieli on venäjä, ei tarkoita, että kannattaa Venäjän imperialistista politiikkaa.

Kaivosmuseon opas Jüri Sala antoi muistoksi palan palavaakiveä, rusehtavaa öljyliusketta.

Palavakivi venäläisti rajaseudun ja toi töitä Itä-Viroon. Mutta kaivosteollisuus on hiipumassa, ehkä lopullisesti. Palavankiven poltto lämmittää ilmastoa yhtä paljon kuin turve. Siksi Viro suunnittelee luopuvansa öljyliuskeen sähkö- ja energiakäytöstä vuoteen 2040 mennessä.

Tilalle nousee vihreän tehtaan teknologioita ja vapaa-ajan keitaita, hotelleja ja kylpylöitä.

Vihdoinkin hyviä uutisia Itä-Virosta!

Rajaseutua kehitetään paljolti EU-rahalla. Nyt kysytään, kenen ehdoilla muutos tapahtuu.

Pääsevätkö asukkaat vaikuttamaan tulevaisuuteensa? Hyötyvätkö he uusista työpaikoista ja palveluista, paraneeko elintaso? Lähivuoden näyttävät, muuttuuko Viro entistä yhtenäisemmäksi ja läheneekö Itä-Viro muuta maata.

Rajaseudun huono-osaisuus ruokkii venäjänkielisen väestön pettymystä ja katkeruutta.

Eripurasta hyötyy vain Venäjä.

Lue lisää: