Energiamurros vaatii investointeja ja kokonaisuuden ohjausta

Siirtymä puhtaampiin energiantuotantomuotoihin on välttämätöntä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Vihreä vetytalous tarjoaa ratkaisuja erityisesti sektoreille, joita on vaikea sähköistää suoraan, kuten raskas teollisuus ja liikenne.

Suomi tavoitteleekin merkittävää kymmenen prosentin osuutta EU:n vihreän vedyn tuotannosta. Sähköntuotannon pinta-alakohtaisesta tehokkuudesta riippuen tämän tuotantotavoitteen saavuttaminen maatuulivoimalla vaatisi noin 8 000–25 000 neliökilometriä maa-alaa; enimmillään lähes viljelypinta-alan verran.

Luvut perustuvat tuoreeseen tutkimukseemme, jossa selvitimme vihreän vedyn tuotannon maankäyttövaikutuksia ja mahdollisuuksia pienentää maankäyttöpainetta hyödyntäen olemassa olevien voimaloiden tietoja.

Tutkimuksessa tarkasteltiin sekä suoraa maankäyttöä (turbiinit, rakennusalueet ja tiet) että epäsuoraa maankäyttöä, joka kattaa koko tuulivoimalaitosalueen.

Luvut kuvaavat käynnissä olevan maankäytön muutoksen mittakaavaa: vihreän vedyn tuotanto yhdessä muun sähköistymisen ja datakeskusten kasvavan kysynnän kanssa lisäävät painetta rakentaa uutta tuulivoimakapasiteettia merkittävästi.

Tutkimuksemme osoittaa, että maankäytön laskentaperusteilla ja taustaoletuksilla on merkittävä vaikutus siihen, miten suureksi tuulivoiman maankäyttöä arvioidaan.

Erot eri skenaarioiden välillä ovat suuria, mikä kertoo siitä, että energiajärjestelmän mittakaavaa on syytä tarkastella läpinäkyvin menetelmin ja useiden eri vaihtoehtojen kautta. Esitettyihin maksimipotentiaaleihin sisältyy runsaasti optimismia.

Julkinen keskustelu painottuu usein siihen, kuinka paljon uutta kapasiteettia voidaan tai pitäisi rakentaa, vaikka yhtä tärkeää olisi keskustella siitä, mihin tuotettua energiaa käytetään. Millaisia hankkeita prio­risoidaan ja kuinka ohjata energiamurrosta niin, että maankäytön muutos pysyy kestävällä ja hyväksyttävällä tasolla? Myös uusiutuvan energian tuotannolla on rajansa.

Toisaalta myös maankäytön tehostamispotentiaali on tutkimuksemme mukaan merkittävä, vedyntuotannon osalta jopa yli 50 prosenttia.

Sen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin politiikkatoimia, teknologista kehitystä ja eri prosessivaiheiden hyötysuhteiden parantamista sekä tuulivoiman rakentamista tuuliolosuhteiltaan mahdollisimman hyville alueille, esimerkiksi merelle.

Ilman ohjausta energiatehokkuuden parantuminen usein johtaa kokonaiskulutuksen kasvuun, kuten historia on osoittanut. Energiasiirtymän keskeiset haasteet ovatkin lopulta enemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia kuin teknisiä.

Ydinkysymykseksi muodostuu se, miten siirtymän kokonaisuutta ohjataan, ja miltä Suomen energiatulevaisuus näyttää.

Keskeistä on, kuinka paljon maa-alaa halutaan varata energiantuotannolle, ja mihin vihreä sähkö ensisijaisesti ohjataan: energiasiirtymää ja hiilidioksidipäästöjen vähennystä tukeviin hankkeisiin, kuten vetytalous, vai lisäiseen kulutukseen, kuten esimerkiksi osa datakeskuksista.

Pohdittavaksi jää myös, miltä näyttää energiatulevaisuus, joka on talouden lisäksi myös sosiaalis-ekologisesti kestävä.

Näihin kysymyksiin kaivataan kipeästi sekä poliittista ohjausta että tietoa päätösten tueksi.

Paulomäki on väitöskirjatutkija LUT-yliopistossa ja vieraileva tutkija Aalto-yliopistossa. Järvinen on professori Aalto-yliopistossa. Kirjoittajat ovat toimittaneet yhdessä kirjan kestävistä tavoista rakentaa uusiutuvaa energiaa ja työskentelevät Suomen Akatemian rahoittamassa H2EnergySCAPES-hankkeessa.