Tylsää luksusta
Alkuvuonna on puhuttu kulttuurin asemasta. Ensin Kiira Korven runokirja herätti pohdintoja, millaista kirjallisuutta kustantamot julkaisevat ja millaisia kirjoja esimerkiksi Helsingin Sanomat haluaa arvostella.
Yleisradio halusi puolestaan eroon Tanssiva karhu -runopalkinnon jakamisesta, mikä herätti huolta siitä, että runouden kapeaksi käynyt näkyvyys kutistuu olemattomiin.
Eduskuntavaaleissa kulttuurista puhuttiin toisaalta hyvin vähän. Perussuomalaisten Riikka Purra sentään kutsui kulttuuria ”luksuspalveluksi”, mutta siitäkin käynnistynyt keskustelu oli väsynyttä ja yllätyksetöntä.
Kulttuuri on muodoton ja rajaton alue, josta on vaikea puhua. Kulttuuri on yhtaikaa kaikki eikä juuri mitään. Sen määritelmä riippuu siitä, kuka puhuu, kenelle ja missä yhteydessä. Kulttuuri on aina sellaista kuin puhujan tarkoituksiin sopii. Kulttuurista saa monenlaisia olkiukkoja.
En minäkään osaa määritellä kulttuuria. Laajimmin ajateltuna se on kaikkea, mitä ihmiset tuppaavat tehdä. (Ja toisaalta muiltakin eläimiltä voi tunnistaa kulttuurin piirteitä.) Kulttuuri on yhtä lailla muinaisia esinekulttuureja ja kalliopiirroksia kuin populistisen poliitikon retoriikkaakin. Aineetonta kulttuuriperintöämme ovat esimerkiksi maksalaatikko, mämmi, lippoaminen, lumileikit ja vapaapalokuntatoiminta.
Yleensä kulttuuri nähdään kuitenkin rajatummin. Purran luksuspalvelut viittasivat ehkä teatteriin ja taidemuseoihin – hän ei varmastikaan väittänyt, että mämmi tai lumileikit olisivat luksusta. Omassa sosiaalisen median kuplassani näkyy puolestaan paheksuntaa, jos Helsingin Sanomien kulttuurisivut täyttyvät jonain päivänä pelkästään Euroviisuista, yhdysvaltalaisista elokuvista ja popmusiikista. Kaivataan ”korkeampaa” kulttuuria, sitä Purran luksusta.
Kulttuurisivujenkin käsitys kulttuurista on silti tiukasti rajattu. Ei niillä käsitellä lippoamista ja maksalaatikkoa paitsi silloin, jos näistä aiheista on kirjoitettu tarpeeksi taiteellinen kirja. Se, mikä lehtien osastoinnissa määritellään kulttuuriksi, on vakiintunut hiljalleen. Kulttuurin rajat näyttävät hyvin samanlaisilta ainakin länsimaisessa lehdistössä.
Itse olen viime aikoina huomannut hämmentävän muutoksen lukutottumuksissani. Esimerkiksi juuri Helsingin Sanomista huomaan yhä useammin keskittyväni enemmän talous- ja teknologialiite Visioon kuin kulttuurisivuihin. Ensin mainitussa on pitkiä esseitä ihmiskunnan tulevaisuudesta, jälkimmäisessä juttuja yksittäisistä taideteoksista tai taiteilijoista.
Miksi vaikkapa tekoälyn tai älypuhelinten vaikutuksia ihmiseen ei käsitellä kulttuurisivuilla? Tuntuu, että kulttuurijournalismi ei tartu isoihin aiheisiin. Se ei tähyile eteenpäin eikä oikein pyri selittämään laajasti mennyttäkään. Artikkelit koskevat teoksia, eivät maailmaa. Toisaalta käytetty rajaus jättää paljon pois: esimerkiksi luonnontieteellisistä lähtökohdista maailmaa tai ihmistä selittävät teokset eivät pääse kulttuurisivuille.
Kulttuurissa tai kulttuurintekijöissä vika ei ole – eikä edes kulttuurijournalisteissa. Sanottavaa ja näkemyksiä olisi paljon, mutta perinteet suosivat vanhaa tapaa käsitellä kulttuuria. Ei ihme, että kulttuuri näyttäytyy joillekin turhana tai tylsänä luksuksena.
Kulttuurijournalismi tarvitsee yhtä intohimoista suhdetta maailmanmenoon ja yhtä paljon resursseja kuin talousjournalismi.