Lukusuosituksia vankilasta

Kun amerikkalainen toimittaja Evan Gershkovich vangittiin Venäjällä, ensi töikseen hän alkoi lukea.

Toimitukselta 13.11.2026

Teksti: Aurora Rämö

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

4 MIN

Kirja oli kesken, kun The Wall Street Journalin toimittaja Evan Gershkovich pidätettiin Venäjällä maaliskuussa 2023.

Hän oli lukenut sitä lennolla Moskovasta Jekaterinburgiin, jossa turvallisuuspalvelu FSB otti hänet kiinni. Se oli Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo, yli 800-sivuinen klassikkojärkäle.

Kun Gershkovich vietiin Lefortovoon, pahamaineiseen turvallisuuspalvelun tutkintavankilaan, hän pyysi heti kirjaston katalogia.

Lefortovossa on istunut 1880-luvun lopulta saakka valtava määrä intellektuelleja ja toisinajattelijoita, ja valikoima oli kattava, yli 9 000 nidettä.

Gershkovichia pidettiin Lefortovossa yli vuosi. Hän luki paljon. Hän halusi ymmärtää kirjallisuuden kautta maata, jossa hänen vanhempansa olivat kasvaneet ja joka oli nyt lavastanut ja vanginnut hänet.

Gershkovich listaa tuoreessa kirjassaan Kaunis, kirottu maa (Docendo, 2026) teoksia, joiden kautta koetti päästä jyvälle Venäjästä.

Hän luki tietenkin paljon enemmän kuin mainitsee, mutta otanta on oivallinen suosituslista.

Ensimmäiseksi Gershkovich pyysi kirjastosta Grossmanin pääteoksen. Hän tahtoi lukea sen loppuun.

Elämä ja kohtalo valmistui vuonna 1960, mutta neuvostoviranomaiset ilmoittivat, ettei sitä saa julkaista ”ainakaan 250–300 vuoteen”. Se julkaistiin lopulta Gorbatšovin aikana. Teos sijoittuu Stalingradin taistelun loppuhetkiin ja kuvaa sodan ja puutteen esiin tuomaa ihmisten alhaisuutta. Se rinnastaa Hitlerin ja Stalinin.

Gershkovich kirjoittaa tunteneensa toveruutta kirjan päähenkilön Štrumin kanssa. Molemmat olivat tulleet sortovallan vangitsemiksi. Lukeminen tuntui siltä kuin puhuisi jonkun kanssa.

Seuraavaksi Gershkovich pyysi Sergei Dovlatovin Matkalaukun (Idiootti, 2012). Se oli yksi hänen lempikirjoistaan.

Dovlatov työskenteli toimittajana neuvosto-Virossa 1970-luvulla ennen kuin emigroitui Yhdysvaltoihin. Matkalaukku käsittelee tuota loikkaa kahdeksassa kertomuksessa.

Dovlatovin kertojaminä on ihastuttavan välinpitämätön pikkuihminen, joka lähinnä ryyppää ja vittuilee, eikä pysty ottamaan mitään vakavasti, sillä kaikki ympärillä on niin absurdia.

Gershkovich kirjoittaa tunteensa hetken pientä ylpeyttä lukiessaan: Sellainen venäläisälykkö, joka ei ole käynyt vankilassa, on tuskin puolen kopeekan arvoinen…

Sitten oli vuorossa trotskilaisena vangitun Jevgenija Ginzburgin muistelmateos Rajumyrskyn halki (Tammi, 1967). Sen ohjaamana Gershkovich ja hänen sellitoverinsa alkoivat opetella runoja ulkoa. Anna Ahmatovaa, esimerkiksi.

Gershkovich luki myös ranskalaistoimittaja Emmanuel Carrèren Limonovin (Like, 2013), elämäkerran Eduard Limonovista.

Limonov oli kirjailija, vastarannan kiiski, jonkinlainen poliitikko ja täydellinen fabulisti. Myös elämäkerta häilyy toden ja keksityn rajamailla.

Limonovin hahmo on niin hämmentävä, että siitä vetäisi mielellään laajempia tulkintoja venäläisestä poliittisesta ja kulttuurielämästä. Myös Limonov oli istunut Lefortovossa.

Tietokirjoista Gershkovich mainitsee muutaman erittäin onnistuneen: M. Gessenin Kasvoton mies (Otava, 2012), Mihail Zygarin Putinin sisäpiiri: Nyky-Venäjän lyhyt historia (Otava, 2016) sekä Juri Slezkinen House of Government (Princeton University Press, 2017).

Viimeisintä ei ole suomennettu, ja siihen tarttuminen vaatii jonkinlaista ennakkokiinnostusta ja liikaa aikaa: se on yli tuhatsivuinen tutkielma Venäjän vallankumouksesta.

Slezkinen näkemys bolševikeista tuhatvuotisena kulttina on kiistanalainen, samoin ovat hänen myöhemmät tulkintansa Ukrainan sodan syistä, mutta rakenteeltaan tutkimus on poikkeuksellinen. Tapahtumat kerrotaan neuvostoeliitin hallussa olleen korttelin kautta.

Gershkovich luki myös Leo Tolstoin Sodan ja rauhan (useita suomennoksia).

Hän kirjoittaa vaikuttuneensa kohdasta, jossa Aleksanteri I tajuaa, ettei Napoleon bluffaakaan vaan on kasannut joukkonsa Venäjän rajalle ja saattaa todella hyökätä.

Napoleon huutaa, ettei toivonut sotaa vaan pakotettiin siihen. Gershkovich kirjoittaa ajatelleensa Putinia. Tämäkin uskoo olleensa pakotettu sotaan. Tämäkin uskoo toimivansa oikein.

Oikeastaan Gershkovichin ei olisi pitänyt saada lukea suurinta osaa lainaamistaan kirjoista. Kaksi kuukautta hänen vangitsemisensa jälkeen, toukokuussa 2023, Lefortovossa alettiin käydä kirjaston valikoimaa läpi.

Hyökkäyssodan alettua oli säädetty uusia lakeja, jotka kielsivät esimerkiksi armeijan arvostelemisen.

Laitoksen hallinto tarkistaa kirjallisuusvalikoiman tunnistaakseen ja poistaakseen teokset, jotka ihannoivat sotaa, herättävät kansallismielistä tai uskonnollista vihaa, lietsovat väkivaltaa tai raakuutta tai sisältävät pornografista materiaalia, kirjastokatalogiin liitetyssä ilmoituksessa luki.

Venäläiseen virkamiestapaan toimeen oli ryhdytty löperönpuoleisesti ja teoksia ryhdyttiin karsimaan vasta muutama kuukausi ennen kuin Gershkovich vapautettiin.

Hänet luovutettiin Yhdysvaltoihin vankienvaihdossa elokuussa 2024.

”Rakastan venäläistä kirjallisuutta”, Gershkovich sanoi marraskuussa, kun käväisi Suomessa markkinoimassa muistelmiaan.

Suomen Kuvalehdessä julkaistiin tällä viikolla juttu Gershkovich vankeusajasta.

”On asioita, joita voi arvostaa, vaikkei arvostaisi maan hallintoa. En koe, että minun pitäisi tämän kaiken jälkeenkään jotenkin kääntää selkääni niille.”