Mikä ihmeen salainen sisäpiiri?

Otsikko Helsingin Sanomissa herätti välittömästi kiinnostukseni. ”Nato kutsui salaa tv- ja elokuva-alan tekijöitä sisäpiiriin, kritiikki roihahti”, lehti kertoi viime viikolla.

Totta kai klikkasin. Halusin kuulla, millaisesta sisäpiiristä on kyse – ja ennen kaikkea tietää, miksi en ole kuullut siitä!

Osana politiikan toimittajan työtäni Suomen Kuvalehdessä olen käynyt niin Nato-huippukokouksissa kuin turvallisuuskonferensseissa. Olen tehnyt haastatteluja ja käynyt lukuisia taustakeskusteluja useiden Natossa tai vähintään sen liepeillä työskentelevien kanssa.

Joukossa on poliitikkoja, diplomaatteja ja tutkijoita Suomesta sekä ulkomailta. Tällaisesta ”sisäpiiristä” kukaan heistä ei ollut kertonut.

Klikattuani juttua selvisi, että sen pihvi oli lainattu The Guardianin taannoisesta uutisesta.

Brittilehti kertoi, että puolustusliiton diplomaatit olivat järjestäneet tai järjestämässä isoissa eurooppalaisissa ja amerikkalaisissa kaupungeissa keskustelutilaisuuksia audiovisuaalisen alan tekijöille, kuten käsikirjoittajille.

Aiheena oli muun muassa ”Euroopan kehittyvä turvallisuustilanne”, ja keskustelujen formaattina niin kutsuttu chatham house. Se tarkoittaa, että tilaisuuden puheenvuoroissa kerrottuja tietoja saa vapaasti käyttää, mutta puhujia ei saa siteerata. Ei siis sovi kertoa, kuka henkilö on minkäkin asian sanonut.

Lehden näkemässä kutsussa muotoiltiin epämääräisesti, että tällaisilla tilaisuuksilla on mahdollisesti ollut vaikutusta jo joihinkin projekteihin ja että yleisluontoinenkin viesti Natosta ja liittolaisuuksien tärkeydestä olisi välittymisen arvoinen.

Täytyy myöntää, että olin vähän pettynyt.

Kansainväliset järjestöt, kuten YK tai Nato, eri valtiot ja EU harjoittavat kaikki diplomatiaa. Ne pyrkivät edistämään tavoitteitaan sekä tekemään viestiään ja näkökulmiaan tunnetuksi.

Se, mitä The Guardian kuvailee, kuulostaa normaalilta taustatilaisuudelta. Myös toimittajia kutsutaan usein sellaisiin. Niissä esimerkiksi viranomainen, puolue tai vaikkapa suurlähetystö kertoo omia näkökulmiaan johonkin ajankohtaiseen asiaan.

Ovatko taustatilaisuudet ”salainen sisäpiiri”? Eivät. Ne on toki tarkoitettu vain kutsun saaneille, mutta kutsuttujen piiri on yleensä melko laaja.

Mitään kovin salaista voisi tuskin edes kertoa huoneelliselle toimittajia – tai vaikkapa käsikirjoittajia.

Usein taustatilaisuuksissa kerrottu tieto onkin hyvin yleisluontoista. Sen tarkoituksena on osoittaa, mitkä näkökohdat juuri kyseiselle taholle ovat kulloinkin esillä olevassa asiassa tärkeitä. Asiantuntijoille voi esittää kysymyksiä, ja joskus vastauksissa voi hyvällä tuurilla kuulla jotain kiinnostavaakin.

Olen itse istunut myös monissa sellaisissa taustatilaisuuksissa, joissa en ole kuullut mitään hyödyllistä.

Chatham house -sääntökään ei ole kovin salaperäinen. Useissa kansainvälisissä järjestöissä sitä selittää jähmeä hierarkia. Esimerkiksi monissa EU-organisaatioissa vain muutama nimetty ”spokesperson” ja korkein johto saa kommentoida asioita medialle omalla nimellään.

Tällaisissa lehdistökulttuureissa katsotaan, että omalla nimellä annetun lausunnon voi katsoa edustavan organisaation virallista kantaa. Siksi tällaisia sitaatteja halutaan viilata, hinkata ja tarkistuttaa useilla tahoilla, varsinkin jos asiat ovat poliittisesti herkkiä tai kiistanalaisia. Tällöin tietoa ja erilaisia arvioita päädytään antamaan mieluummin taustaksi.

