Heiluri vaihtoi taas suuntaansa
Yritysjohtajien suhde politiikkaan on muuttunut sukupolven aikana. Tosin nyt on tapahtunut heilahdus, kirjoittaa Matti Kalliokoski.
Elinkeinoelämän keskusliitto arvosteli viime viikolla hallitusta tavallista kärkevämmin. EK:n mukaan suunnitelma kiristää työperusteisen oleskelun ehtoja ”on vakava virhe Suomen kansantaloudelle”. Moni yrittäjä on puolestaan kritisoinut edessä olevaa arvonlisäverotuksen kiristystä.
Onko yritysten ja nykyisen hallituksen rakkauteen tullut ryppy? Tuskinpa. Jo hallitusohjelmaa tehtäessä oli selvää, että työelämämuutokset ja maahanmuuton kiristykset ovat päähallituspuolueiden välinen kompromissi, josta ei voi erottaa yhtä osaa hajottamatta koko pakettia.
Julkisen talouden niin sanotut sopeutukset taas ovat elinkeinoelämän toiveiden suuntaisia.
Veroihin ja työelämän pelisääntöihin yritysjohtajilta löytyy aina mielipide. Sen sijaan suhde yleisemmin politiikkaan on muuttunut sukupolven aikana. Tosin nyt heiluri on taas heilahtanut toiseen suuntaan.
Jälkeenpäin pystyy havaitsemaan, millainen murros varsinkin suurten yritysten johtajien politiikkasuhteessa koettiin 1980- ja 1990-lukujen aikana.
Aiemmin yritysten omistus oli kotimaista ja pääjohtajien huoneissa saattoi istua vielä jokunen sotaveteraanikin. Piirit olivat pieniä ja verkostot tiiviitä.
Poliitikoilla oli suoraa vaikutusvaltaa yritysten asemaan. Idänkauppaa edistettiin valtiovierailuilla. Halu markan devalvaatioon erotti vientiyritykset kotimarkkkinayrityksistä mutta yhdisti näiden leirien sisällä työnantajat ja työntekijät.
Kolmikanta-ajattelu toi etujärjestöt työmarkkina-asioiden lisäksi myös talous- ja sosiaalipolitiikan valmistelijoiksi ja tosiasiallisiksi päättäjiksi. Pankkikriisi pakotti poliitikot taas päättämään yritysten kohtaloista.
Nykyhetkestä katsoen vain hetkeä myöhemmin tilanne olikin aivan toinen. Yritysten omistus kansainvälistyi, devalvaatio poistui euroajan työkalupakista ja idänkauppa sulautui osaksi muuta ulkomaankauppaa.
Menestyneet yritykset karsivat rönsyjään ja kasvoivat yksittäisillä toimialoilla kansainvälisiksi toimijoiksi. Globalisaatio avasi maailmaa monimutkaisille tuotantoketjuille.
Jos aiemmin yritysjohtajan karikatyyri oli kabinettien kauppaneuvos Paukku, yhtäkkiä tilalla olikin CEO, joka harrasti kestävyysurheilua ja oli hankkinut koulutuksensa ja työkokemuksensa maailmalta. Tälle joukolle verkostoituminen kotimaassa oli työn sivujuonne. Bryssel oli kelohonkamökkejä luontevampi ympäristö.
2020-luku muutti jälleen tilanteen. Pandemia, Suezin kanavaan juuttunut rahtilaiva ja lopulta Venäjän avoin hyökkäyssota osoittivat, että globalisaatio ei ollut luonnonlaki vaan ihmisten tekemä rakennelma, joka voi murentua monin tavoin, usein nimenomaan poliitikkojen tekemillä ratkaisuilla.
Juuri kun opimme, että pääomalla ei ole kotimaata, yritysten kotipaikalla onkin merkitystä. Missä leirissä olet ja kenen kanssa asioit, on geopolitiikan ajan keskeinen kysymys.
Heiluri palaa ääriasennostaan. Poliitikkojen ja yritysten maailmat eivät ole enää toisistaan erillisiä. Kummatkaan eivät silti pyöri enää vain kotimaan ympyröissä. Paljon on opeteltavaa siinä, miten maantieteellisten blokkien ajassa yhteydenpito pitäisi järjestää.