Toki usein taustakeskustelu mahdollistaa myös epämuodollisen ajatustenvaihdon helpommin kuin virallinen haastattelu.

The Guardian ei kutsu tilaisuuksia ”salaiseksi sisäpiiriksi” – tämä tulkinta on suomalaislehden. Sen sijaan brittilehden haastattelema taiteilija piti niitä toisella tavalla ongelmallisena.

Irlantilaisohjaaja Alan O’Gorman arvioi lehdelle tilaisuuksia ”törkeiksi” ja ”selväksi propagandaksi”. Hänen mukaansa Nato pyrkii muovaamaan taiteesta ”sotaa tukevaa” järjestämällä tällaisia tilaisuuksia kulttuurin tekijöille.

Tulkinta on hieman lennokas. On tietenkin totta, että Nato ja muutkin organisaatiot pyrkivät vaikuttamaan. Erityisesti kansainvälisen politiikan kentällä tunnetaan hyvin sellaiset käsitteet, kuten pehmeä valta ja kulttuuridiplomatia.

Suomessa esimerkiksi jotkut suurlähetystöt ovat Helsingin kirjamessujen alla kutsuneet kulttuuriväkeä juhlimaan, aiempien hallintojen aikana taas Yhdysvaltojen lähetystö oli tunnettu Pride-juhlistaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia juhlistavan tapahtuman yhteydessä.

Tällaisia kutsuja ei järjestetä huvin vuoksi. Niillä pyritään muovaamaan käsityksiä ja luomaan yhteyksiä. Samalla tavalla Nato pyrkii nyt muovaamaan käsitystä toiminnastaan taiteilijoiden piirissä ja tekemään itseään tykö. Niin se on aiemminkin tehnyt. Valtiot pyrkivät mainetyöllään myös konkreettisesti parantamaan turvallisuuttaan, arvioi julkisuusdiplomatian professori Nicholas Cull viikon Suomen Kuvalehdessä.

Ainakaan oman kokemukseni tai tietämykseni mukaan osallistujia ei ole koskaan pakotettu mihinkään, eivätkä ”vastapalvelukset” tai tilaisuuksissa esitettyjen näkökulmien vieminen eteenpäin ole koskaan minkäänlainen ehto osallistumiselle.

Jos näin olisi, se olisi peräti kehnoa vaikuttamista – ja surkeaa diplomatiaa.

O’Gormanin kritiikki kuulostaakin poliittisessa keskustelussa usein esiintyvältä huolelta. Kyllähän minä ymmärrän tämän olevan vaikuttamista, mutta entäs ne muut?

Olen itse osallistunut mielelläni useisiin erilaisiin tilaisuuksiin, joissa on käyty taustakeskusteluita mitä erilaisimmista asioista. Ajattelen, että suomalaiselle toimittajalle on hyödyllistä kuulla, mitä esimerkiksi britti- tai saksalaisdiplomaatit ajattelevat Suomesta, Yhdysvalloista tai Euroopan turvallisuudesta.

Erilaisia näkökulmia voi vertailla, kysymyksiä kysyä ja näiden perusteella voi pyrkiä muodostamaan laajempaa kokonaiskuvaa. Miksi he nostavat esiin juuri tämän asian? Miksi suomalaisten näkökulma on erilainen? Mistä erot kertovat?

Vain huono toimittaja – tai käsikirjoittaja – menisi yhteen tilaisuuteen ja nielaisisi viestin sellaisenaan. On ammattitaitoa ymmärtää erilaisten tahojen tarpeet ja viestinnälliset valinnat sekä nähdä myös, kun joku diplomaatti yrittää syöttää vähän epätoivoisesti toivomaansa viestiä. Sekin voi olla kiinnostava havainto: Miksi tämä yksi tietty asia on heille juuri nyt niin tärkeä?

Samalla tavalla ajattelen, että vain huono toimittaja kieltäytyisi tapaamisista vaikuttumisen pelossa. Ymmärrystä eri tahojen tavoitteista ja näkökulmista on vaikea kasvattaa vain omia ajatuksiaan kuuntelemalla.

Robert Sundman on Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja. Hän seuraa mielellään myös nykykulttuuria ja mediaa.